lauantai 9. elokuuta 2008

Monta aikaa yhtä aikaa

Meillä vietettiin tänään kesäkauden päättäjäisiä, lämmitettiin savusauna ja paistettiin lettuja. Pulahdin järveenkin, vaikka kylmää oli. Huomenna on suuri siivous- ja pakkauspäivä ja mustalaisleiri muuttaa sitten takaisin helvettiin.

No jaa, en minä kotiin paluuta oikeastaan niin helvetillisenä pidä. On siinä puolensakin. Yksi tärkeimmistä hyvistä puolista kannaltani on, että pääsen ihmisten ilmoille helpommin. Pitkien Nilsiän-kesien ainut huono ulottuvuus on se, että täällä ei juuri ole kaltaista seuraa. On kauheasti lapsia ja sitten on isovanhemmat, mutta ei ystävää. Helsinkiin paluu tietää hauskoja viikonloppuja Minervan ja muiden ystävien kanssa.

Huomaan kyllä ilokseni, että olen oppinut yhä paremmin nauttimaan yksinolosta. En ole tänä kesänä pudonnut minkäänlaiseen yksinäisyyden kuoppaan, joskus aiemmin niin on käynyt. Minulle arjessa riittää oma ja kuolleiden runoilijoiden seura ihan ihmeen hyvin. Niin ja Yle Radio 1, mikä ihana elämänkumppani! Puhuu (lähes) aina viisaita kauniilla äänellä. Ajatus jostakusta lähi-ihmissuhteesta tuntuu todella kaukaiselta, lähinnä kauhean työläältä. En jaksaisi minkäänlaisia pettymyksiä enkä harmeja, en hankalaa sopeutumista toisen elämäntapoihin, en mitään, mikä veisi yhtään energiaa. Ymmärrän kyllä, että tarvitsen läheisiä ihmisiä ja ajatusten harjoitusvastustajia. Toivon, että huomaan itse ajoissa, kun ajatukset alkavat pyöriä liian pientä ympyrää. Jos en huomaa, niin huomauttakaa!

Se, mikä Helsinki-elämässä eniten rassaa, on arjen aikataulu. Nyt kun on kolme koululaista harrastuksineen, aikataulu muistuttaa esterataa. Kun vielä koko ajan on jotain erikoista ja poikkeuksellista, kaverin synttärit, retki, säestystunti ja ties mikä, tällä esteradalla esteen paikka muuttuu koko ajan. Arjen aika pätkittyy pikku palasiksi ja kauheaksi määräksi muistettavaa ja huolehdittavaa. Silti minusta lasten kanssa arkielämän eläminen on todella ensiarvoisen tärkeää, en halua paeta vanhemmuutta paikkaan nimeltä työpaikka.

Täällä maalla on saanut elää metsä- ja vatsa-aikaa: nukutaan silloin kun nukuttaa, syödään kun on nälkä. Ajalla maalla on toki muitakin ulottuvuuksia: on aurinkoaika, sadeaika, marja-aika, uima-aika. Luonnossa olemisen kautta mieli on ollut koko ajan vuorovaikutuksessa ihmisen aikaa suurempien voimien ja aikojen kanssa.

Tämä tällainen aika on kauhean hedelmällistä ja ravitsevaa myös työni kannalta, jota ei oikein edes voi erottaa siitä, minkä katson kaikkein syvimmäksi elämäkseni. Se on ajattelemista, tuntemista ja ymmärtämistä. Täältä maalta minä kerään ne ainekset, joista vuoden mittaan jalostan erilaisia kirjoituksia ja ison osan niistä myös teen täällä.

Toki mielen omaehtoinen, hidas aika jatkuu myös Helsinki-elämässä, mutta ajoittain ja oikeastaan säännönmukaisesti se joutuu ristiriitaan arjen pätkittäisen ajan kanssa. Koen, että elämän kuuliaisuustehtävä on elää molemmissa ja selvitä ristiriidassa jotenkin...

Ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia juuri siksi, että kesäaika on niin erityistä ja erilaista kuin kaikki muu aika. Kun kesänvietto nyt päättyy, päättyy myös tämä blogi - tältä kesältä. Jatkan toki kulttuuri- ja kirjallisuusblogiani nimeltä Mielen ruokaa http://mielenruokaa.blogspot.com/ ja alan toden teolla kirjoittaa blogia Sormet savessa, pää pilvissä http://sallakorpela.blogspot.com/

Kiitokset mielenkiinnosta!

perjantai 8. elokuuta 2008

Kotimaan matkailua hyvässä seurassa

Palasin toissa iltana onnistuneelta Itä-Suomen retkeltä. Ajoimme itärajaa kiemurrellen pohjoiseen, Miehikkälästä Kolille asti ja sieltä kotiin Nilsiään. Retkueeseen kuuluivat lasteni lisäksi lasten serkku Ville ja oma serkkuni Anne. Viime kesänä teimme Villeä lukuun ottamatta samalla porukalla varsin hauskan reissun Lappiin, Jäämerelle asti.

Tällaisella seurueella ja lyhyessä ajassa matkailuelämykset jäävät maistiaisiksi, mutta hyvä niinkin. Meillä oli hyvä ajoitus, kun kaikki paikat olivat vielä auki, mutta ei ollut enää ruuhkaa, pikemminkin aika väljää. Niinpä saimme mm. Salpa-museossa Miehikkälässä ja Parppeinvaaralla Ilomantsissa oikein hyvää palvelua, yksilöllisen kiertoesittelyn. Parppeinvaaran opas jopa soitti meille konserttikannelta ja lauloi.

Näiden lisäksi kävimme kävelemässä Lappeenrannan linnoituksella ja tutustumassa hienoon maakuntamuseoon. Siellä on upea Viipurin pienoismalli syksyltä 1939, otimme kuvan Naistensairaalasta, jossa meidän mummi on syntynyt. Ajoimme sieltä Imatralle, jonne ehdimme parahiksi, kun koski päästettiin vapaaksi. Yövyimme Imatran kylpylässä, jossa kuuli enemmän venäjää kuin suomea.

Seuraavana päivänä ajoimme Punkaharjulle Retrettiin, jossa riitti kaikille kiinnostavaa katseltavaa. Sieltä menimme Savonlinnaan, tuttavan vihjeestä osasimme mennä syömään Riihisaareen ravintola Hilpeään munkkiin. Elämys sekin, ja hyvät ruoat! Ajoimme Heinävedelle Valamoon yöksi.

Sattuipa sopivasti: seuraavana päivänä vietettiin pyhätön praasniekkaa ja siellä oli hienot kulkueet, kuorot ja kaikki. Jatkoimme edelleen itään, nautimme ihanat karjalanpiirakat Joensuun torilla - Marttojen kahvilasta löytyi Okolle gluteenittomia, kymmenen pistettä! Ajoimme Ilomantsiin, josta Annella ja minulla on hauskat muistot 11 vuoden takaa. Pelto-Hermannin hilpeiden poikien viinitila on pystyssä edelleen, samoin viinitorni. Viimeinen etappi oli Koli, kävimme kuvaamassa itsemme ja ennestään miljardi kertaa kuvatun maiseman. Joka käänteessä selostimme lapsille historiaa ja karjalaista kulttuuria, jospa jotain tarttui päähän.

Hieno reissu, samalla jo suunniteltiin, että ensi kesänä retkeiltäisiin samalla sakilla Helsingin ja Turun väli ja kaikki sen välin lukuisat kauniit ja kiinnostavat kulttuurikohteet. Onneksi Anne-serkulla riittää kärsivällisyyttä matkailla lapsilauman kanssa, on paljon helpompaa kun on toinen aikuinen mukana. Taas Ville-serkun mukanaolo tekee Okon matkasta paljon hauskemman.

