Tänään sitten lähdetään Helsinkiin. Oikeastaan olemme olleet viime perjantaisesta saapumisesta asti lähdön tunnelmissa. Kaikkia kasseja ei ole purettu. Vaikka on vielä nautittu ihanasta kesäsäästä ja kesäelämästä, uitu ja otettu aurinkoa, on oikeastaan koko ajan puhuttu koulusta ja kaikesta siitä, mikä syksyllä taas alkaa. Lapsilla on ollut siinä mielessä vähän tylsää, että heidän serkuillaan alkoi koulu jo tämän viikon alussa.
Eilen sitten sää muuttui sateiseksi ja koleaksi. Tunnen itseni vanhanajan poppamieheksi, joka nousee jollekin harjanteelle haistelemaan ilmaa ja huomaa, että tuuli on kääntymässä ja jokin on peruuttamattomasti muuttumassa. Nyt on aika. On ihan hyvä hetki lähteä.
Lähteminen on kova homma, kun on kahden kuukauden ajan levitelty tavaroita pitkin tonttia. Tänne maalle ei jää nyt ketään eikä ole tietoa, koska joku tulee, joten huvila ja tilukset on kaiken varalta laitettava talvikuntoon. Itse tulen syyslomalla, mutta silloin voi tosiaan olla jo pakkastakin.
Päässä soi haikea kesän loppumisen musiikki, itse asiassa Stingin tulkinta vanhasta biisistä Windmills of my Mind; why did summer pass so quickly...
Alkusyksy on kuitenkin hyvää aikaa. Siihen liittyy vahvoja, lämpimiä tunnelmia. Keitetään mehuja, hilloja ja keittoja, paistetaan piirakoita. Juodaan punaviiniä ja teetä. Puetaan villasukat jalkaan (minä tosin käytän niitä ympäri vuoden, nytkin on jalassa). Ikkunoista kajastelee kynttilöiden valo. Äidit huutelevat hämärtyvässä illassa lapsiaan sisälle lämmittelemään ja aikaisin nukkumaan, kun huomenna on koulua taas. Tulee uusia kirjoja, opitaan uutta ja harrastetaan innolla. Mennään teatteriin ja elokuviin. Kesän keveiden kohtaamisten jälkeen yhteen jäävät ne, jotka todella rakastavat toisiaan. Palataan taivaan tuulista omaan pesään ja laitetaan sinne hyvä olo.
Siinä toivossa.
keskiviikko 12. elokuuta 2009
lauantai 8. elokuuta 2009
Kesäseikkailuja
Onpa ollut vaiherikas viikko. Lähdin viime maanantaiaamuna aikaisin täältä Nilsiästä Helsinkiin. Ajoin Juvan kautta, kävin siellä haastattelemassa ammatinvaihtajakirjaani varten erästä Riikkaa, joka on vaihtanut viulistin ammatista opettajaksi. Olipa mielenkiintoinen ja syvällinenkin haastattelu. Hän analysoi kiireettä myös sitä, miten hänen oma suhteensa musiikkiin on muuttunut tässä prosessissa. Kun sellainen asia, jonka kanssa on ollut "naimisissa" muuttuukin taas "salarakkaaksi". Ymmärrän myös oikein hyvin, että laajasti ajattelevalle ja lahjakkaalle ihmiselle tulee sellainen vaihe, että äänien tuottaminen maailmaan ei riitä. Haluaa osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen muullakin tavoin. Tosi hieno haastattelu.
Illalla tapasin sitten Eetin, joka näytti ikäistään 20 vuotta nuoremmalta ja oli täysillä kiinni tässä elämässä, teki kaikenlaisia projekteja yms. Herra D tuntuu yhä olevan mukana kuviossa, mutta ei nyt ollut mukana matkalla. Oikein lämminhenkinen ilta, hain salaattia kaupasta, istuimme parvekkeellani.
Lämmin oli muutenkin kuin henkisessä mielessä. Kaupungin kuumuus iski minuun. Ensinnäkin isot vaaleat betonitalot, jotka ovat imeneet päiväkaupalla itseensä aurinkoa, hohkasivat hurjaa kuumuutta, johon ei läpivetokaan tepsinyt. Toiseksi, lämmennyt meri hikoilee. En ensimmäisenä yönä saanut juuri nukuttua, vaikka koetin viilentää sisuksiani Eetin tuomalla jääkylmällä lime-votkalla.
Seuraavana aamuna sain lapset isältään ja panin tytöt saman tien musiikkileirin bussiin ja Okon vähän ajan päästä vaarin seurassa Lentävään kalakukkoon. Olin itsekin varautunut menemään musiikkileirille tyttöjen kanssa, he kun olivat vähän epävarmoja, kuinka uskaltavat olla monta yötä ilman äitiä. Mutta jo bussiin noustessaan pienempi huikkasi, että "me ei sitten haluta nähdäkään sua". Samapa tuo, pääasia, että tytöillä oli hauskaa.
Sen sijaan tapasin tutun melkein 30 vuoden takaa, koulukaverini Jannen, jonka kanssa aikoinaan musisoin. Olimme uudistaneet tuttavuutemme facebookissa viime talven kuluessa ja nyt hän tuli kotikaupungistaan Berliinistä saksalaisen tyttöystävänsä kanssa käymään. Muusikkoja molemmat. Meillä oli ihan kauhean kivat ja mielenkiintoiset jutut. On melkein järkyttävää, kuinka läheistä tuollainen nuoruudentuttavuus voi olla pitkienkin aikojen takaa. Kaikenlaisten kerrosten ja aikuisten pidättyvyyden ohi pääsee noin vain. Ihan kuin emme olisi koskaan erossa olleetkaan. Ja samalla suoruudella tutustuin hänen tyttöystäväänsä, ihan loistoihminen. Istuttuun sillä mainiolla parvekkeellani ja syötiin kotiruokaa. Nyt ei päästetä kulumaan 30 vuotta ennen seuraavaa sitsiä.
Keskiviikkona kävin ulkoministeriössä pitämässä nuorille ulkomaalaisille toimittajille esitelmää siitä, millainen on Suomen talvi, miten siitä selvitään ja miten siitä voin myös nauttia. Vaikka itse sanonkin, esitys meni älyttömän hyvin. Syntyi välitön kontakti, varmaan siksi, että yleisö oli nuorta ja rentoa. Minäkin nuorruin ja rentouduin. Oli rekvisiittaa mukana: pipo, heijastimia, kaulahuivi. Talven kautta avautuu moni suomalaisen kulttuurin asia, kuten kahvinjuonti, saunominen, lasten kasvatus, ruokakulttuuri jne.
Iltapäivän makailin Minervan kanssa Talissa ottamassa aurinkoa. Illalla käväisin musiikkileirin iltamissa katsomassa tyttöjäni. Hyvin pärjäsivät.
Torstaina oli sitten Jätkäsaaren rakentajien risteily, jossa pidin esitelmän Koti kaupungissa -hankkeesta. Sekin meni hyvin, vaikkei ihan yhtä letkeästi kuin tuo UM:n juttu. Risteily oli muuten ihana, sää oli loistava, Helsingin rantavedet hurmaavia, hyvää seuraa ja kohtalaisen hyvää ruokaakin. Sen perään olisin päässyt Madonnan konserttiin, mutta pakenin paikalta. En nyt enempää jauha sitä, miksi en halua olla missään tekemisissä Madonnan kanssa, olen jo facebookissa asiaa julistanut. Se siitä, turha kiehua negatiivisissa energioissa.
Niin, ja kaiken tämän hulinan keskellä olen koettanut keskittyä töihini. Ei se mitenkään erinomaisesti onnistunut.
Perjantaina sitten hain neidot leiriltä ja ajoimme Nilsiään viettämään viimeistä lomapätkää. Eeva tosin marisi, että ajetaan saman tien Helsinkiin, loma on liian pitkä ja koulu saisi alkaa jo. Ainakin lapsi on siis saanut levätä.
Minusta täällä on ihanaa ja haikealta tuntuu, että kohta tämä suuri autuas kesänvietto jää taakse. Mutta toisaalta en koe lähestyvää Helsinki-elämää mitenkään raskaana. Siinä on puolensa. Oli aika, jolloin tämä Nilsiän huvila tuntui pelastusrenkaalta tai keitaalta, ainoalta rauhan ja levon mahdollisuudelta. Kotielämään Helsingissä liittyi niin uuvuttavia asioita. Silloin täältä lähti melkein itku kurkussa. Eikä edes melkein, vaan muistan kyllä ihan itkeneeni matkalla täältä kotiin. Enää ei ole sellaista. Tiedän, että kun lähden, hyvä tunne tulee mukana. Ja kotona odottaa monta kivaa asiaa ja paljon mahdollisuuksia.
