Monta aikaa yhtä aikaa

Meillä vietettiin tänään kesäkauden päättäjäisiä, lämmitettiin savusauna ja paistettiin lettuja. Pulahdin järveenkin, vaikka kylmää oli. Huomenna on suuri siivous- ja pakkauspäivä ja mustalaisleiri muuttaa sitten takaisin helvettiin.

No jaa, en minä kotiin paluuta oikeastaan niin helvetillisenä pidä. On siinä puolensakin. Yksi tärkeimmistä hyvistä puolista kannaltani on, että pääsen ihmisten ilmoille helpommin. Pitkien Nilsiän-kesien ainut huono ulottuvuus on se, että täällä ei juuri ole kaltaista seuraa. On kauheasti lapsia ja sitten on isovanhemmat, mutta ei ystävää. Helsinkiin paluu tietää hauskoja viikonloppuja Minervan ja muiden ystävien kanssa.

Huomaan kyllä ilokseni, että olen oppinut yhä paremmin nauttimaan yksinolosta. En ole tänä kesänä pudonnut minkäänlaiseen yksinäisyyden kuoppaan, joskus aiemmin niin on käynyt. Minulle arjessa riittää oma ja kuolleiden runoilijoiden seura ihan ihmeen hyvin. Niin ja Yle Radio 1, mikä ihana elämänkumppani! Puhuu (lähes) aina viisaita kauniilla äänellä. Ajatus jostakusta lähi-ihmissuhteesta tuntuu todella kaukaiselta, lähinnä kauhean työläältä. En jaksaisi minkäänlaisia pettymyksiä enkä harmeja, en hankalaa sopeutumista toisen elämäntapoihin, en mitään, mikä veisi yhtään energiaa. Ymmärrän kyllä, että tarvitsen läheisiä ihmisiä ja ajatusten harjoitusvastustajia. Toivon, että huomaan itse ajoissa, kun ajatukset alkavat pyöriä liian pientä ympyrää. Jos en huomaa, niin huomauttakaa!

Se, mikä Helsinki-elämässä eniten rassaa, on arjen aikataulu. Nyt kun on kolme koululaista harrastuksineen, aikataulu muistuttaa esterataa. Kun vielä koko ajan on jotain erikoista ja poikkeuksellista, kaverin synttärit, retki, säestystunti ja ties mikä, tällä esteradalla esteen paikka muuttuu koko ajan. Arjen aika pätkittyy pikku palasiksi ja kauheaksi määräksi muistettavaa ja huolehdittavaa. Silti minusta lasten kanssa arkielämän eläminen on todella ensiarvoisen tärkeää, en halua paeta vanhemmuutta paikkaan nimeltä työpaikka.

Täällä maalla on saanut elää metsä- ja vatsa-aikaa: nukutaan silloin kun nukuttaa, syödään kun on nälkä. Ajalla maalla on toki muitakin ulottuvuuksia: on aurinkoaika, sadeaika, marja-aika, uima-aika. Luonnossa olemisen kautta mieli on ollut koko ajan vuorovaikutuksessa ihmisen aikaa suurempien voimien ja aikojen kanssa.

Tämä tällainen aika on kauhean hedelmällistä ja ravitsevaa myös työni kannalta, jota ei oikein edes voi erottaa siitä, minkä katson kaikkein syvimmäksi elämäkseni. Se on ajattelemista, tuntemista ja ymmärtämistä. Täältä maalta minä kerään ne ainekset, joista vuoden mittaan jalostan erilaisia kirjoituksia ja ison osan niistä myös teen täällä.

Toki mielen omaehtoinen, hidas aika jatkuu myös Helsinki-elämässä, mutta ajoittain ja oikeastaan säännönmukaisesti se joutuu ristiriitaan arjen pätkittäisen ajan kanssa. Koen, että elämän kuuliaisuustehtävä on elää molemmissa ja selvitä ristiriidassa jotenkin...

Ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia juuri siksi, että kesäaika on niin erityistä ja erilaista kuin kaikki muu aika. Kun kesänvietto nyt päättyy, päättyy myös tämä blogi - tältä kesältä. Jatkan toki kulttuuri- ja kirjallisuusblogiani nimeltä Mielen ruokaa http://mielenruokaa.blogspot.com/ ja alan toden teolla kirjoittaa blogia Sormet savessa, pää pilvissä http://sallakorpela.blogspot.com/

Kiitokset mielenkiinnosta!

Kotimaan matkailua hyvässä seurassa

Palasin toissa iltana onnistuneelta Itä-Suomen retkeltä. Ajoimme itärajaa kiemurrellen pohjoiseen, Miehikkälästä Kolille asti ja sieltä kotiin Nilsiään. Retkueeseen kuuluivat lasteni lisäksi lasten serkku Ville ja oma serkkuni Anne. Viime kesänä teimme Villeä lukuun ottamatta samalla porukalla varsin hauskan reissun Lappiin, Jäämerelle asti.