Viimeisiä lomapäiviä viedään. Eilen viimein päästiin mansikkaan, saatiin noin 30 litraa, eikä enempää ole tiedossakaan. Jää marjasaalis tältä kesältä laihaksi.

Täällä viritellään telkkaria ja tuoleja kisakatsomoksi. Käytiin torilta ostamassa herneitä kisaherkuksi.

lauantai 2. elokuuta 2008

Auringon kilo

On ollut aivan viime päiviin asti lämmintä. Olen sekä tehnyt keskittyneesti töitä että nauttinut kesästä, iltapäivästä lähtien olen viritellyt työvälineeni saunamökin terassille, josta on minulle niin rakas näkymä järvelle, lännen suuntaan. Merellä saatu rusketus on vain syventynyt.

Yhtenä päivänä jäin kesken kirjoittamisten tuijottamaan auringonkiloa vedessä. Voi miten rakastan sitä! Olen varmaan aika yksinkertainen otus, aurinkoisen maiseman tuijottaminen ja siinä oleminen ovat minulle kuin kytkisi akun laturin töpseliin.

Sain sitten siinä istuessani sellaisen idean, että kuvaan veden ja taivaan leppoisaa liikettä videolle. Tuumasta toimeen saman tien. Kuvasin toistakymmentä puolen minuutin tai minuutin videoleikettä laineiden loiskeesta, auringon kimmellyksestä vedessä, järviruo’on keinahtelusta, veden varjoista, pilvien hiljaisesta liikkeestä taivaalla. Ne onnistuivat upeasti! Koostan niistä syksyn synkillä vaikka itselleni rentoutusvideon ja taustalle panen jonkin impressionistisen kappaleen, Claude Debussyn tai jonkun muun sävellyksen. Jospa se toimisi sitten varavoimana kun aurinkoa ei näy.

Muistin vanhan idean yhdistää syksyn putoavien lehtien tanssi J.S. Bachin eräiden pianopartitojen sulokkaisiin kappaleisiin. Miksen tekisi sitä itse, kun tekniikka on nykyisin helppoa! Meillä on rannassa ihana iso haapa, jonka lehdet todella tanssivat. Kunpa pääsisin syksyllä käymään tänne niiden putoamisen aikaan!

Lähes joka ilta olen kiivennyt mäelle poimurin, ämpärin ja korin kanssa. Sienien ja marjojen osalta saalis on ollut laiha, virkistystä olen saanut senkin edestä. En lakkaa ihastelemasta tuota Kinahmin vaaraa, maisemat ovat huikaisevat ja maastot todella vaihtelevat. Siellä on pilkkopimeitä kuusikkoja, aakeaa laakeaa heinikkoa ja varmasti kymmeniä muita maasto- ja metsätyyppejä, joiden nimiä en kouluajoilta muista. Tunnelmat vaihtelevat dramaattisesti. Mustikoita olen löytänyt vasta yhdestä kohdasta ja vattuja on kyllä, mutta ihan raakoja vielä kaikki! Haperoita on, niitä en viitsi kerätä. Kantarelleja jonkin verran. Tatteja aika vähän vielä, yhden pienen tattikastikkeen olemme laittaneet. Viime vuonna niitä alkoi tulla heti juhannuksen jälkeen. Viime heinäkuussa tuli ystävätär Jaana käymään ja saatoin laittaa hänelle tattipastaa ihan oman pihan tateista. Jaana kehui sitä kesän parhaaksi ateriaksi ja sitä se taisi ollakin. Toivo elää, aamutoimiin kuuluu pihan huolellinen tattitarkastus.

Vaikka kesä on ollut työntäyteinen, tunnistan, että pitkä maalla olo ja varsinkin viime viikkojen hiljaisuus ovat tehneet tehtävänsä. Stressi ja sen fyysiset oireet ovat hiljalleen sulaneet. Levottomuus on kaikonnut. Aina käy niin, että alkukesästä maalle lähtiessä pakkaan kaupunkilaisjärjellä paljon kaikenlaisia vaatteita, koruja ja kenkiä mukaan, ihan kaiken ja kaikenlaisten tilanteiden varalta. Loppukesästä en voisi vähempää välittää. Olen lähes koko viikon pukeutunut ainakin viisi vuotta sitten UFF-kaupasta ostettuihin keltaisiin bikineihin, jotka ovat sinänsä oikean kokoiset, mutta sanoisiko tämänikäiselle rouvashenkilölle… öö, tuota…no, sellaiset, ettei niitä sovi käyttää kuin tilanteissa, joissa silminnäkijöinä ovat rantaruovikossa asuvat sorsat. Yllättävien vieraiden varalle minulla on sellainen kietaisuhellemekko, eräänlainen beach burqa, aikoinaan Sansibarilta ostettu. Istun ja kirjoitan aurinkotuolissa mekon narut auki, jotta kaivattu aurinko pääsee parantamaan atooppista ihoani, mutta sitaisen ne kiireesti kiinni, kun kuuluu askelia. Viileämpien tuulenpuuskien ja illalla itikoiden varalta on kätevä ja lämmin, mutta nukkavieruksi kulunut vaaleankeltainen Opera Cava –fleecepusakka. Asuun kuuluvat kirkkaissa väreissä hehkuvat kesävillasukat. Tukka on sitaistu aurinkolipan nauhan alle. Näin olin tälläytynyt, kun toissapäivänä yllättäen pihaan kurvasi komea virka-auto, josta ilmestyi hyvinkin arvokkaaseen uniformuun pukeutunut palopäällikkö assistentteineen suorittamaan palotarkastusta. Minun lisäkseni paikalla oli mummi, joka oli ottanut päivän iisisti ja oli edelleen yöpaidassa ja kylpytakissa – kello oli vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Erästä tavattoman hienoa entistä ulkoministeriön kollegaa lainatakseni: eleganssimme oli epätäydellinen. Mitähän herrat palovirkamiehet meistä ajattelivat?

Joka tapauksessa palotarkastus sujui leppoisasti ja asumuksemme selvisi pienillä huomautuksilla. On omanlaistaan tämä asiakaspalvelu Savossa. Kun mummi kyseli, onko palomestari joutanut kesähelteillä uimaan, tämä vastasi, ettei varsinaisesti uimaan, mutta kyllä hän on järvessä käynyt, viimeksi samana aamuna ja virka-asussa. Kun oli pitänyt kopeloida pohjamudista jonkun mummon järveen luiskahtanutta avainnippua.

maanantai 28. heinäkuuta 2008

Elämää kirjallisessa nunnaluostarissa

Palasin viimeviikkoiselta purjehdus-Helsinki -reissultani torstaina. Se oli kesän riemukkaimpia päiviä, ainoita todellisia vapaapäiviä, kun en tehnyt työtä enkä hoitanut mitään enkä ketään, en laittanut ruokaakaan yhtään. Toki hommana oli ajaa Helsingistä Nilsiään, mutta en tehnyt sitä lyhintä reittiä. Lähdin aamulla, kaikessa rauhassa ja stressaamatta. Ensin pysähdyin Heinlammilla rakkaan ystäväni Oissin ja hänen rakkaan perhekuntansa luona. Juotiin kahvia ja pulistiin asiat halki. Niin vielä - matkalla sinne puhuin melkein puolet ajasta ystäväni ja Ainon kummitäti Hannen kanssa, pitkästä aikaa. Meillä oli oikein mukavat jutut, ihan ilahdutti kauheasti kun huomasin, että vaikka on käytännön syistä harvakseltaan pidetty yhteyttä, yhteinen aaltopituus on tallella. Ei me sattumalta silloin 20 vuotta sitten ystävystytty eikä hän sattumalta ole Ainon kumpsu. Pantiin kunnianhimoinen tavoite tavatakin seuraavan puolen vuoden aikana. Siinä on haastetta jonkin verran, kun minulla on se elämäntilanne kuin on ja hän asuu Vaasassa ja on viiden pojan äiti...