Mutta nyt siis ei vielä mihinkään vaan täysillä ilo irti taivaallisesta kesäsäästä ja vehreydestä. Ainut pettymys on se, että kuivuus on kutistanut vattusadon.
Illalla tapasin sitten Eetin, joka näytti ikäistään 20 vuotta nuoremmalta ja oli täysillä kiinni tässä elämässä, teki kaikenlaisia projekteja yms. Herra D tuntuu yhä olevan mukana kuviossa, mutta ei nyt ollut mukana matkalla. Oikein lämminhenkinen ilta, hain salaattia kaupasta, istuimme parvekkeellani.
Lämmin oli muutenkin kuin henkisessä mielessä. Kaupungin kuumuus iski minuun. Ensinnäkin isot vaaleat betonitalot, jotka ovat imeneet päiväkaupalla itseensä aurinkoa, hohkasivat hurjaa kuumuutta, johon ei läpivetokaan tepsinyt. Toiseksi, lämmennyt meri hikoilee. En ensimmäisenä yönä saanut juuri nukuttua, vaikka koetin viilentää sisuksiani Eetin tuomalla jääkylmällä lime-votkalla.
Seuraavana aamuna sain lapset isältään ja panin tytöt saman tien musiikkileirin bussiin ja Okon vähän ajan päästä vaarin seurassa Lentävään kalakukkoon. Olin itsekin varautunut menemään musiikkileirille tyttöjen kanssa, he kun olivat vähän epävarmoja, kuinka uskaltavat olla monta yötä ilman äitiä. Mutta jo bussiin noustessaan pienempi huikkasi, että "me ei sitten haluta nähdäkään sua". Samapa tuo, pääasia, että tytöillä oli hauskaa.
Sen sijaan tapasin tutun melkein 30 vuoden takaa, koulukaverini Jannen, jonka kanssa aikoinaan musisoin. Olimme uudistaneet tuttavuutemme facebookissa viime talven kuluessa ja nyt hän tuli kotikaupungistaan Berliinistä saksalaisen tyttöystävänsä kanssa käymään. Muusikkoja molemmat. Meillä oli ihan kauhean kivat ja mielenkiintoiset jutut. On melkein järkyttävää, kuinka läheistä tuollainen nuoruudentuttavuus voi olla pitkienkin aikojen takaa. Kaikenlaisten kerrosten ja aikuisten pidättyvyyden ohi pääsee noin vain. Ihan kuin emme olisi koskaan erossa olleetkaan. Ja samalla suoruudella tutustuin hänen tyttöystäväänsä, ihan loistoihminen. Istuttuun sillä mainiolla parvekkeellani ja syötiin kotiruokaa. Nyt ei päästetä kulumaan 30 vuotta ennen seuraavaa sitsiä.
Keskiviikkona kävin ulkoministeriössä pitämässä nuorille ulkomaalaisille toimittajille esitelmää siitä, millainen on Suomen talvi, miten siitä selvitään ja miten siitä voin myös nauttia. Vaikka itse sanonkin, esitys meni älyttömän hyvin. Syntyi välitön kontakti, varmaan siksi, että yleisö oli nuorta ja rentoa. Minäkin nuorruin ja rentouduin. Oli rekvisiittaa mukana: pipo, heijastimia, kaulahuivi. Talven kautta avautuu moni suomalaisen kulttuurin asia, kuten kahvinjuonti, saunominen, lasten kasvatus, ruokakulttuuri jne.
Iltapäivän makailin Minervan kanssa Talissa ottamassa aurinkoa. Illalla käväisin musiikkileirin iltamissa katsomassa tyttöjäni. Hyvin pärjäsivät.
Torstaina oli sitten Jätkäsaaren rakentajien risteily, jossa pidin esitelmän Koti kaupungissa -hankkeesta. Sekin meni hyvin, vaikkei ihan yhtä letkeästi kuin tuo UM:n juttu. Risteily oli muuten ihana, sää oli loistava, Helsingin rantavedet hurmaavia, hyvää seuraa ja kohtalaisen hyvää ruokaakin. Sen perään olisin päässyt Madonnan konserttiin, mutta pakenin paikalta. En nyt enempää jauha sitä, miksi en halua olla missään tekemisissä Madonnan kanssa, olen jo facebookissa asiaa julistanut. Se siitä, turha kiehua negatiivisissa energioissa.
Niin, ja kaiken tämän hulinan keskellä olen koettanut keskittyä töihini. Ei se mitenkään erinomaisesti onnistunut.
Perjantaina sitten hain neidot leiriltä ja ajoimme Nilsiään viettämään viimeistä lomapätkää. Eeva tosin marisi, että ajetaan saman tien Helsinkiin, loma on liian pitkä ja koulu saisi alkaa jo. Ainakin lapsi on siis saanut levätä.
Minusta täällä on ihanaa ja haikealta tuntuu, että kohta tämä suuri autuas kesänvietto jää taakse. Mutta toisaalta en koe lähestyvää Helsinki-elämää mitenkään raskaana. Siinä on puolensa. Oli aika, jolloin tämä Nilsiän huvila tuntui pelastusrenkaalta tai keitaalta, ainoalta rauhan ja levon mahdollisuudelta. Kotielämään Helsingissä liittyi niin uuvuttavia asioita. Silloin täältä lähti melkein itku kurkussa. Eikä edes melkein, vaan muistan kyllä ihan itkeneeni matkalla täältä kotiin. Enää ei ole sellaista. Tiedän, että kun lähden, hyvä tunne tulee mukana. Ja kotona odottaa monta kivaa asiaa ja paljon mahdollisuuksia.
Mutta nyt siis ei vielä mihinkään vaan täysillä ilo irti taivaallisesta kesäsäästä ja vehreydestä. Ainut pettymys on se, että kuivuus on kutistanut vattusadon.
lauantai 1. elokuuta 2009
Eeti-mummon rakkauselämästä ja vähän muidenkin
Tapaan ensi viikolla vanhan amerikkalaisen ystäväni. Kutsun häntä nyt tässä Eetiksi. Hän ilmestyi perheeseeni viitisentoista vuotta sitten jonkun sattumatapaamisen kautta, ja tuli heti niin hyväksi ystäväksi, että asuikin vähän aikaa vanhempieni luona.
Eeti on loistava tyyppi, hauska, älykäs, terävä, laajasti sivistynyt, nuorekas, lämminsydäminen, nyt kahdeksankymppinen sosiologian professori Itärannikolta, leskirouva, joka on aina valmis keksimään jotain kivaa. Todella erinomainen ihminen, jonka kanssa meillä on läheiset välit. Hän kävi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten. Ennen reissua hänellä oli meille suuria uutisia. Hänellä oli uusi poikaystävä, "the love of my life", joka oli tulossa Eetin mukana Suomeen. Odotimme jännittyneinä.
Eeti raahasi mukanaan itseään kohtalaisesti vanhempaa ja paljon raihnaisempaa ukkoa, herra D:tä. Hyvin pian kävi ilmi, että jos Eetin henkinen kapasiteetti on valtameren luokkaa, D ylsi pienehkön lammen tasolle. Illan mittaan aloin epäillä, että hän kärsi varhaisdementiasta. Joka kerta kun hän putosi keskustelusta, hän katsoi Eetiä kauniisti silmiin ja sanoi: "I love you. You know that. I really love you." Se taisi olla hänen strategiansa dementian peittämiseksi. Suorastaan nerokas strategia. Mutta ei siinä vielä kaikki. Herra D. oli ihan ilmeinen, pitelemätön alkoholisti. Hän otti koko ajan viskihuikkaa, vähintään viiden minuutin välein. Eeti ei ollut moksiskaan. Kun he tulivat sisälle ja kun kesken isäntäväen tarjoaman tervetuliaisdrinkkitarjoilun D otti huikat omasta pullostaan, Eeti vain totesi, että "He likes whiskey a lot." Matkustin heidän kanssaan Mäkkylästä Helsinkiin junalla, se vie 14 minuuttia. Sinä aikana D otti huikkaa monet kerrat. Katsoin junavaunun seinässä olevaa viinapullot kieltävää kylttiä ja kauhistelin mielessäni, että koskaan en ole joutunut juopottelevan nuorison takia ongelmiin junavaunussa, mutta entäpä jos kohta tulee konnari huomauttelemaan kännäävästä amerikkalaisvanhuksesta. Eetillä oli tosi kaunis uusi käsilaukku, minä kehaisin sitä. Hän kertoi hymyillen, että oli ostanut sen, jotta siihen mahtuisi kätevästi D:n viskipullo.
