Herran huoneessa Harlemissa

Tulipa sekin päivä, että menin kirkkoon ystäväni uskonnottoman ja melko kirkkokielteisen M:n kanssa,  - ja vieläpä hänen aloitteestaan. Ajoimme sunnuntaiaamuna metrolla 125. kadulle Harlemiin ja päädyimme seuraamaan gospel-jumalanpalvelusta Mother Africa Methodist Episcopal Zion -kirkkoon.  Matkaoppaan mukaan se on Harlemin vanhin afrikkalaisamerikkalainen kirkko, peräisin 1800-luvulta. Saavuimme vähän myöhässä mutta seurakunnan kannalta ajoissa. Meneillään oli pienen lauluyhtyeen melko hillitty esitys, minkä jälkeen ryhdyttiin toivottamaan vieraita tervetulleiksi. Musta pastori  (jolla oli valtavat liperit - Amerikassa ihan kaikki on suurempaa!) avasi suunsa - saksaksi. Sitten hollanniksi, ranskaksi, italiaksi ja espanjaksi, ja vasta viimeisenä englanniksi. Tarkempi silmäys paljasti, että kirkkokansa koostui 90-prosenttisesti turisteista, epäilemättä saman kansainvälisen matkaoppaan johdatuksesta. Alkuperäiset seurakuntalaiset erotti paitsi tummasta ihonväristä myös valkoisesta vaatetuksesta.  Miehilläkin oli vitivalkoiset puvut, siis eräänlaiset albat. Tervetulotoivotusten keskeisin sanoma oli kehotus avokätisyyteen, sekä dollarit että eurot käyvät. Tyhjensimme kukkaroistamme Amerikan kolikot, joista emme ole jaksaneet pitää lukua.
Sitten tuli  väkevää julistusta. Menestysteologisen saarnan aiheena oli sitkeys - PER-SE-VE-RANCE, jonka pastori lausui monella tavalla voimaperäisen mehukkasti. Saarnassa viitattiin kansainvälisesti tunnettuihin sitkeyden esikuviin kuten James Brownin, J.K. Rowlingiin ja jostain syystä myös Hershey's -suklaafirmaan. Emme sen sijaan päässeet seuraamaan riemusta laulavan ja ylistävän seurakunnan heilumista. Seurakunta taisi olla sellaiseen liian vähälukuinen ja iäkäs, heitä ei kolehdinkerääjien ja ovimiesten lisäksi monta ollut. Kirkko sen sijaan oli komea ja hyvin hoidettu, turistien rahoilla epäilemättä. Oli vähän vaikea edes kuvitella sitä muutama vuosikymmen aiemmin orjuudesta vapautuneiden aikaansaannokseksi. Sisällä ei saanut kuvata.

Kirkkoja oli muuallakin Harlemissa silmiinpistävän paljon, kuljimme kierroksellamme varmaan 30 isomman tai pienemmän pyhätön ohi ja iloinen meno kuului monen oven takaa. Pienemmissä kirkoissa olisi ehkä ollut aito tunnelma, mutta semmoisiin emme ilenneet mennä sisään. Useampaa kirkkoa rakennettin tai remontoitiin, joten ilmeisesti niitä ei vieläkään ole riittävästi.
Muutoin Harlem oli keskiluokkainen, hiljainen ja tylsä.
Piipahdimme myös maailman suurimmaksi mainitun St. John the Divinen ovella, mutta peräännyimme, kun vastassa oli kyltti: "we thank you for your donation on 10 dollars." Pietarinkirkko Roomassa on nähty, ilmaiseksi. Jo ovelta tosin saatoimme ihailla hienoja Tiffany-lasisia ikkunoita.
Iltapäivä kului maallisempien huvien parissa Central Parkin eläintarhassa, seuranamme tuleva naapurimme H. sekä hänen 7-vuotias poikansa V. Olimme pettyneitä, kun siellä ei ollutkaan Alex-leijonaa. Pingviinejä oli, mutta ne eivät näyttäneet kovin ovelilta. Eläintarhan kokoelmiin kuului myös touhukas torakkayhdyskunta – joskaan torakoiden näkemiseksi ei New Yorkissa tarvitse maksaa pääsymaksua. Olemme nähneet sellaisen Macyn pukuhuoneessa, italialaisessa ravintolassa ja asuntomme kylpyhuoneessa.