Seuraava stoppi oli alastomien apinoiden saari - siis Härönsaari. No ei siellä kukaan ollut alasti eikä huutanut, siellä oli mitä ihanimpia ja rakkaimpia ihmisiä, Minerva ja Katja perheineen. Tarjosivat minulle oman pihan kantarelleja. Sieltä raaskin lähteä vasta puoli kymmenen aikaan illalla. Ajelin hämärtyvässä yössä, kuuntelin hyvää musiikkia ja olo oli jotenkin kohotettu. Yölliset ajelut kuuluvat minun kesäiloihini.

Sivumennen sanottuna: ennen Härönsaarta sain kuunnelluksi loppuun todella upean äänikirjan, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Katso arvostelu kulttuuriblogistani http://mielenruokaa.blogspot.com/ .

Sen jälkeen olenkin elellyt hiljaiseloa Nilsiässä ihan yksin. Olen nyt käyttänyt kolme päivää Tuijan haastattelunauhojen purkamiseen ja nyt jatkan tekstin kirjoittamista. Materiaalia on yllin kyllin, nyt on enää kyse pakaralihasten kestävyydestä ja työrauhasta. Jälkimmäisestä on minun elämässäni suurempi puute.

Päiväjärjestys on suunnilleen sellainen, että herään aamulla rauhassa ja teen aamutoimet hitaasti. Tämä osuus päivästä edustaa lomaa ja lepoa. Sitten joskus puolen päivän aikaan ryhdyn työhön. Teen niin kauan kunnes tulee nälkä, ja sitten laitan hyvää mutta yksinkertaista ruokaa. En ole käynyt kaupassa saapumiseni jälkeen, vaan olen ilolla syönyt kaikkea mitä täällä on kaapeissa. Ihmeen hyviä herkkuja olen saanut aikaan. Jääkaapissa oli jogurttia ja kurkku, siitä tein tsatsikia. Joka päivä pistelen oman kasvimaan loistavan vihreää salaattia. Pakastimessa oli yksi valmiiksi paistettu lampaan paisti. Juustoa on tänne kesän aikana kertynyt liikaakin, eilinen illallinen oli pari sveitsiläistyylistä juustoleipää. Minuun on iskenyt yllättävä letun himo, niinpä olen paistanut lettuja. Täällä on itse asiassa niin paljon ruokaa, jopa vuosikertaruokaa, että jos oikein tarkkaan eläisi, ei tarvitsisi juuri kahvimaitojen ja joidenkin tuoreiden vihannesten lisäksi muuta ostellakaan.

Rauhallisen aterian jälkeen taas töihin kiinni. Kun mieli tai selkä puutuu, toimittelen pikku askareita, ripustelen pyykkiä, kastelen kukkia, ja taas töihin.

Illalla kahdeksan jälkeen vaihdan ylleni tiiviit puuvillahousut ja itikkahupparin ja lähden metsään, tarkoituksena löytää mustikoita. Niitä kyllä on, mutta vain aika rajatulla alueella. Olen nyt tehnyt tutkimusretkiä kahteen paikkaan. Viimekesäinen ihana mustikkamaa vaaran laella on nyt aika tyhjä, mutta alarinteessä oli marjaa. Ilmeisesti keväällä oli hallaa, joka tuhosi tiettyjen alueiden marjat mutta säästi toiset. Nyt on haasteena löytää ne oikeat paikat. Eilisiltainen retki ei tuottanut oikeastaan marjan marjaa, tänä iltana ajattelin tutkia etelänpuoleisia rinteitä. Vattujakin tulee kyllä, mutta ovat vielä ihan raakoja.

Kun marjaretki on ohi, käyn suihkussa, laitan iltapalaa ja katson elokuvan. Ekana iltana katsoin Colorado Avenuen - se oli kyllä ihan hyvä, mutta ei puoleksikaan yhtä rikas ja värikäs kuin Lars Sundin romaanit. Lukekaa ne ja alkukielellä, siinäpä ihana elämys! Toisena iltana katsoin sellaisen amerikkalaisen leffan kuin Radio. Oli kyllä vaikuttava tarina ystävyydestä, vammaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Eilen iltana katsoin huvikseni Kivenpyörittäjän kylän, kun muistelen, että se sijoittuu ihan juuri näihin heinäkuun päiviin. Osaan sen melkein ulkoa. Varmaan olen joskus kauan sitten lukenut kirjankin, kun muistin siitä sellaisia asioita, joita ei itse elokuvassa olekaan. Ajattelin, että se, mikä 1970-luvulla näytti vääjäämättömältä, että ihmisten oli ihan pakko muuttaa maalta työn perässä kaupunkiin, on nyt jo aika lailla valoisampaa. Elokuvan Pekka, fiksu mies, olisi varmaan nykyisin paremmin koulutettu ja tietotyössä, hän voisi korjata kotitalonsa ja tehdä sieltä käsin etätöitä.

Ja sitten nukkumaan syvää pitkää metsäunta. Onneksi minua ei pelota eikä hirvitä täällä yhtään, vaan osaan olla tyynesti yksin.

tiistai 22. heinäkuuta 2008

Meri, kalliot ja aurinko - ei hullumpi työhuone

Terveiset mereltä! Olen ollut kaksi päivää purjehtimassa, eka kertaa elämässäni! Kuskasin suunnitelman mukaisesti lapset isälleen sunnuntaina, ja sen jälkeen ajoin itse Inkoon venelaituriin, missä Tuija, Antti ja Aarni odottivat minua veneessään nimeltä Ajatella. Nukuimme yhden yön keinuvassa lullassa ja sitten lähdimme purjehtimaan itään päin. Toisen yön vietimme heidän veneseuransa laiturissa Ormholmenin saarella ja eilen illalla rantauduimme Lauttasaareen. Olen nyt siis Helsingissä, vaikkein oikeasti ole. Olen kotikaupungissani turistina, elän kassista. En siis osallistu varsinaisesti kaupunkielämään.

Hyvin meni purjehdus ja oli kivaa! Etukäteen vähän jännitin, täytyy myöntää, kun en ole koskaan aikaisemmin pienveneillyt merellä. Ajattelin, että jos tulee huono olo ja se pilaa koko reissun saati, että pystyisin keskittymään työhön. Mutta ei mitään hätää, vaikka välillä oli ns. kova tuuli. Opin purjeiden käytön ja kääntelyn logiikkaa, sain toisena päivänä vedellä narujakin. Ainut huonon olon hetki tuli oikeastaan vasta maissa, kun keinuminen ei ottanut loppuakseen. Naama on ruskea - okei, myönnetään, aika punainen. Mutta ei palanut!

Rakastan Nilsiää kuin hullu puuroa, mutta kyllä sitä näinkin voisi kesänsä viettää.