Kun muistelimme tätä viime viikolla äitini kanssa, emme olleet varmoja, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ei mahtanut mitään, purskahdimme hillittömään nauruun, kun jompi kumpi letkautti, että meilläpäin tällaista love storya kutsuttaisiin lähinnä omaishoitajuudeksi.
Mutta eihän tämä tietenkään ole naurun asia. Kyse on varmaan siitä, että Eeti on koko ikänsä sydämessään toivonut, että joku rakastaisi häntä vuolaasti ja ilmaisisi sitä myös. Sen D osasi. Ihminen näkee, mitä tahtoo - tästähän on kyse melkein aina kun ihmiset rakastuvat - ja Eeti näki rakkautta, koska toivoi sitä niin kovasti. Toisaalta hän myös sulki määrätietoisesti silmänsä kaikelta muulta. Rakkaudennälässä ei ole mitään vikaa eikä mitään nauramista, mutta on surullista, jos rakkauden nimissä joutuu oikein paljon valehtelemaan itselleen ja kaventamaan elämäänsä.
Ihan oikea syvällinen sielunkumppanuus on loppujen lopuksi hyvin harvinaista. Sen takia on onni, että osaa olla yksin. Silloin ei tarvitse sortua toiveajatteluun, liian suuriin kompromisseihin, ei olla olevinaan jotain mitä ei ole eikä tyytyä keskinkertaiseen seuraan.
Minä olen viime vuosina oppinut tämän yksinolemisen taidon ja nautinnon. Kulunut viikko on ollut ihan super-luxusta, kun olen ollut täällä maalla yksin. Olen päivisin tehnyt työtä, hauskaa, kevyttä työtä auringossa ulkona. Olen laittanut sellaisia ruokia, joista itse pidän, mutta joita lapset eivät syö ja kuunnellut sitä musiikkia mitä itse haluan. Olen tehnyt iltaisin pitkiä marjaretkiä mäelle ja palannut sieltä niin myöhään, että suurten kuusikoiden katveessa on jo pilkkopimeää ja joku heikkohermoisempi voisi nähdä karhuja, mörköjä ja menninkäisiä. Minua ei pelota yhtään. Mustikoita on tullut valtavasti! Sitten olen pulahtanut lämpimään, levättömään, auringonlaskun punertamaan järveen, laittanut iltapalaa viinilasin kera ja katsonut jonkun hyvän elokuvan. Terveisiä vaan kaikille rakkaille ystäville, olette ihania ja rakastan seuraanne, mutta tällä viikolla en ole kaivannut ketään.
Toivon, että tämä taito säilyy minulla vanhaksi asti ja varsinkin vanhana. Ettei minulle tule seitsemänkymppisenä sellaista paniikkia, että nyt pitäisi kiireesti ja ihan väkisin löytää elämän suuri rakkaus, ja sen nimissä joko valehtelisin tai kutistaisin itseäni tai eläin toiveajattelun varassa vailla realismin häivääkään.
Ei, jos minun elämääni vielä joskus joku ihminen tulee, sen pitää olla suurta ja syvää sielunkumppanuutta. Mikään vähempi ei riitä eikä kiinnosta. Ja sellainen on harvinaista. Sellaisen sattuminen omalle kohdalle on yhtä todennäköistä kuin joku isompi raha-arvan voitto. Ei sitä kannata haikailla.
Niinpä malja onnelliselle yksinäisyydelle, jota onneksi on maailmassa paljon tarjolla!
Eeti on loistava tyyppi, hauska, älykäs, terävä, laajasti sivistynyt, nuorekas, lämminsydäminen, nyt kahdeksankymppinen sosiologian professori Itärannikolta, leskirouva, joka on aina valmis keksimään jotain kivaa. Todella erinomainen ihminen, jonka kanssa meillä on läheiset välit. Hän kävi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten. Ennen reissua hänellä oli meille suuria uutisia. Hänellä oli uusi poikaystävä, "the love of my life", joka oli tulossa Eetin mukana Suomeen. Odotimme jännittyneinä.
Eeti raahasi mukanaan itseään kohtalaisesti vanhempaa ja paljon raihnaisempaa ukkoa, herra D:tä. Hyvin pian kävi ilmi, että jos Eetin henkinen kapasiteetti on valtameren luokkaa, D ylsi pienehkön lammen tasolle. Illan mittaan aloin epäillä, että hän kärsi varhaisdementiasta. Joka kerta kun hän putosi keskustelusta, hän katsoi Eetiä kauniisti silmiin ja sanoi: "I love you. You know that. I really love you." Se taisi olla hänen strategiansa dementian peittämiseksi. Suorastaan nerokas strategia. Mutta ei siinä vielä kaikki. Herra D. oli ihan ilmeinen, pitelemätön alkoholisti. Hän otti koko ajan viskihuikkaa, vähintään viiden minuutin välein. Eeti ei ollut moksiskaan. Kun he tulivat sisälle ja kun kesken isäntäväen tarjoaman tervetuliaisdrinkkitarjoilun D otti huikat omasta pullostaan, Eeti vain totesi, että "He likes whiskey a lot." Matkustin heidän kanssaan Mäkkylästä Helsinkiin junalla, se vie 14 minuuttia. Sinä aikana D otti huikkaa monet kerrat. Katsoin junavaunun seinässä olevaa viinapullot kieltävää kylttiä ja kauhistelin mielessäni, että koskaan en ole joutunut juopottelevan nuorison takia ongelmiin junavaunussa, mutta entäpä jos kohta tulee konnari huomauttelemaan kännäävästä amerikkalaisvanhuksesta. Eetillä oli tosi kaunis uusi käsilaukku, minä kehaisin sitä. Hän kertoi hymyillen, että oli ostanut sen, jotta siihen mahtuisi kätevästi D:n viskipullo.
Kun muistelimme tätä viime viikolla äitini kanssa, emme olleet varmoja, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ei mahtanut mitään, purskahdimme hillittömään nauruun, kun jompi kumpi letkautti, että meilläpäin tällaista love storya kutsuttaisiin lähinnä omaishoitajuudeksi.
Mutta eihän tämä tietenkään ole naurun asia. Kyse on varmaan siitä, että Eeti on koko ikänsä sydämessään toivonut, että joku rakastaisi häntä vuolaasti ja ilmaisisi sitä myös. Sen D osasi. Ihminen näkee, mitä tahtoo - tästähän on kyse melkein aina kun ihmiset rakastuvat - ja Eeti näki rakkautta, koska toivoi sitä niin kovasti. Toisaalta hän myös sulki määrätietoisesti silmänsä kaikelta muulta. Rakkaudennälässä ei ole mitään vikaa eikä mitään nauramista, mutta on surullista, jos rakkauden nimissä joutuu oikein paljon valehtelemaan itselleen ja kaventamaan elämäänsä.
Ihan oikea syvällinen sielunkumppanuus on loppujen lopuksi hyvin harvinaista. Sen takia on onni, että osaa olla yksin. Silloin ei tarvitse sortua toiveajatteluun, liian suuriin kompromisseihin, ei olla olevinaan jotain mitä ei ole eikä tyytyä keskinkertaiseen seuraan.
Minä olen viime vuosina oppinut tämän yksinolemisen taidon ja nautinnon. Kulunut viikko on ollut ihan super-luxusta, kun olen ollut täällä maalla yksin. Olen päivisin tehnyt työtä, hauskaa, kevyttä työtä auringossa ulkona. Olen laittanut sellaisia ruokia, joista itse pidän, mutta joita lapset eivät syö ja kuunnellut sitä musiikkia mitä itse haluan. Olen tehnyt iltaisin pitkiä marjaretkiä mäelle ja palannut sieltä niin myöhään, että suurten kuusikoiden katveessa on jo pilkkopimeää ja joku heikkohermoisempi voisi nähdä karhuja, mörköjä ja menninkäisiä. Minua ei pelota yhtään. Mustikoita on tullut valtavasti! Sitten olen pulahtanut lämpimään, levättömään, auringonlaskun punertamaan järveen, laittanut iltapalaa viinilasin kera ja katsonut jonkun hyvän elokuvan. Terveisiä vaan kaikille rakkaille ystäville, olette ihania ja rakastan seuraanne, mutta tällä viikolla en ole kaivannut ketään.