Tällaisella seurueella ja lyhyessä ajassa matkailuelämykset jäävät maistiaisiksi, mutta hyvä niinkin. Meillä oli hyvä ajoitus, kun kaikki paikat olivat vielä auki, mutta ei ollut enää ruuhkaa, pikemminkin aika väljää. Niinpä saimme mm. Salpa-museossa Miehikkälässä ja Parppeinvaaralla Ilomantsissa oikein hyvää palvelua, yksilöllisen kiertoesittelyn. Parppeinvaaran opas jopa soitti meille konserttikannelta ja lauloi.

Näiden lisäksi kävimme kävelemässä Lappeenrannan linnoituksella ja tutustumassa hienoon maakuntamuseoon. Siellä on upea Viipurin pienoismalli syksyltä 1939, otimme kuvan Naistensairaalasta, jossa meidän mummi on syntynyt. Ajoimme sieltä Imatralle, jonne ehdimme parahiksi, kun koski päästettiin vapaaksi. Yövyimme Imatran kylpylässä, jossa kuuli enemmän venäjää kuin suomea.

Seuraavana päivänä ajoimme Punkaharjulle Retrettiin, jossa riitti kaikille kiinnostavaa katseltavaa. Sieltä menimme Savonlinnaan, tuttavan vihjeestä osasimme mennä syömään Riihisaareen ravintola Hilpeään munkkiin. Elämys sekin, ja hyvät ruoat! Ajoimme Heinävedelle Valamoon yöksi.

Sattuipa sopivasti: seuraavana päivänä vietettiin pyhätön praasniekkaa ja siellä oli hienot kulkueet, kuorot ja kaikki. Jatkoimme edelleen itään, nautimme ihanat karjalanpiirakat Joensuun torilla - Marttojen kahvilasta löytyi Okolle gluteenittomia, kymmenen pistettä! Ajoimme Ilomantsiin, josta Annella ja minulla on hauskat muistot 11 vuoden takaa. Pelto-Hermannin hilpeiden poikien viinitila on pystyssä edelleen, samoin viinitorni. Viimeinen etappi oli Koli, kävimme kuvaamassa itsemme ja ennestään miljardi kertaa kuvatun maiseman. Joka käänteessä selostimme lapsille historiaa ja karjalaista kulttuuria, jospa jotain tarttui päähän.

Hieno reissu, samalla jo suunniteltiin, että ensi kesänä retkeiltäisiin samalla sakilla Helsingin ja Turun väli ja kaikki sen välin lukuisat kauniit ja kiinnostavat kulttuurikohteet. Onneksi Anne-serkulla riittää kärsivällisyyttä matkailla lapsilauman kanssa, on paljon helpompaa kun on toinen aikuinen mukana. Taas Ville-serkun mukanaolo tekee Okon matkasta paljon hauskemman.

Viimeisiä lomapäiviä viedään. Eilen viimein päästiin mansikkaan, saatiin noin 30 litraa, eikä enempää ole tiedossakaan. Jää marjasaalis tältä kesältä laihaksi.

Täällä viritellään telkkaria ja tuoleja kisakatsomoksi. Käytiin torilta ostamassa herneitä kisaherkuksi.

Auringon kilo

On ollut aivan viime päiviin asti lämmintä. Olen sekä tehnyt keskittyneesti töitä että nauttinut kesästä, iltapäivästä lähtien olen viritellyt työvälineeni saunamökin terassille, josta on minulle niin rakas näkymä järvelle, lännen suuntaan. Merellä saatu rusketus on vain syventynyt.

Yhtenä päivänä jäin kesken kirjoittamisten tuijottamaan auringonkiloa vedessä. Voi miten rakastan sitä! Olen varmaan aika yksinkertainen otus, aurinkoisen maiseman tuijottaminen ja siinä oleminen ovat minulle kuin kytkisi akun laturin töpseliin.

Sain sitten siinä istuessani sellaisen idean, että kuvaan veden ja taivaan leppoisaa liikettä videolle. Tuumasta toimeen saman tien. Kuvasin toistakymmentä puolen minuutin tai minuutin videoleikettä laineiden loiskeesta, auringon kimmellyksestä vedessä, järviruo’on keinahtelusta, veden varjoista, pilvien hiljaisesta liikkeestä taivaalla. Ne onnistuivat upeasti! Koostan niistä syksyn synkillä vaikka itselleni rentoutusvideon ja taustalle panen jonkin impressionistisen kappaleen, Claude Debussyn tai jonkun muun sävellyksen. Jospa se toimisi sitten varavoimana kun aurinkoa ei näy.