Olin tosi tyytyväinen, kun olin käynyt kesäalesta ostamassa uusia ulkoilutamineita, hienot ulkoiluhousut, takin ja maastokengät, kaikki veden- ja tuulenpitäviä. Olivat mainoslauseidensa veroisia. Siellä istuttiin tyrskyssä ja ukkoskuuroissa sittloorassa ja pysyttiin kuivina ja lämpöisinä, ihme juttu! Koulun liikunnanopetus onnistui vakuuttamaan minulle yli neljännesvuosisata sitten, etten ole mitenkään liikunnallinen ihminen. Tässä uskossa olen koko ikäni myös nuukaillut varusteiden kanssa. Mitäpä minun kannattaa kunnon lenkkikenkiä tai ulkoilupukuja hankkia, kun olen niin kehno. Mutta ihan viime vuosien kokemukset, Nilsiän Kinahmin vaellusreitit, marjastus ja sienestys ja vaikka tämä purjehduskin ovat kirkastaneet minulle, että omimman liikuntalajini nimi on luontoliikunta. Olen siinä vieläpä sillä tavalla hyväkin, että minulla on sitkeyttä ja kestävyyttä. Minussa ei ole lainkaan räjähtävää voimaa, nopeutta, pallosilmää, pelisilmää enkä kaipaa adrenaliinihumalaa, ei siis mitään koulussa tai muuallakaan arvostettavia ominaisuuksia. Mutta eipä hätää, luontoliikunnan terveysvaikutukset ovat vähintään yhtä hyvät kuin reteempien lajien, ja voi olla, että urheiluvaivojen riskit pienemmät. Oli Antin kanssa puhetta, ett jos hän joskus huolii tyttöjä vaellukselle Lappiin, niin haluaisin mielelläni mukaan. Olen ihan varma, että se sopii minulle.

Me siis olimme Tuijan kanssa tekemässä haastatteluja kirjaa varten. istuttiin rantakallioilla, Tuijalla oli diginauhuri kaulassa, ja me puhuttiin perustuslaista, vaalirahoituksesta, tasa-arvosta, perhelainsäädännöstä ja sen semmoisista asioista. Tänään on tarkoitus vielä jatkaa, lähdemme kohta Suomenlinnaan. Aikaa on todella vähän, mutta hyvin tämäkin menee, koska pysymme asiassa ja ymmärrämme toistemme tarkoituksia. Nyt on pakko luottaa siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä olen taas kiitellyt ja siunaillut sitä, miten ihanaa on, että on tällainen omaehtoinen luova työ, jossa työpaikaksi käy vaikka rantakallio!

tiistai 15. heinäkuuta 2008

Aurinko, tule jo!

Heinäkuun puoliväli. Satelee, taas, lämpöä on sellaiset viisitoista. Mansikat eivät kypsy, eivätkä auringonkukat avaudu. Salaatti vain rehottaa yrttipenkissä.
Kyllä se nyt jo saisi tulla, se suuri kesä. Saisi tulla seisova helle, armotta taivaalta räkittävä aurinko. Sellainen sää, että hiki valuu, jääteetä kuluu ja järveen on pakko päästä monta kertaa päivässä. Että yöllä pyöritään hikisissä lakanoissa.
Vanhoissa kirjoitta puhutaan taudista nimeltä luuvalo. En tiedä onko olemassa sellaista, mutta minulla ainakin on luuvilu. Palelen kesät talvet, ja yhden käden sormilla saa laskea ne yöt, joina olen nukkunut ilman villasukkia. Sitä ei paranna muu kuin tarpeeksi pitkä jakso kunnon kuumaa säätä, sellainen, että se sulattaa ja lämmittää ihmisen ytimiä myöten. Viime kesänä ei sellaista hellejaksoa oikein ollut, ja palelin sitten kauheasti koko talven.
Muistan kuumia kesiä. Esimerkiksi 1997 ja 1999, kun minulla oli vauvat. Pötkötimme tuossa terassilla viltin päällä, aurinkovarjon alla. Nyt muutamana kesänä on ollut vilpoisempaa ja ennen muuta minua ihmetyttää tuulisuus. Kun aurinko paistaa, niin melkein aina tuulee myös, eikä silloin luuvilu parane. Onko se tätä samaa ilmastonmuutosta ja maailmanloppua?
Ensi viikolla onkin minulla tiedossa seikkailua. Lapset lähtevät sunnuntai-iltana isälleen ja minä lähden sitten muutamaksi päiväksi haastattelemaan Tuijaa kirjaa varten. Alun perin meidän piti mennä Braxin kesähuvilalle Hämeeseen, mutta se ei nyt onnistukaan, Sen sijaan menemme säistä ja itikoista riippuen joko Suomenlahdelle purjehtimaan tai Lappiin vaeltelemaan. Vau, siitä tulee upeaa!

lauantai 12. heinäkuuta 2008

Heja Lordi!

Täällä on vietetty muutama hidas rokulipäivä sen jälkeen kun ruotsalaiset lähtivät. Täällä kävi nimittäin Ruotsin "sotaserkkuni" (siis äitini sotalapsiaikaisen perheen oman sukupolveni edustaja) neljän lapsensa kanssa, hänkin eronnut yksinhuoltaja. Etukäteen kovasti mietin, miten he viihtyisivät ja miten menisi lapsilauman kanssa, kun vain vanhimmat osaavat vähän englantia, ja vain yksi vähän ruotsia. Etukäteen oli tiedossa, että ruotsalaislapset Oscar 12, Stina 11, Frida 8 ja Gustav 7 ovat kovia urheiljoita, uimavalmennettavia kaikki ja moni muussakin urheilujutussa. Niinpä suunniteltiin maaottelu, jossa lajeina olisivat pihalajit. Täällä on kuulantyöntö- ja pituushyppypaikka, jalkapalloa ja sulkista voi pelata ja järveen on merkitty uintimatkat isoilla kepeillä. Maaottelua varten tehtiin T-paidat (ruotsalaisille keltaset ja suomalaisille valkoiset), joihin kiinnitettiin maiden liput ja nimikyltit Lapset olivat täpinöissään, pojat tekivät ruotsalaisten varalta ulos kylttejä. Kauppisentien alussa oli "Varning, lortar på vägen", tontin laidassa luki "Signal varnar för sprängning i omradet", laiturilla oli paras: "Varning, rysska u-båtar i sjön", ja savusaunan ovessa "Strålsäkerhetscentralen rekommenderar inte". Googlasivat sanoja ja ilmaisuja netistä, mitä nyt muutama kirjoitusvirhe pujahti mukaan. Edellisenä päivänä ostimme Ainon kanssa niin paljon ruokaa, ettei kärryyn mahtunut. Kun Aino sitä taivasteli, selitin hänelle, että aikoinaan yli 60 vuotta sitten lähti Suomesta nälkäisiä lapsia Ruotsiin, niin nyt käy sama toisinpäin ja potut maksetaan pottuina.

Vaan ei mitään huolta. Pihassa oli säpinä päällä heti kun vieraat olivat saapuneet. Jalkapallo- ja sulkispeli käynnistyi heti. On annettava omalle nuorisolle pisteitä: he ryhtyivät tosiaan isännöimään ja solkkasivat kieliä minkä osasivat ja vähän enemmänkin. Kuulin Okon suusta ruotsinkielisiä sanoja, vaikka opintoihin on vielä kaksi vuotta. Pienet tytötkin löysivät tavan kommunikoida vieraiden kanssa. Ylikansallisesta viihteestä on hyötyä: tuota pikaa keksivät ottaa esiin Staraoken ja karjuivat sitten vuoron perään mikrofoniin Hard Rock Hallelujaa! Myös Simsiä osasivat pelata yhdessä. Huviksi keksittiin sellainenkin, että kirjoitettiin tietokoneen näytölle pitkiä kummallisia sanoja ja ilmaisuja vuoroin ruotsiksi ja suomeksi ja kokeiltiin, miten ummikko osaa ne lukea ja lausua. Myöhään illalla pojat katsoivat yhdessä Conan O'Brien Talk Showta ja käkättivät yhdessä. Kaiken tämän onnistumiseen vaikutti tietysti sekin, että vieraiden asenne oli avoin ja innostunut. Myös ruoka maistui (vaikka oli vähän haasteellinen ja ronkeliksi tiedetty porukka), ulkohuussisuositus ei järkyttänyt eivätkä ahtaat olot, ei liioin vaihteleva ja viileähkö sää.