Toivon, että tämä taito säilyy minulla vanhaksi asti ja varsinkin vanhana. Ettei minulle tule seitsemänkymppisenä sellaista paniikkia, että nyt pitäisi kiireesti ja ihan väkisin löytää elämän suuri rakkaus, ja sen nimissä joko valehtelisin tai kutistaisin itseäni tai eläin toiveajattelun varassa vailla realismin häivääkään.
Ei, jos minun elämääni vielä joskus joku ihminen tulee, sen pitää olla suurta ja syvää sielunkumppanuutta. Mikään vähempi ei riitä eikä kiinnosta. Ja sellainen on harvinaista. Sellaisen sattuminen omalle kohdalle on yhtä todennäköistä kuin joku isompi raha-arvan voitto. Ei sitä kannata haikailla.
Niinpä malja onnelliselle yksinäisyydelle, jota onneksi on maailmassa paljon tarjolla!
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
Juhlista, mustikoista, yksinkertaisesta elämästä ja aamusaunasta
Täyteläinen kesäpäivä ja perhejuhla. Sisareni vanhin poika ja minun kummipoikani Ville pääsi ripille Nilsiämn kirkossa. Nautin juhlasta ja nautin siitäkin kovasti, että sain olla mukana valmistelemassa sitä. Eilen pesin ämpärillisen perunoita ja pilkoin salaattiaineksia, tänään minulla oli kunnia huolehtia ensin pikku-Miljan frisyyristä ja sitten viedä juhlakalu kirkkoon.
En voinut kuin huokaista ilosta ja vähän helpotuksestakin, kun katsoin Villeä. Tasapainoinen nuori kaveri, joka seurusteli iloisesti kaikkien kanssa. Komeakin, mustassa puvussa. Suvun pisin henkilö nykyisin. Ilmeisesti puvut ovat tulleet nuorten sällien parissa muotiin, koska koko rippiryhmällä oli sellaiset. Ilahduttaa silmääni kovasti. Jospa olisivat jäämässä taakse ne ajat, jolloin poikien mielestä reisitaskuhousut ovat juhlavaate. Sen sijaan tytöille pitäisi jonkun kertoa, että on juhlia ja juhlia, esimerkiksi kirkkojuhla on eri asia kuin disko. Näin ollen ei riitä, että naisihmisellä on yksi juhlavaate kaikkiin tilaisuuksiin. Kirkossa nimittäin nähtiin erilaisia hyvinkin paljastavia, todella lähinnä diskoiltaan sopivia vaatteita. Mietin mielessäni, että jos olisin nuori neitonen jolla on pieni budjetti ja varaa vain yhteen juhlapukuun, jonka pitäisi käydä kaikkiin tilaisuuksiin mieluitein vielä kesät ja talvet, satsaisin iloisenväriseen kotelomekkoon. Se pukee norjaa nuoren vartaloa. Mitähän joku neitonen kommetoisi tähän?
Illalla sitten pääsin tuonne vaaralle hakemaan maailman parasta, terveellisintä, ilmaista, päästötöntä, ympäristöystävällistä, funktionaalista luomulähiruokaa eli mustikoita. Oi autuutta. Hiet huuhdoin järvessä, jonka lämpötila on +24 C ja jossa kuin ihmeen kaupalla ei ole levää. Voiko enempää pyytää?
Ei oikeastaan voi. Tai ei ainakaan kannata. Joka kesä siunaan ja iloitsen sitä, että osaan elää vaatimattomasti ja nauttia siitä. Asun täällä maalla hyvin pienesti, mutta minulta ei puutu mitään. Olen pohtinut paljon ajankäyttöä ja sitä, mitä kohdallani merkitsee loman käsite. En todellakaan ole lomalla siinä mielessä, että en tekisi töitä. Teen niitä erittäin paljon. Mutta olen lomalla monesta muusta asiasta. Olen lomalla aikatauluista, kiireestä, herätyskellosta ja levottomuudesta. Kun ajattelen asiaa, niin nämä minua uuvuttavat ja kuluttavat, ei työ. Työhän on mukavaa. Ne työt joita minulla on nyt tehtävänäni ovat kevyitä, sopivasti mielenkiintoisia mutta eivät mitenkään rasittavia. Suunnilleen samaa luokkaa kuin ristisanatehtävät, joita jotkut ratkovat paremman tekemisen puutteessa pikku aivopähkinöinä.
Levottomuudesta luopuminen on autuas asia. Joka kevät maalle lähtiessäni pakkaan levottomassa kaupunkimielentilassa mukaan suunnilleen niin paljon tavaraa kuin autoon mahtuu. Kaiken varalta, eihän sitä tiedä mitä tarpeita tulee ja mitä tekee mieli. Vaatteita on joka lähtöön, kirjoja, käsityötarvikkeita, kosmetiikkaa yms. Mutta kun sitten olen aikani metsittynyt täällä maalla, huomaan tarvitsevani ja käyttäväni hyvin vähän mitään. Ihan kuin joku päänsisäinen, moniääninen, riitasointujakin päästelevä, paljon vaativa kuoro vaikenisi ja tilalla alkaisi soida yksinkertainen, keskittynyt melodia.
Täällä on eletty toista viikkoa vesikriisissä, kun kaivon pumppu rikkoutui. Pesuvesiä on kannettu lähteestä ja järvestä, juomavettä naapurista. Kiireettömyyden tilassa sekään ei ole oikeastaan haitannut, joskin tunnustan, että tiskeistä on huolentinut lähinnä mummi. Sitä paitsi lapset ovat nyt poissa, joten paineita ja tarpeita on vähemmän.
Mutta yhden kivan uuden tavan olen vesipulan myötä oppinut. Lämmitän nimittäin tuon tuosta aamusaunan. Kun suihku ei toimi, täytyy peseytyminen hoitaa saunassa lämpiävällä vedellä. Perinteisestihän sauna on lämmitetty ilta-aikaan, työpäivän hikien huuhtelemiseksi. Mutta kun olen täällä ainut täystoiminen aikuinen, joka laittaa myös päivällisen joka päivä, en ole enää iltaisin revennyt lämmittämään saunaa. Koko saunominen on jäänyt. Mutta aamusauna on ihana ja sopii täydellisesti kesäaamujen leppoisaan tunnelmaan. Taidan säilyttää tavan senkin jälkeen kun pumppu on saatu taas toimimaan.
En voinut kuin huokaista ilosta ja vähän helpotuksestakin, kun katsoin Villeä. Tasapainoinen nuori kaveri, joka seurusteli iloisesti kaikkien kanssa. Komeakin, mustassa puvussa. Suvun pisin henkilö nykyisin. Ilmeisesti puvut ovat tulleet nuorten sällien parissa muotiin, koska koko rippiryhmällä oli sellaiset. Ilahduttaa silmääni kovasti. Jospa olisivat jäämässä taakse ne ajat, jolloin poikien mielestä reisitaskuhousut ovat juhlavaate. Sen sijaan tytöille pitäisi jonkun kertoa, että on juhlia ja juhlia, esimerkiksi kirkkojuhla on eri asia kuin disko. Näin ollen ei riitä, että naisihmisellä on yksi juhlavaate kaikkiin tilaisuuksiin. Kirkossa nimittäin nähtiin erilaisia hyvinkin paljastavia, todella lähinnä diskoiltaan sopivia vaatteita. Mietin mielessäni, että jos olisin nuori neitonen jolla on pieni budjetti ja varaa vain yhteen juhlapukuun, jonka pitäisi käydä kaikkiin tilaisuuksiin mieluitein vielä kesät ja talvet, satsaisin iloisenväriseen kotelomekkoon. Se pukee norjaa nuoren vartaloa. Mitähän joku neitonen kommetoisi tähän?
Illalla sitten pääsin tuonne vaaralle hakemaan maailman parasta, terveellisintä, ilmaista, päästötöntä, ympäristöystävällistä, funktionaalista luomulähiruokaa eli mustikoita. Oi autuutta. Hiet huuhdoin järvessä, jonka lämpötila on +24 C ja jossa kuin ihmeen kaupalla ei ole levää. Voiko enempää pyytää?
Ei oikeastaan voi. Tai ei ainakaan kannata. Joka kesä siunaan ja iloitsen sitä, että osaan elää vaatimattomasti ja nauttia siitä. Asun täällä maalla hyvin pienesti, mutta minulta ei puutu mitään. Olen pohtinut paljon ajankäyttöä ja sitä, mitä kohdallani merkitsee loman käsite. En todellakaan ole lomalla siinä mielessä, että en tekisi töitä. Teen niitä erittäin paljon. Mutta olen lomalla monesta muusta asiasta. Olen lomalla aikatauluista, kiireestä, herätyskellosta ja levottomuudesta. Kun ajattelen asiaa, niin nämä minua uuvuttavat ja kuluttavat, ei työ. Työhän on mukavaa. Ne työt joita minulla on nyt tehtävänäni ovat kevyitä, sopivasti mielenkiintoisia mutta eivät mitenkään rasittavia. Suunnilleen samaa luokkaa kuin ristisanatehtävät, joita jotkut ratkovat paremman tekemisen puutteessa pikku aivopähkinöinä.