Kysymysten ja unelmien kaupunki

Todella onnistunut reissu alkaa olla lopuillaan. Helteisessä New Yorkissa lomailu on inspiroivaa mutta käy myös työstä. Kokosimme itsellemme ja mahdollisesti muillekin muistutukseksi onnistuneen reissun vinkkejä:
- Lentokentälle lähtiessä tyhjä pullo kassiin ja turvatarkastuksen jälkeen sinne vettä invavessan kraanasta. Näin ei tarvitse olla ilman vettä eikä maksaa siitä tolkuttomia hintoja.
- Kotoa vanha verho, lakana tai muu iso mutta kevyt kangas mukaan piknik-alustaksi, jonka voi sitten jättää perillä roskikseen/kierrätykseen.
- Jos matkatoveria nukuttaa, hänen kannattaa antaa nukkua vaikka kuinka pitkäänkin. Virikkeiden tulva väsyttää ja väsyneenä sängystä kiskottu seura on huonoa seuraa.
- Jos majapaikassa on pakastin, sinne kannattaa illalla laittaa vesipulloja pakastumaan. Helteellä ne sulavat kassissa hitaasti ja jäävettä riittää pitkälle iltapäivään. Jääpullot pitävät myös piknik-eväät raikkaina. Huippu-pro -matkatoverini oli  jo Suomesta ottanut mukaansa puolikkaan mikrokuitusäämiskäliinan palan, jonka hän kietoi jääpullon ympärille kondenssivettä keräämään. Samalla viileällä liinalla hän välillä kuivasi hikeä otsaltaan.
- Sen sijaan, että raahaa matkaoppaita mukanaan, kannattaa kuvata älykännykällä (esim. Evernotesin sivukameralla) juuri kunkin päivän retkikohteen tiedot ja kartat.
Viimeisenä päivänä Manhattanilla tein sitä, mitä siellä tehdään: kävelin. Osuin sattumalta reitille, joka palautti minut 17 vuoden takaisiin tunnelmiin. Muistelin ensimmäistä päivääni uudessa kotikaupungissa. Oli kuuma elokuun alun päivä kuten nytkin, pää pyörällä aikaerosta ja vasta tapahtuneesta elämämänmuutoksesta. Ällistelin kaupungin mittakaavaa, meteliä ja hajuja. Rumaa ja kaunista sekoittuneena intensiiviseksi tilaksi ja tunnelmaksi, josta voi kerrallaan hahmottaa vain pienen palan. Silloin oli kuten on nytkin helppo käsittää, että kaikkeen tähän sisältyy suurten lupausten ja mahdollisuuksien maku. Ihmiset kaikkialta maailmasta, kaikista kulttuureista ovat tulleet sinne ja tulevat edelleen kysymään elämältä ja maailmalta Isoja Kysymyksiä ja haaveilemaan. Kysyvä ja haaveileva mieli on  tulevaisuudelle avoin. Siinä kai piilee kaupungin hengen viehätys, tai ainakin yksi sen puolista.

Paljon on tapahtunut minullekin 17 vuodessa. Oikeastaan kaikki on muuttunut: perhe, työ, koti. Jos seuraavaan New Yorkin -reissuun kuluu taas 17 vuotta, olen hyvän matkaa yli kuudenkymmenen. Mikä kaikki siihen mennessä muuttuu ja millä tavalla? Luonnonjärjestyksen mukaan edessä on enemmän luopumista kuin saamista...
Yksi kuluneiden päivien suurista iloista on ollut kaiken jakaminen läheisten ystävien kanssa. Tämähän ei ole minulle arkipäivää. Tavallisessa kotielämässä lähelläni ei ole aikuista, jonka kanssa jakaisin havaintoja, kokemuksia ja  tunnelmia ja jonka kanssa voisin analysoida kaikkea. Sinkulle tällainen on aina vaivan ja erillisen ryhtymisen takana. Täyteen ahdetussa elämässä ei sellaista usein jaksa, ehdi, eikä oikein edes osaa.
Jos moni asia onkin 17 vuodessa muuttunut, niin matkakumppanusten ystävyys ei.  Toivon, että voimme ja haluamme retkeillä yhdessä vielä vanhoinakin.

Carrien jalanjäljissä

New Yorkissa oli eilen Summer Street -tapahtuma, jonne lähdimme jo hyvissä ajoin tuhlaamaan viimeisiä käteisiä dollareita tuliaisostoksiin. Huomasimme joutuneemme täysin epäkaupalliseen kulttuuri- ja liikuntatapahtumaan, jonka keskeisin idea oli, että Park Avenue oli aamupäiväksi suljettu liikenteeltä niin, että ihmiset pääsivät kävelemään ja ajamaan pyörällä keskellä katua. Ja toden totta he niin tekivätkin, katu oli sateesta huolimatta täynnä väkeä.

Teimme B-suunnitelman ja menimme The New Museumiin Bowerylle. Kyseessä on uusi, vähän epämääräiseen kaupunginosaan perustettu nykytaiteen museo, joka on  tiettävästi alkanut levittää siisteyttävää ja sivistävää vaikutusta ympäristöönsä. Museo oli turistille varsin sopivan kokoinen (puoli tuntia). Mieleen jäivät erityisesti Llyn Foulkesin Disneyä kritisoivat kollaasit. Rakennus on sisältä kiva ja rauhallinen, ulkoapäin hiukan teennäinen, mutta vain hiukan.

Matka jatkui siitä melko lailla suoraan länteen. Teinimme halusi mennä katsomaan Frendit TV-sarjan ja Sinkuelämän kuvauspaikkoja, jotka sijaitsevat parin korttelin päässä toisistaan Greenwich Villagessa. Muutama muukin on tehnyt saman pyhiinvaelluksen: Frendit -talon edustalla oli bussilastillinen väkeä opastetulla kierroksella ja Sinkkuelämä-talon rappujen eteen oli vedetty ketju, jossa riippui rapuilla istumisen kieltävä kyltti. Vieressä oli kolehtilipas, jossa luki: "Now that you've taken the picture, why shouldn't you donate some to homeless dogs." Perheparka on antanut talonsa kuvauspaikaksi varmaan arvaamatta, millainen riesa siitä tulee vuosikausiksi.
Kävelyretki oli joka tapauksessa vaivan arvoinen, sillä alue on kaunis. Sen kapeiden, puiden reunustamien katujen varrella on toinen toistaan viehättävämpiä asuintaloja, joita koristavat taiteelliset takorautaparvekkeet. Huomautin teinille, että jos sarjan Carrie on freelance-kirjoittaja ja sellaisten tulotaso ei täällä ole ihan muu kuin Suomessa, hän ei missään tapauksessa voisi asua täällä (eikä ostella 400 dollarin kenkiä). Teini tuntui olevan perillä tästä elämän tosiasiasta.