Kova hommahan tämä vierailu oli - kun pihassa ja pöydässä oli parhaimmillaan 10 lasta, Marie, vaari ja minä, mutta hauskaa ja mukavaa oli. Kaikki Mujusen lapsetkin halusivat jäädä tänne yöksi, eivätkä pojat suostuneet majoittumaan aittaan, kun sieltä löytyi hiirenkakkaa. Nukkumassakin oli siis 10 lasta. Pojat nukkuivat tai ainakin yrittivät nukkua ison mökin sohvalla tai lattialla. Aamuyöstä Okko tuli silmät tirrissä kyselemään, eikö mistään löydy yhtään sänkyä, kun hänelle ei riittänyt tilaa lattialla ja aitassa oli helvetin kylmä. Armahdin poikaa, päästin omaan sänkyyni ja kömmin Eevan viereen.

Oli hauskaa kuunnella, kuinka Marie puhui lapsille, kyllä siinä joku pehmeämpi ja pyöreämpi sävy oli kuin meillä suomalaisilla, tai ainakin minulla. Takkutukkaiselle tytölleen hän sanoi: "Det är helt OK om Du vill låna min hårborste, den ligger i min väska." Minä kun olisin varmaankin sanonut suunnilleen: "Nyt heti harjaamaan tukka, sehän on ihan takussa."

Kaikille jäi hyvä mieli. Ties vaikka joku päivä lähtisimme kauhealla lössillä Ruotsiin!

Lähtivät eilen aamulla aikaisin ennen kuin me alkuasukkaat heräsimme. On sitten hiljakseen siivottu ja tiskattu, käyty Kunnon paikassa uimassa, katsottu Jäniksen vuosi videolta ja löysäilty. Keli on edelleen kehno, mutta eipä se laiskottelua haittaa.

lauantai 5. heinäkuuta 2008

Lapsellista menoa

Nyt olen taas kääntänyt päälle äitivaihteen. Hain lapset keskiviikkona Lahdesta, ajoin siis yhteensä noin 680 km. Jälleennäkeminen oli riemukas - ja muitakin tunteita sekä rajan hakemisia koettiin. Todellisuudesta toiseen vaihtamisen tilanteet ovat haasteellisia kaikille.

Kun lapset - siis omat lapset sekä heidän serkkunsa - ovat täällä, saan olla todella monena ja usein aika lujilla. Olen talouden ainut täystoiminen aikuinen. Olen kokkina tietysti aamusta iltaan, ruokakuntaan kuuluu useimmiten noin viisi lasta sekä vaari. Siivoojana ja pyykkärinä, johon sadekuuro panee vauhtia, ylipuutarhurina (Äiti, tuu laskemaan mun ohdakkeet! Meillä maksetaan lapsille 5 c/juuri ohdakkeiden poistamisesta pihalta) rauhanturvaajana (Pojat! Irti Ainosta!), askartelunohjaajana (Ihana piirustus, kulta! Mutta kun piirrät tai liimaat, laita AINA sanomalehti alle), Suurena Näkijänä (Tuu kattoon! Asiat tulevat Tosiolevaisiksi vasta kun ne on Nähty), ATK-tukihenkilönä ratkomassa ongelmia , joista en ole koskaan kuullutkaan (Hei äiti, me ei saada firewire-porttia toimimaan!), pätevyyteni moninkertaisesti ylittävänä musiikinopettajana (Miten nää sorminumerot menee? Pannaanko tähän kakkonen vai kolmonen? Öh tuota... montakos ylennys- tai alennusmerkkiä, mihin säveleen päättyy?... olikos sulla sitä G-duuriasteikkoa mukana, katso siitä.), AV-tarkastamona (Tämä ei sovi Milkulle, ja kun Milkku ei saa katsoa, niin eivät muutkaan), kadonneen tavaran etsijänä (Missä on teippi, sukka, lippis, uikkarit? Kuka tahansa osaa etsiä, mutta tarvitaan äiti löytämään), kulttuuri- ja kirjastosihteerinä, auton korjaajana (tämän kesän ihmeellinen ongelma on piippaava ovi, joka vaimennetaan spray-pullolla). Mitä tahansa teenkin, saan harvoin tehdä työni loppuun loogisesti ja keskeytyksettä. Tyypillinen tilanne on vaikka se, että olen laittamassa ruokaa ja saan pienen apurin. Apuri ryhtyy kuorimaan porkkanoita, mitä varten pitää etsiä uusi kuorimaveitsi ja raivata tilaa tiskipöydältä. Hetken kuluttua tulee haava sormeen ja sitten lähdetäänkin etsimään laastaria. Tässä vaiheessa uhkaavat lihapullat palaa pannulla tai jotain vastaavaa. Hetken kuluttua menee jollain lapsella tietokone jumiin ja joku tulee näyttämään vasta aloittamaansa virkkausta, josta on määrä tulla patalappu. Ketjusilmukat ovat aivan liian tiukkoja, jotta siihen voisi tehdä toisen rivin, ja kun sanon tämän, virkkaaja suuttuu ja pettyy ja sitten on lohdutettava. Hetken päästä hän tuo minulle koukun ja langan ja pyytää tekemään malliksi. Pesen kädet lihapullataikinasta ja sanon, että teen yhden rivin, mutta ehdottomasti en mitään enempää ennen kuin on syöty, en mitenkään ehdi. Näin tapahtuu, lapsi jää henkisen tuen toivossa virkkaamaan keskelle keittiön lattiaa ja on ihan koko ajan tiellä kun harpon lieden, työpöydän ja jääkaapin väliä. Hetken päästä on silmukka päässyt karkaamaan ja itku taas silmään, noukin märillä sormilla silmukan ja totean, että on todella parempi jatkaa virkkausta vasta ruoan jälkeen - mutta eihän pieni virkkaaja mitenkään malta. Pinna on palaa, kun joku tulee, panee päänsä kallelleen ja marisee: "mulla on tyyyylsääää". Neuvon menemään makaamaan ja odottamaan, että se menee ohi. Hiljaa mielessäni toivon, että minulla joskus olisi sellainen tilanne.

Ja kaiken tämän keskellä yritän vielä tehdä omia töitäni. Tämä omaehtoinen etätyö kun on niin kätevää! Huh huh. Tokihan suvantohetkiä kohellukseen tulee, mutta nekin ovat ennustamattomia, enkä kykene mitenkään erinomaisesti keskittymään. Kuten viiden lapsen äiti Hilkka Olkinuora on sanonut, nainen päivystää koko ajan. Minä hetkenä tahansa tulee joku arvaamaton ongelma, jota joudun heti selvittämään. Jos sanon, että nyt en ehdi, minulla on homma kesken, pieni avun tarvitsija odottaa sitten kärsimättömänä vieressä. Ei siitä tule mitään.

Väsyn tietenkin. Omaa rauhallista aikaa on silloin, kun lapset nukkuvat. Niin vanhaksi olen tullut, etten kuvittelekaan omaksi laatuajakseni iltayötä. Menen suosiolla nukkumaan yhdessä lasten kanssa ja toivon aamulla herääväni edes vähän ennen heitä. Kuten nyt. Jos hyvin käy, ehdin editoida nettijuttujen otsikoita ennen kuin sirkus alkaa.