Levottomuudesta luopuminen on autuas asia. Joka kevät maalle lähtiessäni pakkaan levottomassa kaupunkimielentilassa mukaan suunnilleen niin paljon tavaraa kuin autoon mahtuu. Kaiken varalta, eihän sitä tiedä mitä tarpeita tulee ja mitä tekee mieli. Vaatteita on joka lähtöön, kirjoja, käsityötarvikkeita, kosmetiikkaa yms. Mutta kun sitten olen aikani metsittynyt täällä maalla, huomaan tarvitsevani ja käyttäväni hyvin vähän mitään. Ihan kuin joku päänsisäinen, moniääninen, riitasointujakin päästelevä, paljon vaativa kuoro vaikenisi ja tilalla alkaisi soida yksinkertainen, keskittynyt melodia.
Täällä on eletty toista viikkoa vesikriisissä, kun kaivon pumppu rikkoutui. Pesuvesiä on kannettu lähteestä ja järvestä, juomavettä naapurista. Kiireettömyyden tilassa sekään ei ole oikeastaan haitannut, joskin tunnustan, että tiskeistä on huolentinut lähinnä mummi. Sitä paitsi lapset ovat nyt poissa, joten paineita ja tarpeita on vähemmän.
Mutta yhden kivan uuden tavan olen vesipulan myötä oppinut. Lämmitän nimittäin tuon tuosta aamusaunan. Kun suihku ei toimi, täytyy peseytyminen hoitaa saunassa lämpiävällä vedellä. Perinteisestihän sauna on lämmitetty ilta-aikaan, työpäivän hikien huuhtelemiseksi. Mutta kun olen täällä ainut täystoiminen aikuinen, joka laittaa myös päivällisen joka päivä, en ole enää iltaisin revennyt lämmittämään saunaa. Koko saunominen on jäänyt. Mutta aamusauna on ihana ja sopii täydellisesti kesäaamujen leppoisaan tunnelmaan. Taidan säilyttää tavan senkin jälkeen kun pumppu on saatu taas toimimaan.
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Koulutuksesta ja työstä ja vähän muustakin
Luonto antaa parastaan. Toissayön vietin tyttöjen kanssa vaaran laelle rakennetussa karjamajassa. Olin aluksi vähän vastahakoinen lähtemään sinne, kun kokemukseni mukaan en saa siellä koskaan nukkua. Milloin häiritsevät hyttyset, milloin ampiaiset, jos yöllä tulee kylmä, joudun tuon tuosta heräämään lämmittämään kaminaa. Kun sinne päästiin, oli huikea auringonlasku vaaramaiseman yllä ja kaksi pienintä tyttöä riisuutui alasti ja kirmaili majan pihassa. He ilmoittivat nauttivansa vapaudesta. Tajusin, että karjamaja ja vaaramaisema ovat heillekin hengellinen kokemus (kuten minullekin), joten tietysti sinne piti mennä. Yö meni yllättävän hyvin, ei hyttysiä, ei ampiaisia eikä palelemista. En silti paljoakaan nukkunut, kun makuualustani oli minulle luiselle ihmiselle turhan kova. Eivät tainneet tytötkään juuri nukkua, niin paljon makuupussit kahisivat.
Samalla retkellä huomattiin, että mustikat alkavat kypsyä. Niinpä eilen illalla vielä kiipesin vaaralle omalle mustikkapaikalleni ja hain ensimmäiset piirasmarjat. Viimeisen vuorokauden aikana on koettu mahtavia, äkillisiä ukkosnäytelmiä, joista ensimmäinen rikkoi viime kesänä ostamani huvilateltan. Hyvä idea, liian köykäinen toteutus.
Olen ihastellen lukenut Barack Obaman The Audacity of Hopea, nyt olen yli puolen välin. En malta jo tässä vaiheessa olla kommentoimatta yhtä kohtaa. Olin nimittäin pudota penkiltä, kun luin hänen aatoksiaan koulutuksesta. Amerikassa tietysti on ihan omanlaisensa tilanne, kun koulutusmahdollisuudet ovat niin epätasa-arvoisia, ettei kansansivistyksestä voida puhua. Mutta hän kirjoittaa sellaisistakin asioista, jotka pätevät Suomeen ihan samalla tavoin. Yksi on opettajien palkkaus. Hän ilmoittaa mielipiteenään ihan suoraa, että opettajien palkkoja pitää nostaa ja roimasti. Ja ilmoittaapa hän ihan summankin: uransa huipulla olevien kansankynttilöiden pitäisi tienata hyvinkin 100 000 dollaria vuodessa, ja sosiaalisesti haasteellisilla alueilla työskentelevien vielä enemmän. Hui! Vau! Ajatella, että kirjaa kirjoittaessaan senaattorin asemassa ollut ihminen on uskaltanut hirttää itsensä tällaiseen väitteeseen! Kuka poliitikko Suomessa uskaltaisi?
Toinen, ihan yhtä paljon minua innostanut ajatus on kun hän sanoo suoraan, että vanhempien vastuulla on opettaa lapset tekemään lujasti töitä. Hän tunnustaa, että yksi ongelman ulottuvuus on se, että vanhempien vanhemmuus ja työnteon etiikka on joissain perheissä kateissa.
Suomessa on sama juttu. Meillä on nykyisin periytyvää syrjäytymistä, joka on pahenemaan päin. Paheneminen ilmenee varsinkin naisten rappiona. Siinä missä vielä minun lapsuudessani ns. syrjäytymisvaarassa olevien perheiden naiset olivat kyllä vihaisia ja pettyneitä, mutta he kuitenkin heräsivät aamulla panemaan lapsensa puhtaina, ruokittuina ja säänmukaisesti pukeutuneina kouluun ja keittivät joka päivä perunoita. Luultavasti myös vahtivat, että läksyt tulivat tehdyiksi, takoivat lastensa päähän koulun ja työn kunnioitusta ja panivat lapsensa ajoissa nukkumaan. Nykyisin on olemassa naisia, joilta arjen hallinta on kateissa. Muuan diakoniatyöntekijä kertoi minulle joitakin aikoja sitten, että on kaksi asiaa, jotka ovat sotkeneet monen naisen elämän: toinen on se, että osamaksulla saa melkein mitä tahansa ja toinen on, että televisiosta tulee ohjelmaa vuorokauden ympäri. Kolmas on tietysti se, että naisetkin saattavat viettää iltojaan lähiökapakoissa. Omassa lapsuudessani se olisi ollut tavatonta.
Mutta vaikka asiat eivät olisi edes näin huonosti, minusta tuntuu, että tässä työn, koulun ja opiskelun kunnioittamisen opettamisessa olisi tekemistä monessa perheessä. Se vaatii vanhemmilta paljon aikaa, vaivaa ja kärsivällisyyttä. Tiedän omista lapsistani, jotka pärjäävät koulussa ihan hyvin, etteivät he opi työn tekemistä itsestään. Asia tulee vastaan viimeistään koulun kolmannella luokalla, kun alkaa vieraan kielen opiskelu. Sanoja ja kielioppisääntöjä ei opi, ellei niitä opettele: istu alas, keskity, paina mieleen. Siinä lapset tarvitsevat usein vanhempien säännöllistä apua ja esimerkkiä. Se taas tarkoittaa, että vanhempien on oltava läsnä, huolehdittava ja käytettävä tähän omaa aikaansa. Sitä ei silloin arki-iltoina riitä television tuijottamiseen, ylitöihin, ruuhka-autoiluun kotiin, joka on kaukana esikaupungissa eikä juuri omiin harrastuksiin.
Lapsille on opetettava, että koulunkäynti ja opiskelu on tärkeää ja pyhää (mikä on eri asia kuin se, että se mitä opettaja sanoo on kyseenalaistamatonta). Työ on pyhää. Vaivannäkö ja keskittyminen on hyvästä. Tämä koskee kaikkia. Tämän voi oppia ja ymmärtää kaikista lähtökohdista käsin. Tulevaisuuden maailma on mutkikas ja ongelmat suuria. Siinä selviämistä varten on kaikki oppi ja ymmärrys tarpeen. Myös koulujen ilmapiirin kannalta tarvitaan asenneremonttia.