Alla oleva talo ei ole elokuvasta, mutta samalta alueelta.

Baabushkat rannalla

Teimme eilen nostalgia- ja chillausretken Coney Islandille. Täällä asuessamme se oli yksi keskeisimmistä kauniiden viikonloppujen henkirei'istä. Valtavalle hiekkarannalle tultiin kesäisin ottamaan aurinkoa ja muina vuodenaikoina hengittämään raikasta meri-ilmaa ja kuuntelemaan aaltojen pauhua. Erityishuvina oli borsts-keitto, pelmenit ja smetana paikallisissa venäläisissä ravintoloissa. Meillä oli siinä määrin slaavilaiset naamat, että meitä palveltiin venäjäksi. Kotiin lähtee nyt muutama kaunis simpukankuori teiniksi venähtäneelle pikkupojalle, joka aikoinaan keräili niitä samalta paikalta. Emme kuumana päivänä halunneet borstsia, vaan päädyimme grillibaariin hampurilaiselle. Mutta kas: sen seinällä oli venäjänkielisten moottoripyöräkerhojen plakaatteja.
Tämä venäläisyys vetoaa humorintajuuni. Heikkaranta ja boardwalk ovat upeita, mutta heti niiden takana alkaa kaupunkirakenne, joka kertoo vaiherikkaasta, sekalaisesta historiasta. Se on joskus kauan sitten ollut eliitin vetäymispaikka (mistä ei oikeastaan näy jälkeäkään), sitten sinne on pamahtanut pysyvää asutusta liikakansoitukseksi asti, ja historian eri vaiheissa siellä on asunut milloin keskiluokka, sosiaalitapaukset kuten sairaalasta vapautuneet mielenterveyspotilaat ja idän siirtolaiset. Väestö koostu enimmäkseen venäläisistä, juutalaisista ja vanhuksista, eikä tämä venäläisyys ole ikärakenteesta huolimatta mitään katoavaa kansanperinnettä. Lisää tulee, nuoriakin.  Pahimmillaan asuintalot muistuttavat Erich Honecker -kylää (ihan kuin kotona Leningradissa!) Erään rannalla olevan korkean asuintalon sunnittelussa on selvästi toteutettu itäisen demokratian periaatteita: rannan puoleiselle seinälle ei ole tehty parvekkeita eikä oikeastaan ikkunoitakaan. Kun kaikki eivät voi saada merinäköalaa, sitä ei anneta kenellekään! Coney Islandille on vedetty yksi metropolialueen ensimmäisistä paikallisjunalinjoista, loistava keksintö, mutta nykyisessä katsannossa raiteet kulkevat omituisesti pääkadun päällä. Sen alla ja varjossa kukoistavat venäläisten pikku bisnekset. Jos ei tietäisi missä on, voisi luulla olevansa vaikka Sotshissa. Nyt alue on nousussa, uusia, tyylikkäitä taloja rakennetaan. Eikä ihme, sieltä pääsee Manhattanille pikalinjalla kolmessa vartissa.

Iltaa vietettiin Little Italyssa. M. söi tattitortellineja. Sellaisia pitäisi viitsiä kokeilla tehdä.

"The rabbi is gone"

Torstai oli sade- ja löllöttelypäivä. Jälkimäinen koski varsinkin matkatovereitani, jotka ovat viettäneet jo kaksi viikkoa tässä virikkeiden tulvassa ja metelissä. Itse keräsin sisuni ja menin sovittamaan vaatteita, tällä kertaa hyvin tuloksin. Takapuoleni on ilmeisesti amerikalaista mallia. Kotiin tulee monet täydellisesti istuvat farkut. Kokoa 6, mitä hämmästelen. Koko on sama kuin sillon 14-17 vuotta sitten. Niinä harvoina hetkinä, jollon en ollut raskaana, olin kuitenkin viitisen kiloa kevyempi kuin nyt. Tämä selittyy vain kokojen venymisellä ylöspäin.
Väki virkistyi iltaa kohden ja lähdimme Westside -teatteriin katsomaan Old Jews Telling Jokes.