Jotta en joutuisi koko aikaa papattamaan samoja asioita, olen tehnyt huoneentauluksi "Kesäsäännöt":

KESÄSÄÄNNÖT

1. Ovi kiinni!

2. Kengät pois jalasta ja kauniiseen riviin, pois oven edestä.

3. Muista käyttää huussia. Pihapissi on kesäelämys.

4. Uikkarit ja pyyhkeet sekä muut märät vaatteet narulle kuivumaan. Ei myttyyn lattialle!

5. Ilmoita aikuiselle, kun menet uimaan.


Hauskaa kesäelämää koko porukalle!



maanantai 30. kesäkuuta 2008

Ojanpientareen kukista, maasta ja elämänhalusta

Nyt kun olen ilman lapsia, niin aina kun sää sallii eikä ole muuta menoa, lähden illalla lenkille, joko pyörällä tai jalan, juosten tai kävellen. Näiden lenkkien paras ilo ovat ojanpientareiden kukat. Tänä kesänä ne tuntuvat kukkivan erityisen runsaasti ja varmaankin viileästä säästä johtuen kukassa ovat samanaikaisesti sekä alkukesän että keskikesän kukat. Kissankelloja on isoina ryppäinä, samoin metsäkurjenpolvia kaikissa violetin sävyissä. Puna-ailakeista saisi kimppuja sellaisenaan ja leinikit täplittävät ruohon keltaisella. Aurinkoisilla paikoilla kukkivat ensimmäiset päivänkakkarat ja jopa komeat purppuraiset ohdakkeet. Minä rakastan näitä kukkia, niiden vaatimatonta mutta anteliasta kauneutta. Ne ovat villejä, vapaita ja rohkeita, olemassa ihan silkasta ilosta ja iloksi.

Ylipäätään rakastan tätä maisemaa. Rakastan jokaista hetkeä siinä. Rakastan kesää ja tiedän, miten tulen sitä taas talvella kaipaamaan. Elän kesästä kesään. Viime marraskuussa oikein surkealla säällä ja mieli kaikenlaisista arkisista huolista matalana joimme Minervan kanssa campari-tuoremehut sen kunniaksi, että kesään on enää puoli vuotta. Tätä ajattelin erityisesti eilen illalla, kun lenkin jälkeen pulahdin järveen, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Sää on ollut niin kylmä ja minä sen verran viluinen, että talviturkin heitto on jäänyt näin nolon myöhäiseksi.

Eilen mittari näytti +19, menetteli, kun itseään psyykkasi. Vaikka kylmä vesi kivisti nilkkoja, tuntui hyvältä käydä järven sylissä, sulaa maisemaan. Muistin kuinka viime kesän lopulla könysin kaiket illat Kinahmissa marjassa, palasin kotiin vasta kun oli niin pimeää, etten erottanut mustikoita. Nautin siitä aivan suunnattomasti, enkä pelännyt yksin metsässä lainkaan. Välillä satoi, pidin sadetta kuusen oksien suojassa. Päässäni soi monta kertaa Claude Debussyn Faunin iltapäivä (joka soi meillä täällä maalla iltaisin, kun hieron lapsia hyväntuoksuisilla voiteilla) ja minusta tuntui, että jos metsässä on henkiä, ne ovat hyviä ja ihania ja minä olen niille sukua. Aika menetti merkityksensä, levottomuudesta ei ollut tietoakaan. Kaikki ympärilläni oli kaunista. Tulin ajatelleeksi, että hautaan siunaamisessa sanotaan: "maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun taas tulla". Ei ole ollenkaan huono tulevaisuudennäkymä päästä joskus lopullisesti osaksi tätä maata ja maisemaa!

Olen voinut todella hyvin ja nauttinut elämästäni. Huomaan tuntevani suurta elämänhalua. Haluan laulaa ja soittaa, lukea, kirjoittaa, lenkkeillä, tehdä ruokaa, olla ystävien kanssa, käydä teatterissa, konserteissa ja kaikenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Haluan niin paljon kaikkea, ettei se mahdu päiviini, kesään eikä luultavasti koko elämään, mutta ainakaan näissä oloissa tämä haluaminen ei aiheuta stressiä (joskus nimittäin tämä vilkkaasti kuhiseva pää on aiheuttanut liiallisilla ideoillaan ja haluamisillaan sekä stressiä että väsymystä). Johtuuko maaseudusta, kesästä vai mistä, että nyt vain nautin siitä, että tunnen ja tunnistan niin voimakkaan elämänhalun. Tällaista en muista kokeneeni vuosiin, en ehkä koskaan. Vai onko tämä kenties sitä, että takana on monta rankkaa vuotta, joiden rankat asiat näyttäisivät nyt olevan takanapäin? Nyt viimein voin toivottavasti suunnata eteenpäin ilman, että voimia menee hankaliin asioihin.

Yhtä iloinen olen siitä, että minulle riittävät elämänhalun kohteiksi ja ilon lähteiksi hyvin yksinkertaiset asiat: ystävät, työ, kirjat, musiikki, ruoka, luonto. Ihan totta! Olen tosi onnellinen, että levottomuus on jäämässä taakse. En esimerkiksi kaipaa ollenkaan matkustelemista. Minulle riittävät huviksi, iloksi ja levoksi vuosi toisensa jälkeen nämä samat maisemat. Tylsää ei ole, kun pään sisällä kuhisee ja kun aistit saavat ympäröivästä luonnosta niin täyteläisesti sitä mitä kaipaavat.

Kun hyvin käy, nautinto lisääntyy siten, että nauttijan kyky nauttia kohenee - eikä siten, että lisääntyvään nautintoon tarvitaan vahvempia nautinnon lähteitä. Tavallinen aamukahvi ja viipale ruisleipää voivat olla taivaaseen asti ulottuvia iloja.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Hengittämisestä ja läheisyydestä

Olen juuri palannut elämäni ensimmäiseltä voice massage -tunnilta ja olo on kaikin puolin syvästi hyvä. Tämä on osa Nilsiän musiikkileirin aikuisten laulukurssia. Joka aamu on ensin puolentoista tunnin jumppa, method Putkistoa ja pilatesta, ja sitten ääniharjoituksia. Tekee hyvää, tämä on ihan kuntoutusta paljon muussakin mielessä ja tarkoituksessa kuin äänenmuodostuksen kohentamiseksi.

Menin tälle kauan kaivatulle kurssille suurin odotuksin maanantaina. Ensimmäisen päivän jälkeen oli todella sekavat tunteet. Kurssilla nimittäin ovat teemana ns. hauskat laulut, minun mielestäni siis kauheat renkutukset, pikkutuhmat ja tyhmät iskelmät. Minä kun olin kuvitellut pääseväni laulamaan sielukasta jazzia, olin käyttänyt hyvän tovin kaivellakseni kaikki ihanimmat nuotit mukaan. Näiden biisien kuunteleminen saati laulaminen oli silkkaa kärsimystä ja aika kalliskin kurssi oli. Harmitti todella. Neuvottelin opettajan kanssa ja löytyi ratkaisu: olen mukana vain aamupäivän jumpassa ja harjoituksissa, ja maksan pienemmän maksun. Tämä on hyvä ja tuntuu todella mielekkäältä. Jää myös enemmän aikaa töiden tekoon, niitäkin kun nimittäin on.

Mitä kurssilla siis tehdään? Opetellaan hengittämistä, hengittämistä ja hengittämistä. Siitä kun laulamisessa on kyse. Ja aika paljon muussakin hyvinvoinnissa. Kylmä, stressi vai mikä tahtoo kangistaa pohjoisen asukkaan koko kropan kireäksi ja sen myötä äänen känisemään, kun tässä perusasiassa on niin paljon opettelemista? Ja onpa ylellistä laulaa kunnon jumpan ja hengitysharjoituksen jälkeen. Minustakin irtosi suorastaan wagneriaaninen sopraano, jonka volyymi melkein säikäytti.

Kurssilla on 12 naista, vain naisia. Kaikki kirkkain silmin ja innostuneena, tosissaan opettelemassa uutta. Vaikka biisit ovatkin renkutuksia enkä minä ole ainut, jonka sisintä ne eivät mitenkään erityisemmin ilmaise, minusta kurssilla on käsinkosketeltavan rehellinen ja avoin henki. Kun tehdään töitä äänen kanssa, on kuin sielu olisi leikkauspöydällä. Latinan sana persona tarkoittaa suunnilleen että äänen kautta. Ei syyttä eikä sattumalta. Paljon isompia asioita ovat hakemassa ihmset, jotka hakevat omaa ääntään. Ja voi miten se välillä jännittää!

