Hämärässä illassa parvekkeella. Jostain kaikuu vaimea jazztrumpetin ääni, kynttilä hehkuu ja valaisee simpukankuoria. Vielä on kesä.
Tämä on ollut hyvä kesä. Muutama kuukausi sitten olin väsynyt, lyhytpinnainen ja varmasti myös läheisilleni ankea. Viime talvikausi oli uuvuttanut minut: liikaa työtä, liian vähän lepoa ja palautumista. Oli vähän huolissanikin, olinko jo venyttänyt vieteriä liian tiukalle? Mutta onneksi ei mitään niin vakavaa, etteikö rauhallinen heinäkuu auringossa, monta viikkoa omatahtista nukkumista, Nilsiän maisemat ja järvi, Haapsalun leivokset ja konsertit sekä rakkaimpien seura parantaisi. Aurinko on lämmittänyt luihin asti ja kaikenlaiset arkiset stressin aiheet ovat yksinkertaisesti haihtuneet pois. Toimintatarmo ja työn ilo ovat palanneet.
Olemme tänään viettäneet ihanaa iltaa Talissa ystävien kanssa: noukimme pensaasta karviaisia, grillasimme pihvejä, joimme kuohuviiniä ja punkkua, katoimme pöydän kauniisti, jälkiruoaksi mansikoita ja jäätelöä. Tämä oli koululaisille eräänlainen lomanpäätösjuhla.
Tällaiset hetket ovat parasta mitä tiedän, näinä hetkinä olen niin onnellinen kuin ylipäätään voin kuvitella olevani. Niin yksinkertaisista, mutta kallisarvoisista aineksista koostui onni tällä kertaa: hyväntuulisista, rakkaista ihmisistä, joiden seurassa voi olla tyynesti mitä on, parista kilosta perunaa, salaattia, hyvin marinoiduista pihveistä ja muista aivan tavallisista S-marketin herkuista, noin kympin punkusta ja skumpasta ja kypsyvistä omenoista. Pidän erityisenä onnena sitäkin, että tunnistan onnen. Ikuisesti tyytymättömät ja parempaa kaipaavat voivat päästä pitkälle, mutta en kadehdi heitä. En kaipaa Ruoka-Glorian erikoisuuksia, kalliita vanhoja viinejä, matkoja kaukomaille enkä merkkihenkilöiden seuraa. Näin on hyvä. Haluaisin ajatella – vaikka mistäpä sitä tietää – että vaikka olisin huomattavasti varakkaampi ja elämäni olisi kaikin tavoin väljempää, en eläisi tämän suureellisemmin, en ahnehtisi tämän enempää. Nähdäkseni onnellisinta kypsymistä on herkistyminen: se, että yhä pienemmät ilon aiheet synnyttävät yhä suuremman ja syvemmän tunteen, mikä lienee addiktiolle päinvastainen kehitys. Jos tämä trendi jatkuu, niin kahdeksankymppisenä ensimmäinen kevätauringon säde riittää liikuttamaan minut kyyneliin ja pieneen kristallipikariin kaadettu viinitilkka vie jo jalat alta.
Kesä heittää hiljaisia, lempeitä hyvästejään ja jättää lahjoja jälkeensä. Sen voi antaa mennä siinä onnellisessa tiedossa, että kaikella todennäköisyydellä kaikki tämä ihanuus vielä toistuu. Ja jo ennen sitä sama porukka kokoontuu jonkun toisen pöydän ääressä syntymäpäivillä, jouluna, ystävänpäivänä, pääsiäisenä, vappuna ja ihan muuten vaan.
Kun räntä ropisee ikkunaan ja maisema on synkkä ja lohduton, kaadamme laseihin camparia tuoremehun kera – menneen kesän muistoksi ja tulevan kutsumiseksi.
Se tulee taas.