Jotenkin tuntuu, että tämän sanominen on meillä sopimatonta. Se on "syyllistämistä" ja oman hännän nostoa, syrjäytyneiden leimaamista ja ymmärtämättömyyttä huono-osaisia kohtaan. Se joka sanoo näin, ei ole kiva eikä mukava. Oireellista on, että kun viime kesänä tein kirjaa eräästä ministeristä, puhuimme tästä asiasta pitkät pätkät, mutta loppuvaiheessa ministeri veti koko tätä asiaa käsitelleen luvun pois.
Kansalaisoikeuksista puhuminen on helppoa, kansalaisvelvollisuuksista ei. Siksi minusta Obama on rohkea, kun puhuu asiasta. Toivon, että meilläkin joku poliitikko uskaltaisi.
Samalla retkellä huomattiin, että mustikat alkavat kypsyä. Niinpä eilen illalla vielä kiipesin vaaralle omalle mustikkapaikalleni ja hain ensimmäiset piirasmarjat. Viimeisen vuorokauden aikana on koettu mahtavia, äkillisiä ukkosnäytelmiä, joista ensimmäinen rikkoi viime kesänä ostamani huvilateltan. Hyvä idea, liian köykäinen toteutus.
Olen ihastellen lukenut Barack Obaman The Audacity of Hopea, nyt olen yli puolen välin. En malta jo tässä vaiheessa olla kommentoimatta yhtä kohtaa. Olin nimittäin pudota penkiltä, kun luin hänen aatoksiaan koulutuksesta. Amerikassa tietysti on ihan omanlaisensa tilanne, kun koulutusmahdollisuudet ovat niin epätasa-arvoisia, ettei kansansivistyksestä voida puhua. Mutta hän kirjoittaa sellaisistakin asioista, jotka pätevät Suomeen ihan samalla tavoin. Yksi on opettajien palkkaus. Hän ilmoittaa mielipiteenään ihan suoraa, että opettajien palkkoja pitää nostaa ja roimasti. Ja ilmoittaapa hän ihan summankin: uransa huipulla olevien kansankynttilöiden pitäisi tienata hyvinkin 100 000 dollaria vuodessa, ja sosiaalisesti haasteellisilla alueilla työskentelevien vielä enemmän. Hui! Vau! Ajatella, että kirjaa kirjoittaessaan senaattorin asemassa ollut ihminen on uskaltanut hirttää itsensä tällaiseen väitteeseen! Kuka poliitikko Suomessa uskaltaisi?
Toinen, ihan yhtä paljon minua innostanut ajatus on kun hän sanoo suoraan, että vanhempien vastuulla on opettaa lapset tekemään lujasti töitä. Hän tunnustaa, että yksi ongelman ulottuvuus on se, että vanhempien vanhemmuus ja työnteon etiikka on joissain perheissä kateissa.
Suomessa on sama juttu. Meillä on nykyisin periytyvää syrjäytymistä, joka on pahenemaan päin. Paheneminen ilmenee varsinkin naisten rappiona. Siinä missä vielä minun lapsuudessani ns. syrjäytymisvaarassa olevien perheiden naiset olivat kyllä vihaisia ja pettyneitä, mutta he kuitenkin heräsivät aamulla panemaan lapsensa puhtaina, ruokittuina ja säänmukaisesti pukeutuneina kouluun ja keittivät joka päivä perunoita. Luultavasti myös vahtivat, että läksyt tulivat tehdyiksi, takoivat lastensa päähän koulun ja työn kunnioitusta ja panivat lapsensa ajoissa nukkumaan. Nykyisin on olemassa naisia, joilta arjen hallinta on kateissa. Muuan diakoniatyöntekijä kertoi minulle joitakin aikoja sitten, että on kaksi asiaa, jotka ovat sotkeneet monen naisen elämän: toinen on se, että osamaksulla saa melkein mitä tahansa ja toinen on, että televisiosta tulee ohjelmaa vuorokauden ympäri. Kolmas on tietysti se, että naisetkin saattavat viettää iltojaan lähiökapakoissa. Omassa lapsuudessani se olisi ollut tavatonta.
Mutta vaikka asiat eivät olisi edes näin huonosti, minusta tuntuu, että tässä työn, koulun ja opiskelun kunnioittamisen opettamisessa olisi tekemistä monessa perheessä. Se vaatii vanhemmilta paljon aikaa, vaivaa ja kärsivällisyyttä. Tiedän omista lapsistani, jotka pärjäävät koulussa ihan hyvin, etteivät he opi työn tekemistä itsestään. Asia tulee vastaan viimeistään koulun kolmannella luokalla, kun alkaa vieraan kielen opiskelu. Sanoja ja kielioppisääntöjä ei opi, ellei niitä opettele: istu alas, keskity, paina mieleen. Siinä lapset tarvitsevat usein vanhempien säännöllistä apua ja esimerkkiä. Se taas tarkoittaa, että vanhempien on oltava läsnä, huolehdittava ja käytettävä tähän omaa aikaansa. Sitä ei silloin arki-iltoina riitä television tuijottamiseen, ylitöihin, ruuhka-autoiluun kotiin, joka on kaukana esikaupungissa eikä juuri omiin harrastuksiin.
Lapsille on opetettava, että koulunkäynti ja opiskelu on tärkeää ja pyhää (mikä on eri asia kuin se, että se mitä opettaja sanoo on kyseenalaistamatonta). Työ on pyhää. Vaivannäkö ja keskittyminen on hyvästä. Tämä koskee kaikkia. Tämän voi oppia ja ymmärtää kaikista lähtökohdista käsin. Tulevaisuuden maailma on mutkikas ja ongelmat suuria. Siinä selviämistä varten on kaikki oppi ja ymmärrys tarpeen. Myös koulujen ilmapiirin kannalta tarvitaan asenneremonttia.
Jotenkin tuntuu, että tämän sanominen on meillä sopimatonta. Se on "syyllistämistä" ja oman hännän nostoa, syrjäytyneiden leimaamista ja ymmärtämättömyyttä huono-osaisia kohtaan. Se joka sanoo näin, ei ole kiva eikä mukava. Oireellista on, että kun viime kesänä tein kirjaa eräästä ministeristä, puhuimme tästä asiasta pitkät pätkät, mutta loppuvaiheessa ministeri veti koko tätä asiaa käsitelleen luvun pois.
Kansalaisoikeuksista puhuminen on helppoa, kansalaisvelvollisuuksista ei. Siksi minusta Obama on rohkea, kun puhuu asiasta. Toivon, että meilläkin joku poliitikko uskaltaisi.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
Suurella sydämellä, avaralla mielellä
Täällä on koettu viime päivinä kesäelämyksiä, sellaista, mille ei ole aikaa eikä mahdollisuutta keskellä kaupunkiarkea.
Viime viikon lopulla tulivat kylään ystäväni ja Ainon kummit Pohjanmaalta. Perheessä on viisi poikaa, iät 2-14. Sellainen perhe liikkuu kesälomamatkoillaan matkailuautossa, sen he parkkeerasivat pihaamme. Lapsia pyöri tässä siis parhaimmillaan 11, kun mukana olivat myös sisareni lapset.
Oli hauskaa ja intensiivistä! Suurperhe-elämä on mukavaa, kun ei ole ainut aikuinen. Lapsetkin lutviutuivat heti yksiin. Etäisyyksien takia emme kovin usein tapaa ja arkihulinan vuoksi emme ehdi juuri puhelimessakaan jutella, mutta nyt tuntui kuin olisi kurottu vuosia vanhaa ystävyyttä kiinni. Meillä oli jotenkin hyvin samantyylinen ote elämään lasten kanssa, rento ja konstailematon, otsarypytön asenne. Perheen äiti on nuoruudenystäväni noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Ei silloin kumpikaan arvannut, millaisia asioita on edessä, silloin oltiin nuoria opiskelijoita. Mutta siunailen sitä, miten hyvällä vaistolla on silloin jo osannut ystävänsä valita, vaikka nyt tuntuu, että oma pää ja sydän olivat melko sekaisin. Ja että monet tärkeät suhteet ovat pitkien aikojen ja kaikenlaisten vaiheiden jälkeenkin säilyneet.