Menimme lippuluukulle tuntia ennen esityksen alkua ja saimme "general rush" -liput kolmellakympillä (normaalihinta yli satasen). Toinen tapa hankkia hyviä lippuja edullisesti saman illan esitykseen on mennä South Street Seaportin tkts-jonoon, mieluiten heti aamutuimaan.
Osa vanhojen juutalaisten vitseistä oli shiksoille tuttuja kotikulmiltakin, osa teki pilkkaa juutalaisten juutalaisuudesta. Kuten vaikka se, kun juutalainen mies huomasi katolisen kirkon edessä kyltin: "käänny katolilaisuuteen, saat 50 dollaria". Mies meni kirkkoon ja tuli 20 minuutin kuluttua ulos harras ilme naamallaan. Heimotoveri tuli vastaan ja kysyi: "no, saitko rahat?", mihin mies vastasi: "Is that all you people can ever think about?" Tai vähän tuhmempi: juutalainen rouva neni intiimin hetken jälkeen vessaan pesulle ja juuttui ikävästi vessanpönttöön kiinni. Hän huuteli miestään avuksi, ja mies yritti kaikin keinoin kiskoa naista irti pöntöstä. Ei onnistunut. Piti kutsua putkimies. Vaimo pyysi mieheltä pyyhettä runsaiden ryntäidensä peitoksi, mutta se ei riittänyt aivan peittämään kaikkia häveliäisyyden nimissä peitettäviä paikkoja. Niinpä mies otti kipan (yarmulke) päästään ja vaimo asetteli sen paikoilleen. Putkimies tuli, tutki tilanteen ja sanoi: "I have some good news and some bad news. I can save your wife, but the rabbi is gone."

Broadway by night.

Hapankaalin häviö

Eilen lepuutettiin jalkoja. Perustettiin leiri Central Parkiin (järkevinä naisina olimme tuoneet kotoa asti vanhan, pois heitettävän verhon piknik-alustaksi), ja matkakumppanini jäivät torkkumaan sinne sillä välin kun minä kävin tervehtimässä Metropolitan-museota. Siellä voisi viettää koko päivän tai montakin, vaan en viettänyt. Strategia jättimuseoon: sivuutetaan yksittäisiä esineitä sisältävät vitriinit, kun ne ylittävät satunnaisen katsojan omaksumiskyvyn joka tapauksessa, ja keskitytään aistimaan kokonaisten asetelmien tunnelmaa, tässä tapauksessa esimerkiksi amerikkalaisten kotien interiöörejä. Minulle mielenkiintoinen oli muun muassa Frank Lloyd Wrightin suunnittelema huone. Muutama vuosi sitten eläydyin sankariarkkitehdin hurjaan elämäänsä T.C. Boylen romaanin The Women muodossa. Kävin myös tervehtimässä egyptiläistä temppeliä ja soitinkokoelmaa. Sitten kylmä (ilmastointi!) ja nälkä veivät voiton taidehalusta.
Ratkaisu kumpaankin ongelmaan odotti heti museon oven ulkopuolella. Loppukesän tasaisen lämmin ja kostea sää hoiti ensimmäisen ja toisen hoiti veteraanin hodarikärry. Niitä on leiriytynyt rykelmäksi asti museon  sisäänkäynnin eteen. Ostin hodarin, 2 dollaria, ja se oli hyvää, kun makkara oli kunnolla kuuma ja mausteinen, sinappi samon. Mutta mitä ihmettä, lisukkeksi ei ollut tarjolla hapankaalia, jota vielä 15 vuotta sitten lähes automaattisesti lapattiin makkaran päälle. Tämä itäinen tuulahdus lämmitti sydäntäni silloin aikoinaan ja samassa mitassa sen puute nyt suretti. Onko idän ja lännen kulttuurivaikutusten kilpailussa idälle nyt koittanut lopullinen tappio? Vai onko kyse siitä, että museon asiakaskunta on enimmäkseen turisteja eikä newyorkilaisia ja veteraanit ovat säätäneet tuotteensa sen mukaisiksi? Tämä jää selvitettäväksi jatkotutkimuksilla. Kaupassa edelleen myydään kefiiriä ja itäeurooppalainen leivonnaiskulttuuri kukoistaa.

Googlasin muuten vähän: tämä museon edustan hodarimyynti on satojen tuhansien dollareiden arvoista bisnestä. Myyntipaikat ovat säädeltyjä, mutta vammautuneilla  veteraaneilla on etuoikeuksia. Hodarin kouraani ojensi varsin näpsäkkä nuori nainen, jolla ei ollut ainakaan mitään ilmeistä vammaa. Voi olla, että varsinaisen veteraanin läsnäolo bisneksessään oli henkistä laatua.
Illalla tehtiin shoppailukierros, omalla kohdallani olemattomin tuloksin. On myönnettävä, että 15 vuoden takaisilla koordinaateila ei enää tee mitään. Minulle on myös tullut kalliimpi ja laadukkaanpi maku.  Matkatovereitani onnisti paremmin. Erityisen hyvä vaateostospaikka tämä on kookkaammille naisille. Valikoimaa löytyy! Söimme päivän päätteeksi take out -kiinalaista ja se oli koko matkan ylivoimaisesti paras ja halvin ateria. Puolet säästyi vieläpä tämän päivän lounaaksi.
Asunnossamme ei ole televisiota, niinpä iltahuviksemme on muodostunut Dear Prudence. Tämä on The Washington Postin kysymys- ja vatsauspalsta, jossa nimimerki Prudence antaa vastauksia kysymyksiin, jotka koskevat "manners and morals" ja sitä voi seurta myös netissä. Amerikkalaisilla on mahtavia ongelmia, kuten "miten pitäisi suhtautua siihen, kun aviomieheni haluaa luovuttaa spermaa entiselle vaimolleen", tai "poikani tyttöystävä ei käytä rinaliivejä". Ja Prudence vastaa hyvin. Meistä on tullut faneja. http://www.slate.com/articles/life/dear_prudence.html