Juolahti mieleen ihmetellä, miksi tällaisella ja monella muullakin aikuisten kurssilla kaikki tai ainakin ylivoimainen enemmistö on naisia. Niin se on, että naisten perusasenne elämään on, että pitää opiskella, kehittää itseään, kokeilla uutta ja kasvaa - epäonnistumisia ja harha-askeleita pelkäämättä. Tämä koskee kaikkea, myös ihmissuhteita, kotia, työtä yms.

Miten on miesten laita? Onko heillä tai monilla heistä tällaista perusasennetta?

Minusta vähän tuntuu, ettei ole. Ja tästähän sitten seuraa ongelmia parisuhteessa. Itseään kehittävällä naisella ja paikallaan pysyvällä miehellä ei ennen pitkää ole paljoakaan jaettavaa keskenään. Ihmekös sitten, että yksi jos toinen nainen jättää kuuromykän olmin sohvalleen ja "karkaa shamanisminopettajansa kanssa", kuten Seela Sella seisaallaan -esityksessä todettiin. Toinen huomio on, että se, mitä on kautta aikain kutsuttu "naisten nalkuttamiseksi" on itse asiassa kehityskeskustelua, tai yritystä sellaiseen. Yleensä se jää yksipuoliseksi. Miehillä kun ei usein ole lainkaan sellaista ajatusta, että parisuhde olisi kasvun paikka ja jatkuvaa kilvoitusta, pikemminkin monet tuntuvat menevän naimisiin ajatuksella, että avioliitto on mukava, kätevä ja edullinen all-in-one -käyttöliittymä.

Todistakaa, että olen väärässä...

Vietin juhannuksen mitä parhaassa seurassa, Minervan, hänen perhekuntansa ja ystävien kanssa heidän kesäsaarellaan. Sää ei suosinut, mutta väliäkö tuolla, kun rakkauden aurinko lämmitti.

Rakkauden ja läheisyyden. Tulin siellä ajatelleeksi, että rakkaudella ja läheisyydellä on itse asiassa käsitteinä ero, ja se on hyvä ymmärtää. Rakkaus on asenne, hyvän haluaminen toiselle, mutta on täysin mahdollista rakastaa etäisesti ja viileästi. Sellaista näkee paljonkin, jopa perheiden sisällä. Se, mitä ihminen syvimmin janoaa, on läheisyys. Se on sitä, että ihmiset päästävät toisensa lähelleen, iholleen. Tietysti on olemassa myös vastentahtoista ja pakotettua, pahaa läheisyyttä, joka repii ja haavoittaa.

Minerva ja hänen lähi-ihmisensä kykenevät todelliseen läheisyyteen ja siihen on ihana päästä mukaan. Ollaan mitä ollaan, puhutaan suoraan, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä, halataan paljon, käytetään samoja villapaitoja ja kumisaappaita, ahtaudutaan samoihin pieniin tiloihin, lauletaan kukin äänellään, nauretaan lopuksi aivan lapsellisille tai painokelvottomille jutuille. Juuri niin, ollaan kuin lapset. Sitähän ihminen, tai ainakin minä eniten kaipaan.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Haituvia

Puolenyön jälkeen 18.6.

Kesän ensimmäinen pätkä on loppumassa. Huomenna vien lapset isälleen jonnekin Etelä-Suomeen, nukun yhden yön kotona Helsingissä ja lähden sitten saareen Minervan ja koko lauman kanssa juhannuksenviettoon. Sieltä palaan sunnuntaina maalle ja menen maanantaina musiikkileirille.

Olen siis puolisentoista viikkoa elänyt intensiivisesti täällä maalla lasten kanssa, omien sekä sisareni ja kohta alkaa ihan toisenlainen elämä, itsellisen, vapaan aikuisen elämä. Siirtyminen tekee aina kipeää, tiedän jo kokemuksesta miten kirpaisee vilkuttaa autosta toiseen siirtyville lapsille. Mutta kuitenkin, tällainen elämä sopii minulle oikein hyvin. Olen oppinut hyväksymään sen, että minussa on keskenään aivan ristiriitaisia pyrkimyksiä. Yhtäältä olen todella perheenäiti, rakastan tätä tilannetta, että on talo täynnä väkeä ja perunoita keitetään isolla kattilalla. Rakastan lapsia, varsinkin näitä omia. Mutta rakastan ihan yhtä paljon hiljaisuutta, yksinoloa, mahdollisuutta omaan luomiseen sekä vuorovaikutusta ihan vain aikuisten kesken. Onneksi on tilaisuus elää molempia, vaikkei yhtä aikaa, vaan kalenteriin ennalta merkityissä jaksoissa.

Olen pohtinut lasten kanssa ollessani sellaista ajatusta, joka lienee yksi parhaita kolme vuotta kestäneen ja juuri päättyneen ryhmäterapiasession oivalluksia. Että rakkaus ei ole tunne, vaan asenne. Tämä oivallus tuli ryhmässä jotenkin nurinperoisesti, siellä kun näki niin paljon sellaisia "rakkauksia", jotka sisälsivät suurta tunnetta, mutta joiden takana oli läpimätä asenne. Minä tiedän rakastavani näitä lapsia ja haluavani heille hyvää, vaikka tunteet vaihtelevat, toden totta. Välillä turhaudun, väsyn, kyllästyn ja suutun heidän touhuihinsa. Ja näytän sen heille myös, entistä avoimemmin ja rennommin. Senkin olen tajunnut, että kun sallin itselleni tällaiset tunteet heidän läsnä ollessaan, sallin ne samalla heillekin. Mikään tunne ei horjuta rakkauden asennetta, sitäkin koitan heille tietysti viestittää. Suostun olemaan ihminen, joskus ennen olen yrittänyt olla jotain vähän parempaa. Toivottavasti lapsistakin kasvaa seurassani ihmisiä.

On tässä ihmisyydessä silti vielä tekemistä. Esimerkiksi: missä kulkee rennon asenteen ja laiskuuden, välinpitämättömyyden raja? En tiedä. Ja se kaikkein suurin kysymys: miten voi ja uskaltaa luottaa elämään, jossa on niin paljon julmaa, mielivaltaista pahaa, jolle ei mahda mitään. Mitä uskaltaa toivoa ja uneksia? En tosiaan tiedä.

Tämäkin kysymys tuli tänään lähelle. Tätini E. jo voitetuksi luultu syöpä on tullut takaisin, tällä kertaa selkärangan seutuville. Löytyi iso kasvain, joka selittää pitkään jatkuneet kivut. Olen järkyttynyt, viime kesänä juhlimme hänen selviämistään. Mitä nyt on edessä?

Yritin tänään, kun aurinko taas paistoi, mennä kuvaamaan huikeasti kukkivaa voikukkapeltoa. Liian myöhään, ne olivat jo muuttuneet haituviksi.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Maanviljelyksen alkeita savolaisessa maaperässä

15.6.2008

Täällä vain sataa ja sataa ja on viileää. Eilen oli tauko sateessa, ihan teepaitakeli. Raahattiin grillikin pihalle ja grillattiin hyvät pihvit.

Intouduin myös viimein kunnostamaan pienen ryytimaani rantapenkereellä. Perustin sen joku vuosi sitten ihan pedagogisiin tarkoituksiin, kun halusin antaa lapsille kosketuksen maahan. Se on todella pieni, muutaman neliömetrin, ja sitä on hoidettu hellästi, kärrätty uutta multaa, lannoitetta ja kalkkia. Kaikki on itänytkin hienosti, mutta siihen se kasvu on sitten lopahtanut. Satoa ei juuri ole tullut. Vain oregano ja ruohosipuli ovat sellaisia rikkaruohoja, että ne ovat kasvaneet ja kestäneet talvenkin yli.