Heidän seuransa teki minulle hyvää. Oli ihanaa nähdä niin tervejärkisiä ihmisiä, joilla on arvot paikallaan ja lämmin tunnelma. Ihastellen katsoin perheen isän lämmintä auktoriteettia poikiaan kohtaan, ilman mitään turhaa ärhentelyä. Sellaiseen kun kaikki miehet pystyisivät. Ja sellaiseen perheyhteyteen, läheisyyteen ja keskinäiseen kunnioitukseen kun pystyisivät kaikki. Siinä perheessä ei kenenkään tarvitse kerjätä rakkautta.
Eilen oli toinen kesäelämys. Tässä aivan lähellä Kinahmin rinteellä on Anttilan talo, jonka museoaittoja esiteltiin eilen illalla kyläläisille. Menin sinne tyttöjen kanssa. Olen Kinahmin Anttilan aarteista kuullut monet vuodet, mutta nyt vasta tulin menneeksi sinne itse ja olen todella otettu. Vanha hieno maalaistalo on peruskorjattu, vaalittu ja sisustettu mahdollisimman hyvin vanhaa 1800-luvun asua säilyttäen - peruskorjaus tehtiin sellaisena aikana, kun useat maalaistalot tärvättiin tiilisellä elintasosiivellä ja muovimatoilla yms. kauheuksilla. Tuvassa, salissa ja kamareissa on vanhoja esineitä, kalusteita ja tekstiilejä kauniisti laitettuna. Ainut tyylirikko oli leivinuunin (ei mikään turha värkki - siihen mahtuu 32 leipää) syvennykseen istutettu jättiläistaulutelevisio ja sen edessä amerikkalaismallinen recliner -löhötuolo. Miksi, oi, miksi!? Harvassa paikassa on television sisustustyrannia tuntunut yhtä pahalta. Voi kun pian tulisi yleiseen käyttöön se sumuverhotelkkari, jos ihmiset telkkaria välttämättä haluavat katsoa.
Vaan ei siinä kaikki - pihapiirin lukuisat aitat on säilytetty ja talon emäntä on vuosien varrella tehnyt niihin museonäyttelyt. On vanha vilja-aitta varusteineen, ruoka-aitta, jossa on maitotonkkia, separaattori, kirnuja, tiinuja, leipähäkki yms. tarvikkeita vuosikymmenten varrelta. Erityisen mielenkiintoisia ovat kaksi vaateaittaa, joissa on käsityönopettajan koulutuksen saaneen emännän huolella kunnostamia kaikenlaisia vaatteita. Ensimmäistä kertaa näin nyt muun muassa sota-aikaa edeltäneen, itse tehdyn kuukautissuojan vöineen ja kuulin siihen liittyvän tarinan.
Anttila on tämän kesän ajan maaseutumuseo Sarkan etänäyttelynä, mikä tarkoittaa, että se on kaikelle kansalle avoinna sunnuntaisin. Se on myös osa Nilsiässä elokuun alussa vietettävien kotiseutupäivien ohjelmaa Suosittelen! Minusta Anttilan talo on ihan täysverinen, ajatuksella rakennettu museo ja isäntäväen selostukset todella mielenkiintoisia.
Talon, pihapiirin ja esineistön vaaliminen tällä tavalla on todellinen kulttuuriteko. Siinäpä on näytettävää niille, joiden mielestä Itä-Suomessa ei välitetä ympäristöstä, vaan traktorin raadot ja muu törky jätetään ruostumaan talojen nurkille. Ylpeyttä sydämessä totean, että isäntäväki on minulle hiukan sukuakin.
Viime viikon lopulla tulivat kylään ystäväni ja Ainon kummit Pohjanmaalta. Perheessä on viisi poikaa, iät 2-14. Sellainen perhe liikkuu kesälomamatkoillaan matkailuautossa, sen he parkkeerasivat pihaamme. Lapsia pyöri tässä siis parhaimmillaan 11, kun mukana olivat myös sisareni lapset.
Oli hauskaa ja intensiivistä! Suurperhe-elämä on mukavaa, kun ei ole ainut aikuinen. Lapsetkin lutviutuivat heti yksiin. Etäisyyksien takia emme kovin usein tapaa ja arkihulinan vuoksi emme ehdi juuri puhelimessakaan jutella, mutta nyt tuntui kuin olisi kurottu vuosia vanhaa ystävyyttä kiinni. Meillä oli jotenkin hyvin samantyylinen ote elämään lasten kanssa, rento ja konstailematon, otsarypytön asenne. Perheen äiti on nuoruudenystäväni noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Ei silloin kumpikaan arvannut, millaisia asioita on edessä, silloin oltiin nuoria opiskelijoita. Mutta siunailen sitä, miten hyvällä vaistolla on silloin jo osannut ystävänsä valita, vaikka nyt tuntuu, että oma pää ja sydän olivat melko sekaisin. Ja että monet tärkeät suhteet ovat pitkien aikojen ja kaikenlaisten vaiheiden jälkeenkin säilyneet.
Heidän seuransa teki minulle hyvää. Oli ihanaa nähdä niin tervejärkisiä ihmisiä, joilla on arvot paikallaan ja lämmin tunnelma. Ihastellen katsoin perheen isän lämmintä auktoriteettia poikiaan kohtaan, ilman mitään turhaa ärhentelyä. Sellaiseen kun kaikki miehet pystyisivät. Ja sellaiseen perheyhteyteen, läheisyyteen ja keskinäiseen kunnioitukseen kun pystyisivät kaikki. Siinä perheessä ei kenenkään tarvitse kerjätä rakkautta.
Eilen oli toinen kesäelämys. Tässä aivan lähellä Kinahmin rinteellä on Anttilan talo, jonka museoaittoja esiteltiin eilen illalla kyläläisille. Menin sinne tyttöjen kanssa. Olen Kinahmin Anttilan aarteista kuullut monet vuodet, mutta nyt vasta tulin menneeksi sinne itse ja olen todella otettu. Vanha hieno maalaistalo on peruskorjattu, vaalittu ja sisustettu mahdollisimman hyvin vanhaa 1800-luvun asua säilyttäen - peruskorjaus tehtiin sellaisena aikana, kun useat maalaistalot tärvättiin tiilisellä elintasosiivellä ja muovimatoilla yms. kauheuksilla. Tuvassa, salissa ja kamareissa on vanhoja esineitä, kalusteita ja tekstiilejä kauniisti laitettuna. Ainut tyylirikko oli leivinuunin (ei mikään turha värkki - siihen mahtuu 32 leipää) syvennykseen istutettu jättiläistaulutelevisio ja sen edessä amerikkalaismallinen recliner -löhötuolo. Miksi, oi, miksi!? Harvassa paikassa on television sisustustyrannia tuntunut yhtä pahalta. Voi kun pian tulisi yleiseen käyttöön se sumuverhotelkkari, jos ihmiset telkkaria välttämättä haluavat katsoa.
Vaan ei siinä kaikki - pihapiirin lukuisat aitat on säilytetty ja talon emäntä on vuosien varrella tehnyt niihin museonäyttelyt. On vanha vilja-aitta varusteineen, ruoka-aitta, jossa on maitotonkkia, separaattori, kirnuja, tiinuja, leipähäkki yms. tarvikkeita vuosikymmenten varrelta. Erityisen mielenkiintoisia ovat kaksi vaateaittaa, joissa on käsityönopettajan koulutuksen saaneen emännän huolella kunnostamia kaikenlaisia vaatteita. Ensimmäistä kertaa näin nyt muun muassa sota-aikaa edeltäneen, itse tehdyn kuukautissuojan vöineen ja kuulin siihen liittyvän tarinan.
Anttila on tämän kesän ajan maaseutumuseo Sarkan etänäyttelynä, mikä tarkoittaa, että se on kaikelle kansalle avoinna sunnuntaisin. Se on myös osa Nilsiässä elokuun alussa vietettävien kotiseutupäivien ohjelmaa Suosittelen! Minusta Anttilan talo on ihan täysverinen, ajatuksella rakennettu museo ja isäntäväen selostukset todella mielenkiintoisia.
Talon, pihapiirin ja esineistön vaaliminen tällä tavalla on todellinen kulttuuriteko. Siinäpä on näytettävää niille, joiden mielestä Itä-Suomessa ei välitetä ympäristöstä, vaan traktorin raadot ja muu törky jätetään ruostumaan talojen nurkille. Ylpeyttä sydämessä totean, että isäntäväki on minulle hiukan sukuakin.
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Kirja kaverina
Armahdan itseäni tänä miljoonan merkin kesänä ja kirjoitan vain tätä yhtä blogia. Tässä siis myös kirjallisuusasiaa.