Tois puol

On onni, että tämä kaupunki on minulle kuin myös matkakumppaneille entuudestaan varsin tuttu. Sekä M että minä olemme asuneet täällä, tosin eri elämänvaiheissa, ja jopa seurassamme oleva teini on käynyt täällä ennenkin. Tämä tuo tiettyä rentoutta retkeilyyn. Olemme olleet täällä yhdessä aiemminkin, joten meillä on myös yhteisiä muistoja. Matkatoverini ei häiriinny, kun pysähdyn johonkin kadunkulmaan tai rakennuksen eteen ja alan tarinoida. Kuten vaikka siitä, miten viihdytin eduskunnan tarkastusvaliokuntaa Pier 17:n ravintolassa, jouduin viran puolesta hymysuin sietämään erään kymenlaaksolaisen demarin etenevää humalaa ja kärsin itse samalla raskauteen liittyvistä vatsavaivoista. Huh!
Tyynesti jätän siis väliin Empire State Buildingin hissijonon enkä ravaa suoritushenkisesti kaikkia must-museoita. Eilen skippasin kevyin mielin 9/11 -muistomerkin lippujonon.Sen sijaan piipahdin World Trade Centerin viereisessä St. Paulin kirkossa, joka säästyi kokonaan tuholta ja palveli pelastustyöntekijöitä ympäri vuorokauden monen kuukauden ajan. Kirkosta jäi vähän paha maku suuhun. Kirkkosalissa liehui useita Amerikan lippuja ja se muistutti kaikin tavoin enemmän isänmaallista muistomerkkiä kuin hiljentymiseen kutsuvaa Herran huonetta. Alkuperäisellä kristinuskolla ei ole yhtään mitään tekemistä isänmaan tai hallitsijoiden vallan pönkittämisen tai kansallisvaltioaatteen kanssa - sehän oli ja sen pitäisi vieläkin olla rauhan vallankumousliike. Pois liput ja ylipällikön päiväkäskyt kirkoista!
Päivän päähuvi oli Brooklyn Bridge. Pysähtelimme vähintään sadan metrin välein kuvaamaan toisiamme eri kapunkimaisemia vasten, myötävaloon, vastavaloon, yhdessä ja erikseen. Siltakävely havainollistaa Manhattanin mittakaavan. Eteläkärjen rakennuskanta on mastodonttista ja silta näyttää sieltä katsottuna komealta mutta kokonsa puolesta "ihan normaalilta". Tämä on vain persprktiivihäiriö, joka paljastuu siltaa ylittävälle viimeistään kannatinpilareiden kohdalla. Toisaalta kävelysillan keveys säpsäyttää: siinä on vain kaksi kerrosta lautaa, joiden raoista pilkottaa  East River. Sinne voisi helposti tipauttaa  kameran, kännykän tai vihkisormuksen. Heikkopäiset älkää vilkaisko!
Pohdimme kaupunkipoliitikkostäväni kanssa sitä, miten ja milloin Manhattanin mittakaava on määräytynyt. Kenen inspiraatiosta, aloitteesta ja resursseista se on muotoutunut? Broolyn Bridge on peräisin 1880-luvulta, ja Manhattanin voimakas kasvu ajoittuu sitä seuraaviin vuosikymmeniin. Missä määrin tekniikka on sanellut asiaa? Pitkä silta on vaatinut valtavat kannatinrakenteet ja kun on tullut tehtyä korkea silta, ei ole voitu rakennuksiakaan jättää pieniksi. Rakentamista on tietysti ajanut vauraus sekä ylös-ja-eteenpäin -henki. Täkäläisen eliitin tavoitteita ei ole kangistanut kireä ylähuuli eikä poliittinen kontrolli. Kaupungin johto ei ilmeisestikään ole päättänyt että tietty rakennys on tästä ikuisuuteen maamerkki, jonka räystäskorkeus määrittäisi muiden rakennusten maksimimitan. Täällä on osattu dream big, mutta miten om määrittynyt, kuinka big?
Helsingissä on tavallaan käynnissä sama pohdinta, kun käsitellään uusien alueiden kaavoittamista ja vanhojen täydennysrakentamista. Olemme M:n kanssa yhtä mieltä siitä, että Helsingissä pitäisi uskaltaa dream big. Pitäisi tehdä tiivistä, korkeaa, oikeaa kaupunkia. Valitettavan paljon helsinkiläisessä kaupunkikeskustelussa kuuluu pieniä nurkkakuntaisia ääniä.
Perillä sillan Brooklynin päässä on vastassa eräänlainen Pasila, rumia taloja ja paljon liikennettä. Emme lannistuneet vaan jatkoimme opaskirjan ohjaamina  Brooklyn Heightsiin Montague Streetille. Ihana paikka! Kauniita, hyvin hoidettuja vanhoja brownstoneja, kahviloita, ravintoloita, ja kaikki tämä noin 20 dB Manhattania hiljaisemmassa äänimaisemassa. Teini halusi New York Cheesecakea ja löysimme kahvilan, joka oli tähän tarkoitukseen aivan täysosuma. Viivähdimme hengittämässä raikasta ilmaa, kuuntelemassa suhteellista hiljaisuutta ja pommittamassa facebookia kuvilla ja raporteilla viereisen pesulan ilmaisessa netissä.
Kuljimme kintestönvälitysliikkeen ohi ja katsoimme hintoja. Päättelimme, että meidän ammateissamme ja niiden täkäläisillä palkoilla voisimme asua täällä. Perheellisenä valitsisinkin niin. Vähän kuin asuisi vaikka Munkassa tai Käpylässä.
Paluumatkalla Brooklyn Bridge Parkissa ihastelimme, että rantaan ollaan rakentamassa täyttömaasaarekkeits, joihin tulee kaikenlaisia virkistys-, chillaus- ja liikuntapaikkoja. Mahtavaa! Siellä voi kohta ottaa aurinkoa veden äärellä ja katsella samalla Manhattanin siluettia!
Iltaviihteekseni menin kuuntelemaan Richard Russoa kirjakauppaan. Hän esitteli omaelämäkerrallista teostaan Elsewhere ja tuli samalla kertoneeksi kaikkien kirjojensa maailmasta ja omasta tavastaan lähestyä kirjoittamista. Hän kertoi, että hänen opiskeluaikanaan oli muotia varsin brainy romaanitaide eikä se vedonnut häneen lainkaan. Sitten hän tuli lukeneksi Richard Yatesin rehevää, lihallista proosaa pienistä ihmisistä ja lamppu syttyi hänen päässään. Jos se on kirjallisuutta, niin hänkin voi kirjoittaa. Kyllä, juuri näin, nyökyttelin, toki suomalaisittain vain hiljaa mielessäni. Juuri tästä syystä Russon romaani Empire Falls kolahti. Kirjan pitää olla verevä,  sielukas ja iholle tuleva - hitto, minähän menen sen kanssa sänkyyn! Tässä suhtessa matkalukemiseni on nihkeää. Latasin monen arvostamani ja rakastamani kirjaihmisen suosituksesta kindleen Paul Austerin New York Trilogyn, sehän on klassiko ja Auster ihmeellisessä kulttiasemassa Suomessa (Hesarin kulttuurissa on iso haastattelu joka ainut syksy. Saatte nähdä: pari viikkoa ennen kirjamessuja se juttu taas tänäkin vuonna tehdään. Onneksi minulla on angloamerikkalaista kirjallisuutta laajasti tuntevia kirjavinkkareita,  jotka löytävät Suomeen koskaan rantautumattomia helmiä, kuten tämä Russo). Auster on taitava, mutta plääh,  tarina on kylmä ja vähän sieluton. En osaa eläytyä eikä tämä ole Austerin kohdalla eka kerta. Trilogia saa jäädä kohdallani ensimmäiseen kolmannekseen.