Muistin vanhan idean yhdistää syksyn putoavien lehtien tanssi J.S. Bachin eräiden pianopartitojen sulokkaisiin kappaleisiin. Miksen tekisi sitä itse, kun tekniikka on nykyisin helppoa! Meillä on rannassa ihana iso haapa, jonka lehdet todella tanssivat. Kunpa pääsisin syksyllä käymään tänne niiden putoamisen aikaan!

Lähes joka ilta olen kiivennyt mäelle poimurin, ämpärin ja korin kanssa. Sienien ja marjojen osalta saalis on ollut laiha, virkistystä olen saanut senkin edestä. En lakkaa ihastelemasta tuota Kinahmin vaaraa, maisemat ovat huikaisevat ja maastot todella vaihtelevat. Siellä on pilkkopimeitä kuusikkoja, aakeaa laakeaa heinikkoa ja varmasti kymmeniä muita maasto- ja metsätyyppejä, joiden nimiä en kouluajoilta muista. Tunnelmat vaihtelevat dramaattisesti. Mustikoita olen löytänyt vasta yhdestä kohdasta ja vattuja on kyllä, mutta ihan raakoja vielä kaikki! Haperoita on, niitä en viitsi kerätä. Kantarelleja jonkin verran. Tatteja aika vähän vielä, yhden pienen tattikastikkeen olemme laittaneet. Viime vuonna niitä alkoi tulla heti juhannuksen jälkeen. Viime heinäkuussa tuli ystävätär Jaana käymään ja saatoin laittaa hänelle tattipastaa ihan oman pihan tateista. Jaana kehui sitä kesän parhaaksi ateriaksi ja sitä se taisi ollakin. Toivo elää, aamutoimiin kuuluu pihan huolellinen tattitarkastus.

Vaikka kesä on ollut työntäyteinen, tunnistan, että pitkä maalla olo ja varsinkin viime viikkojen hiljaisuus ovat tehneet tehtävänsä. Stressi ja sen fyysiset oireet ovat hiljalleen sulaneet. Levottomuus on kaikonnut. Aina käy niin, että alkukesästä maalle lähtiessä pakkaan kaupunkilaisjärjellä paljon kaikenlaisia vaatteita, koruja ja kenkiä mukaan, ihan kaiken ja kaikenlaisten tilanteiden varalta. Loppukesästä en voisi vähempää välittää. Olen lähes koko viikon pukeutunut ainakin viisi vuotta sitten UFF-kaupasta ostettuihin keltaisiin bikineihin, jotka ovat sinänsä oikean kokoiset, mutta sanoisiko tämänikäiselle rouvashenkilölle… öö, tuota…no, sellaiset, ettei niitä sovi käyttää kuin tilanteissa, joissa silminnäkijöinä ovat rantaruovikossa asuvat sorsat. Yllättävien vieraiden varalle minulla on sellainen kietaisuhellemekko, eräänlainen beach burqa, aikoinaan Sansibarilta ostettu. Istun ja kirjoitan aurinkotuolissa mekon narut auki, jotta kaivattu aurinko pääsee parantamaan atooppista ihoani, mutta sitaisen ne kiireesti kiinni, kun kuuluu askelia. Viileämpien tuulenpuuskien ja illalla itikoiden varalta on kätevä ja lämmin, mutta nukkavieruksi kulunut vaaleankeltainen Opera Cava –fleecepusakka. Asuun kuuluvat kirkkaissa väreissä hehkuvat kesävillasukat. Tukka on sitaistu aurinkolipan nauhan alle. Näin olin tälläytynyt, kun toissapäivänä yllättäen pihaan kurvasi komea virka-auto, josta ilmestyi hyvinkin arvokkaaseen uniformuun pukeutunut palopäällikkö assistentteineen suorittamaan palotarkastusta. Minun lisäkseni paikalla oli mummi, joka oli ottanut päivän iisisti ja oli edelleen yöpaidassa ja kylpytakissa – kello oli vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Erästä tavattoman hienoa entistä ulkoministeriön kollegaa lainatakseni: eleganssimme oli epätäydellinen. Mitähän herrat palovirkamiehet meistä ajattelivat?

Joka tapauksessa palotarkastus sujui leppoisasti ja asumuksemme selvisi pienillä huomautuksilla. On omanlaistaan tämä asiakaspalvelu Savossa. Kun mummi kyseli, onko palomestari joutanut kesähelteillä uimaan, tämä vastasi, ettei varsinaisesti uimaan, mutta kyllä hän on järvessä käynyt, viimeksi samana aamuna ja virka-asussa. Kun oli pitänyt kopeloida pohjamudista jonkun mummon järveen luiskahtanutta avainnippua.