Nyt taisi löytyä selitys huonoon kasvuun. Kaivelin vähän syvemmältä ja iskin lapion ranteenpaksuiseen männynjuureen sekä kerran jos toisenkin kiveen. Sieltä löytyi muutama todella iso, varmaan parinkymmenen kilon järkäle ja koko joukko pienempiä. Sahasin juurakon ja nostelin kivet pois. Onhan selvää, ettei mikään edes mahdu kasvamaan, kun on vastassa kiviä ja juuria - puhumattakaan siitä, että juuri on imenyt maasta kaiken kasvuvoiman. Päättelin, että joudun tekemään saman kaivauksen joka vuosi, mänty tietenkin tekee uuden juuren muhevaan maahan ja tunnetusti routa työntää loputtomasti uutta kiveä savolaisen maan uumenista. Tulee mieleen kuva naapurin perheestä keväisellä pellolla, isäntä ja emäntä sekä viisi tytärtä. Nuorin tyttäristä traktorin ratissa ja muu perhe perässä heittelemässä kiviä lavalle.

Mutta siis nyt on maahan viimein saatu retiisi, tilli, porkkana, salaatti sekä kehäkukat. Mielessä soi Rajaton-lauluyhtyeen Aurinkolaulu, siis Mika Waltarin väkevä runo, muistaakseni Anna-Mari Kähärän upeasti säveliksi tulkitsema: "...Painan käteni uupuneet kevään heräävään multaan... näin on parempi olla, kaikki on oikein ja hyvin, anteeksianto on syvin maalla ja auringolla..." suunnilleen näin.

Minulla on kesätöinä maalla mukana kirjaprojekti, olen tekemässä kirjaa Tuija Braxista. Ennen maalle lähtöä teimme pari pitkää kävelylenkkiä, puhuimme ja puhuimme ja hänellä oli nauhuri kaulassa. Olen nyt purkanut kolme ja puoli tuntia haastattelunauhoja. On se kätevää diginauhurin kanssa, toista oli aikoinaan kun tein graduna Marjatta Väänäsen poliittista elämäkertaa, kun piti kasettia kelata edestakaisin. Äänen laatukin on ihan ihmeen hyvä, linnunlaulut kuuluvat taustalta. Tuija on tehokas ihminen, materiaalia on jo paljon, hyvinkin 40 000 merkkiä. Ei tule valkoisen paperin kammoa, luulisin.

Nautin katsella, kuinka serkukset, siis omat ja siskoni lapset, nauttivat toistensa seurasta. Pidän täällä kesäleiriä koko porukalle, nytkin ovat kaikki kuusi paikalla ja aikovat kaikki yöpyäkin täällä. Toisinaan tietysti ryhmädynamiikka tihenee, mutta enimmäkseen hyvin menee.

Minulla ei ole aikuista seuraa, mutta onneksi omaa aikuisen elämää sentään: työ, kasvimaa, hyviä kirjoja ja vaikka tämä blogikin. Illalla, kun lapsilauma nukkuu, katson hetken hiljaa järvelle, ihan vain omana itsenäni, maisemaan jota en väsy tuijottamasta.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Hiljaiseloa toisessa todellisuudessa

11.6.2008

Kolea sadepäivä Nilsiässä, jo kolmas tällainen peräkkäin.

Matkustimme maalle lauantaina viikko koulun päättymisen jälkeen. Viimeinen Helsingin-viikko oli yhtä hulinaa, lapsista purkautui monenlaisia koulun päättymisen paineita ja he kävivät vähän ylikierroksilla, Okko varsinkin. Tuli serkkupoika Ville maalta. Jatkettiin uuden asunnon täydennysrakentamista. Päättäjäispäivän ilta huipentui siihen, että vein keinulaudasta leukaansa saaneen Eevan Dextraan paikattavaksi, tuli kuusi tikkiä. Sunnuntai-iltana meillä pidettiin ilotaloyhdistyksen vuosikokous. Tiistaina vietettiin mummin synttäreitä hienossa ravintolassa, hyvä idea, mutta Okko järjesti melkoisen shown, josta jäi paha mieli. Minulla oli joka päivä ja välillä illallakin työmenoja. Perjantaina sitten oli Johnin ja Leenan häät, hienot juhlat, hyvät ruoat ja hieno sääkin. Lauantaina siis päästiin matkaan.

Sunnuntai meni tavaroita järjestellessä ja kauppaostoksilla, illalla paistoin maalaiselämän alkamisen kunniaksi viisi pellillistä pizzaa.

Maanantaina sitten iski väsymys, oikein toden teolla. Vaikka menin ajoissa nukkumaan, heräsin vasta 9.40. Toimin koko päivän kuin hidastetussa elokuvassa, en olisi pystynyt nopeuttamaan tahtia, vaikka olisin yrittänyt. Mutta hyvä niin. Ymmärsin potevani paitsi viimeisen kouluviikon ja sen jälkeisen hulinaviikon, myös koko kevään ponnistusten jälkeistä väsymystä, joka oli vähintään luonnollista. Tätähän olin odottanut, pääsyä maalle, toiseen todellisuuteen, missä voi antaa väsymyksen tulla.

Töitä tosin on mukana ja niitä olen myös tehnyt jonkin verran. Viisi vuotta vanha modeemi tosin lakkasi toimimasta, joten eilen kävimme Kuopiossa hakemassa uuden. Niin koleaa oli, että reissulle pukeutuessa piti antaa periksi ja pukea sukkahousut. Tytöt pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään Kuopion kuuluisaan kauppahalliin. Heti pääovesta vasemmalla on sellainen leipomoliike, josta saa niin hyviä karjalanpiirakoita kuin ylipäätään kaupasta voi saada. Ostettiin myös makeat herkut, minä ostin perinteikkään Truben omenatortun palasen, joka oli aivan suussasulava ja niin suuri, ettei loppupäivänä tarvinnut juuri muuta syödäkään.

Täällä on siis vietetty hiljaiseloa, polteltu tulta takassa, katseltu elokuvia, tehty palapelejä, pelattu monopolia, leivottu ja tehty hissun kissun kaikenlaisia pikkuhommeleita. Ihan hyvä. Jos olisi lämmintä ja ihanaa, saattaisi iskeä paratiisistressi. Nyt ei kaipaa mitään stressiä.

Nuorisoa pitää kehua. Heti sunnuntaina pojat Okko, 11, ja Ville, 14, ottivat ja panivat laiturin paikoilleen, tietysti vaarin neuvojen mukaan, mutta vaarin kastelematta varpaitaan veteen. Samoin nämä jannut ovat huoltaneet kaikki talon polkupyörät, lämmittäneet saunan oikeaoppisesti sekä pesseet auton. Minun hommani aivan konkreettisesti helpottuvat, kun pojat, ja tytötkin alkavat niitä tehdä.

Serkusparvi viihtyy täällä, mutta viihtyy tosiaan keskenään. Toisinaan pitää selvitellä jonkun pahaa mieltä tai keskinäistä kärhämää, etsiä kateissa olevia työkaluja tms., mutta tuntuu jo vähemmän työläältä kuin viime vuonna. Pääsen jo välillä hetkeksi yksin lenkillekin. Tunnelma on leppoisa.

Elämä on juuri niin hyvää ja mallillaan kuin voi. Minulle on ihan ehdottoman tärkeää ja hienoa, että pääsen kesäksi maalle olemaan hiljaa ja poissa levottomuuden houkutuksista. Hiljaisuudessa kaikki kasvaa, kypsyy ja paranee.