Ylimmässä kuvassa St. Paulin kirkon post it -lappualttari, sitten brooklyniläinen cheesecake ja alimpana Brooklyn Bridge Park.

Manhattanin Baanalla

Tunnustan, että tänne on tultu myös shoppailumielessä. Matkalaukku oli tullessa alle puolillaan ja lisävarusteena on kokoontaittuva, kevyt Stadium-kassi, joka menee koneessa käsimatkatavarana (kuuma vihje, matkailijan must!) Minulla on vieläkin käytössä 15 vuotta sitten täältä ostettuja paitoja ja kenkiä. Laatu on ihmeen hyvä.
Niinpä eilinen cityvaellus alkoi  tarjontatutkimuksella Union Sqaren ympäriltä. Pohjoislaidalla on mahtava nelikerroksinen Barnes & Noble, johon voisi muuttaa vaikka asumaan. Kirjojen suhteen tosin olen lujana, niiden kansista saa vain ottaa kuvia ja tehdä muita muistiinpanoja, kun ne voi sitten tilata kotiin Amazonista tai vielä mieluummin sujauttaa Kindleen, jos ne vielä kotiin päästyä tuntuvat välttämättömiltä. Sääntöön tulee poikkeus vasta viimeisenä päivänä, jos matkalaukku on odottamattoman kevyt. Saapa nähdä, miten tämä kirjaselibaatti pitää, kun siellä on paras ilmainen nettiyhteys, jossa saan liitettyä kuvat tähän blogiin, eli siellä on käytävä joka päivä... tänä iltana siellä esiintyy kirjailija Richard Russo, jonka romaani Empire Falls piti minua lujassa otteessa kolme kesää sitten (mehevää americanaa). Tällä kertaa hän puhuu omaelämäkerrallisesta kirjastaan Elsewhere. Aivan taatusti menen!
Union Squaren pohjoislaidalla olikin toripäivä ja myynnissä oli aidosti lähiseutujen farmareiden tuotteilta näyttävää tavaraa, jokseenkin kaikki luomua. Täytyi tietysti tyytyä kamerashoppailuun. Tällä alueella on muuten enemmän kokonaan organic-ruokakauppoja kuin tavallisia, tai sitten tavallisten kauppojen valikoimista huomattavan suuri osuus on luomua. Ja hinnat sen mukaiset. Litra maitoa kolme dollaria, litra jogurttia kuusi.
Seuraava iloinen yllätys oli Sketchers-kenkäkauppa. Väsymätön kävely täällä perustuu Sketchers Go Walk -kenkiin, joita siis saa tuosta naapurista lisää ja varsin kohtuullisen hintaan.
Etsiskelin merkkiravaraa halvalla myyvää Filene's Basementia, mutta turhaan. Sittemmin selvisi, että se on mennyt konkurssin. Vaan ei hätää, löytyi valtaisa Burlington's, joka toimii samalla periaatteella, myy siis erien loppuja ja vastaavia. Palaan myöhemmin tositarkoituksella.
Varsinainen kävelykohteemme oli The High Line Manhattanin länsilaidalla. Kävelin sinne 14. Streetiä pitkin ja huvitti huomata, miten gentrifikaatio loppui kuin veitsellä leikaten noin 5. Avenuen kohdalla. Katukuva ja kadulla tallaajien väri muuttuivat yhtäkkiä. Neljä korttelia siitä eteenpäin muutos tapahtui samalla tavalla yhtäkkiä toiseen suuntaan. Chelsea Marketin kortteli on huippumuodikas. Vanha tehdaskiinteistö on muutettu hyvällä maulla ja mielikuvituksella tyylikkääksi ruokakauppa- ja ravintolahalliksi. Tuumattiin, että jos asuttaisiin täällä vakituisesti, niin juuri siellä hengailtaisiin lauantaiaamuisin ja ostettaisiin herkkuja viikonlopuksi. Mutta hei, Jätkäsaarihan on vähän niin kuin ala-Manhattanin länsilaita ja onhan meillä Hietalahden luomuhalli!
The High Line on sekä ideana että toteutukseltaan loistava. Vanha, katutasosta siltojen päälle nostettu teollisuusraidelinja on muutettu istutusten reunustamaksi kävelyväyläksi. Oma suosikkini vaihtelevan reitin varrella on kohta, jossa solisee vesi matalana mattona ja jossa kävlijät voivat viilentää paistuvia jalkojaan (yksi pikkupoika viilensi myös paistuvaa takapuoltaan).Tällainen  vihertävä kaupunkitila lienee juuri se, mitä vähän ankea alue tarvitsi noustakseen uuteen kukoistukseen. Joka puolella sen varrella oli menossa rakennus- tai remonttityömaita ja näkyi kylttejä, joissa luki "Luxury apartments by the High Line". Niinpä: yksityisten paratiisien rakentelun asemesta kannattaa panostaa laadukkaaseen julkiseen kaupunkitilaan, se on lopulta paljon mielenkiintoisempaa - ja kehittää sellaista lisäarvoa, joka lopulta kilisee myös kiinteistönjalostajien taskuihin.
Ja ai niin, meillä siellä Jätkässä on myös oma High tai ehkä Low Line eli Baana!

Kuvat ylhäältä alas: Union Squaren luomutomaatit, kiinteistökehitystä Chelsea Marketin kulmalla ja High Linen jalkakylpy.

Vanhoja paikkoja, uusia näkyjä

Eilinen kaupunkivaellus suuntautui - Macy'n alen loppurysäyksen lisäksi - vanhoille kotikulmileni Midtown Eastiin. Dag Hammarskiöld Tower seisoi paikoillaan,  ja New York -elokuvia nähneeseen teiniin teki vaikutuksen marmorinen vastaanottoaula univormupukuisine henkilökuntineen, vaikkakin vain ikkunan läpi katsottuna. Muutkin rakennukset olivat ennallaan, mutta kivijalkojen liikket olivat vaihtuneet. Yhtään tuttua ravintolaa tai kauppa en löytänyt. Silloin aikoinaan niillä kulmilla oli kaksi kunnon ruokakauppaa sekä paljon kaikenlaisia pikku putiikkeja ja palveluita: pienen juutalaisen ukon pitämä vaateliike, suutari, useita delejä ja kivoja ravintoloita. 3. Avenuen puolella oli vaatekauppoja, muunmuassa Conway, joka oli tummaihoisten sekä suomalaisten vieraideni suosiossa. Nyt näistä ei näkynyt jälkeäkään. Tilalla oli lähinnä pankkeja. Alue oli siis muuttunut tavallisen tallaajan kannalta tylsemmäksi. Diagnoosimme oli, että vuokrat ovat karanneet taivaisiin.
Istahdimme kahville 2. Avenuen varrelle ja katsoimme talojen silhuetteja. Siellä kuten muuallakin kaupungissa on vierekkäin ihan mitä tahansa. Lasinen toimistopilvenpiirtäjä ja sata vuotta vanha, rähjäinen mökki (jossa on irkkupubi) tai hollantilaismallinen kolmikerroksinen viipaletalo. Pohdimme kaupunkipoliitikkoystäväni kanssa, miten täällä jaetaan rakennusoikeudet? Miten taataan naapurusten tasaveroinen kohtelu, joka ainakin Helsingissä on ihan varteenotettava peruste kaikenlaisille vaatimuksille? Ja millaisia tarinoita näiden talojen takana on, miten joku rötiskö on säilynyt, eikä kukaan kiinteistösijoittaja ole ostanut sitä paksulla setelitukulla? Naapurin ikkunoita ei tietenkään voi rakentaa umpeen, mutta kylmillä rahasilmillä katsottuna täällä olisi paljon tontteja vielä rakennettavana. Kiva, ettei ole rakennettu, katukuva on kiinnostavampi.
Vanhan työmatkani varrelta löytyi ihana yllätys. 47. katu 1. ja 2. Avenuen välissä on kokonaan kävelykatuna ja sen eteläiseen laitaan on rakennettu aivan hurmaava Audrey Hepburn Park, suikalemainen, polveileva pieni taikapuutarha, jossa puiden, kukkien, takorautaisten paviljonkien ja suihkulähteiden keskellä mutkittelee kinttupolku. Kyltistä kävi ilmi, että sitä rakennettiin juuri niinä vuosina, joina asuimme naapurissa.
YK:n ympäristössä oli ennen suuri määrä ravintoloita, joissa edustettiin ja palaveerattiin valtion kustannuksella. Nyt en nähnyt ainuttakaan. Tämä on mysteeri. Se oli tärkeä osa työtä ja lisäksi säästi meidät vaivalloiselta kotiedustamiselta. Ovatko valtiot köyhtyneet niin, että nylyisin tavataan vain YK-rakennuksen kuppilassa?
Vähän etäämpänä, 51. kadulla oli vierekkäin kaksi yllätystä. Ensiksi Sutton Place synagogue, jossa rabbi ja koko seurakunnan johto ovat ilmoitustaulun mukaan naisia. Hurraa! Sydämeen tulvahti hassu kotiseutuylpeys. Että meilläpäin naiset tämmöistä!  Ihan sen vieressä on Green Acre kaupunkikeidas, kolmen kivitalon rajaama puutarha, jonka perällä kuohuu massiivinen vesiputous, oikeastaan kaupunkikoski. Viivähdin siellä hetken - ja kapungin meteli katosi kokonaan. Kyltti kertoi, että se oli rakennettu jo 1970-luvulla. Kuinka en omina New Yorkin -vuosinani osannut paeta tänne?
Toivoisin, että tämmöisiä osattaisiin tehdä Helsinkiinkin. Kannatan sydämellisesti tiivistä kaupunkirakennetta, mutta sen lomaan pitää tehdä hengähdyspaikkoja. Meilläpäin ei ole oivallettu, että ne voivat olla myös aivan pieniä, kunhan ovat hyvin suunniteltuja ja hoidettuja. Töölössä Topeliuksenkadulla on yhden kerrostalon edessä parinkymmenen neliön viehättävä sisäänveto, jota olen valokuvannut niin kesällä kuin talvellakin. Onko muita?
Retki jatkui Madison Avenuen sunnuntaimarkkinoiden kautta Grand Centralille. Markkinoden keskeisimpiin myyntiartikkeleihin näyttivät kuuluvan mitä mielikuvituksellisimmat iPhonen suojakuoret. Kyselin vastaavia nokialaisiin. Nada. Nyt Nokia äkkiä liittoutumaan krääsämaakareiden kanssa, muuten ei tule menestystä Amerikassa.
Askelmittari näytti 17000 ja siltä myös tuntui. Iltaa vietettiin pizzan ja liruoluen merkeissä.
... Ai niin, ja sieltä Macyltä tarttui mukaan yksi Calvin Klein -paita.

Ylemmissä kuvassa Audrey Hepburn Park, alemmassa Green Acre.

Kaupungin humina

New Yorkissa. Ensimmänen vastaan lyövä vaikutelma on melu. Jatkuva, nytkin klo 4 aamuyöllä jetlagia valvoessani sisälle asuntoon kuluu iPhonen desibelimittarin mukaan 50 dB humina, johon sekottuvat liikenteen, kaduilla kulkevien ihmisten, talojen seinissä hurisevien ilmastointilaitteiden ja ties minkä äänet. Myös majapaikassamme on tällainen ilmastointi, jota onneksi juuri nyt ei tarvitse käyttää. On kuuma, muttei liian.
Meteli palauttaa minut vahvasti omiin New Yorkin -vuosini 1996-1999. Asuimme silloin East 47 Streetin ja 2 Avenuen kulmassa samassa talossa kuin Imelda Marcos ja Aatos Erkko, silloisen työnantajani kustannuksella tietysti. Talo oli täkäläisittäin vähintään tasokas ja uudehko, mutta sielläkin kesäisin joka huoneen ikkunan alla pärisi viilennin. Olin suurimman osan noista vuosista raskaana, odotin täällä ensimmäisen ja toisen lapseni. Raskaus kevensi untani ja mikä tahansa 2. Avenuella ujeltava hälytysajoneuvo herätti minut. Toista lasta odottaessani opin kuuntelemaan öisin Bachin soolosellosarjoja, koska ne olivat parasta hiljaisuuden korviketta. Nyt mainittu lapsi vetelee itse 1. partitaa sellolla. Kun hän aikoinaan 6-vuotiaana aloitti sellonsoiton, esittelin kuuntelemani  Mstislav Rostropovitsin levytyksen hänelle. Sellistin nimi taipui tytön suussa muotoon  "Sipulisilppu", millä nimellä hänet onkin perheessämme siitä lähtien tunnettu.
Tämä on minulle ensimmäinen kerta kaupungissa 14 vuoteen. Matka järjestyi, kun M. sai lainattua tuttavansa asuntoa tämän poissa ollessa. Seurueeseen kuuluu myös M:n äiti sekä sisarentytär. Asunto on East 10 Streetillä 3. ja 4. Avenuen välissä, oikein hyvällä paikalla.

Kuvassa newyorkilaiseen arkeen kuuluva helvetinkone.