Luin äskettäin erään kaverin blogista, kuinka hän oli aamukahvipöydässä keskustellut miehensä kanssa lestadiolaisesta kristologiasta - ja tunsin pienoista kateutta. Minulla kun ei ole ketään, jonka kanssa käydä älyllisiä keskusteluja aamukahvilla, iltaviinillä eikä muissakaan arjen tilanteissa. Juuri siksi tarvitsen hyviä kirjoja. Ihan erityisesti huomaan kaipaavani kirjoja, jotka suostuvat kaveriksi, siis joiden kirjoittaja asettuu kirjoittaessaan ikään kuin ihmisenä itse alttiiksi ja lukijan rinnalle, katsomaan maailmaa ihmisen silmien korkeudelta. Että joku pitäisi minulle seuraa, kun illalla olen peitellyt lapset nukkumaan ja istahdan vilttiin kietoutuneena terassin lepotuolille katsomaan auringonlaskua, hätistelemään hyttysiä ja lukemaan.
Muutama päivä sitten tartuin kolmeen kirjaan ja panin kaksi ensimmäistä pois, koska ne eivät suostuneet kavereiksi. Ensimmäinen oli Jera ja Jyri Hännisen Kallis köyhyys. Se on tanakkaa asiaa, raflaavasti ja provosoivasti kirjoitettu, mutta ampuu toisin paikoin niin railakkaasti yli, etten jaksa lukea. Ihan kuin kaverina terassilla olisi joku vähän aggressiivisessa, levottomassa nousuhumalassa, ei kiitos. Seuraava kirja oli kustantajan kesälukemisiksi lähettämä Heidi Liehun esseekokoelma Kultainen varis. Sen esipuhe alkaa näin: "Ihminen on tänään yhä pienempi ja suojattomampi - pieni suurten ongelmien äärellä, pieni suuren demokratian osana, valta kämmenellään, usein kyvyttömänä tuntemaan sen vaikutusta." Huh! Jouduinko yhtäkkiä luennolle, jossa joku viileän akateemisesti ja etäisesti analysoi aikaamme. Ei kiitos, haluan ihmisen lähelleni.
Kolmannesta kirjasta löytyi ihminen. Se on Barack Obaman The Audacity of Hope. Olen lukenut vasta parikymmentä sivua, mutta kirja on tehnyt minuun jo valtavan vaikutuksen. Obama on todella monipuolinen ajattelija ja taitava kirjailija, jo kielen puolesta taituri ja mestari. Kirjassa on ihan oikeaa vastusta ja haastetta, se avartaa ja rohkaisee. Ja mikä parasta, sen on kirjoittanut ihminen ihmiselle, itseään liioittelematta, lukijaa aliarvioimatta. Jos tämä mies pystyy hallitsemaan maataan samanlaisella älyllä ja sillä, mikä vaikuttaa rehellisyydeltä, ihmiskunnalla on toivoa.
Lähden tästä lapsilauman kanssa sukulaispojan häihin Elimäelle, ajetaan Retretin kautta.
Luin äskettäin erään kaverin blogista, kuinka hän oli aamukahvipöydässä keskustellut miehensä kanssa lestadiolaisesta kristologiasta - ja tunsin pienoista kateutta. Minulla kun ei ole ketään, jonka kanssa käydä älyllisiä keskusteluja aamukahvilla, iltaviinillä eikä muissakaan arjen tilanteissa. Juuri siksi tarvitsen hyviä kirjoja. Ihan erityisesti huomaan kaipaavani kirjoja, jotka suostuvat kaveriksi, siis joiden kirjoittaja asettuu kirjoittaessaan ikään kuin ihmisenä itse alttiiksi ja lukijan rinnalle, katsomaan maailmaa ihmisen silmien korkeudelta. Että joku pitäisi minulle seuraa, kun illalla olen peitellyt lapset nukkumaan ja istahdan vilttiin kietoutuneena terassin lepotuolille katsomaan auringonlaskua, hätistelemään hyttysiä ja lukemaan.
Muutama päivä sitten tartuin kolmeen kirjaan ja panin kaksi ensimmäistä pois, koska ne eivät suostuneet kavereiksi. Ensimmäinen oli Jera ja Jyri Hännisen Kallis köyhyys. Se on tanakkaa asiaa, raflaavasti ja provosoivasti kirjoitettu, mutta ampuu toisin paikoin niin railakkaasti yli, etten jaksa lukea. Ihan kuin kaverina terassilla olisi joku vähän aggressiivisessa, levottomassa nousuhumalassa, ei kiitos. Seuraava kirja oli kustantajan kesälukemisiksi lähettämä Heidi Liehun esseekokoelma Kultainen varis. Sen esipuhe alkaa näin: "Ihminen on tänään yhä pienempi ja suojattomampi - pieni suurten ongelmien äärellä, pieni suuren demokratian osana, valta kämmenellään, usein kyvyttömänä tuntemaan sen vaikutusta." Huh! Jouduinko yhtäkkiä luennolle, jossa joku viileän akateemisesti ja etäisesti analysoi aikaamme. Ei kiitos, haluan ihmisen lähelleni.
Kolmannesta kirjasta löytyi ihminen. Se on Barack Obaman The Audacity of Hope. Olen lukenut vasta parikymmentä sivua, mutta kirja on tehnyt minuun jo valtavan vaikutuksen. Obama on todella monipuolinen ajattelija ja taitava kirjailija, jo kielen puolesta taituri ja mestari. Kirjassa on ihan oikeaa vastusta ja haastetta, se avartaa ja rohkaisee. Ja mikä parasta, sen on kirjoittanut ihminen ihmiselle, itseään liioittelematta, lukijaa aliarvioimatta. Jos tämä mies pystyy hallitsemaan maataan samanlaisella älyllä ja sillä, mikä vaikuttaa rehellisyydeltä, ihmiskunnalla on toivoa.
Lähden tästä lapsilauman kanssa sukulaispojan häihin Elimäelle, ajetaan Retretin kautta.
lauantai 27. kesäkuuta 2009
Kulttuurien tulkkina (ja välillä myös niiden puristuksessa)
Täällä meidän kesäpaikassa viettää kesää kolme sukupolvea. On mummi, jonka perintöpaikka tämä on, sitten on vaari täällä on-off (hänellä on oma asunto jonkun matkan päässä), minä ainoana välisukupolven edustajana sekä omat lapseni ja sisarani lapset vaihtelevana kokoonpanona. Tilaa on kohtalaisesti, joskin tilan jako ja käyttö ei ole parhaalla tavalla suunniteltu, joten välillä on ahdasta, ja nukkumajärjestelyt vaihtelevat yöstä toiseen. Onneksi sentään sain neljä vuotta sitten käyttööni saunamökin, josta heitin kaiken kaman ulos ja sisustin mieleni mukaan. Siellä ainakin kaikki kama on minun, ei mitään muinaisroinaa, ja siellä minä määrään järjestyksen. Tosin eihän sielläkään minulla ole mitään ikiomaa tilaa, kun lasten leikit valtaavat joka paikan.
Missään ja milloinkaan muulloin ei ole näin suurta ruokakuntaa ruokittavana,mutta keittiö on ahdas, epäkäytännöllinen ja melko romuttunut (siis täynnä romua). Silti kukaan ei haluaisi juuri nyt olla missään muualla. En minäkään.
En siis valita, mutta totean, että oma roolini ja tehtäväni täällä ainoana välisukupolven edustajana on melko haasteellinen. Ensinnäkin olen ainut täysissä voimissa oleva aikuinen, joten ruoanlaitto ja arkinen taloustoiminta on pääasiassa minun vastuullani. Mummi kyllä siivoaa ja lapsille on jaettu keittiövuorot. Taloustöitä en pidä raskaina, sen sijaan raskaaksi käy jonkinlainen yleistilanteen manageeraus. Miten sitä kuvailisi - eri ihmisten tarpeiden ja toimien junailua niin, että kaikilla on hyvä tai ainakin kohtalaista olla. Tämä on isovanhempien, ensi sijassa mummin paikka, hän kustantaa myös kaikki huvilan kulut. Täällä siis ollaan laajemmassa mittakaavassa hänen ehdoillaan. Tilat ovat hänen suunnittelemansa, astiat ja huonekalut hänen hankkimansa. Aitassa ja vajassa vallitsee hänen järjestyksensä. Hän yksin tietää, mikä kaapissa olevista sekalaisiasta rievuista on mikäkin pyyhe - taannoin olin viemässä kasvopyyhettä astiapyyhkeeksi keittiöön. Jos minä saisin päättää, moni asia olisi toisin. Mummilla ja molemmilla isovanhemmilla on tahto ja tarve levätä. He arvostavat hiljaisuutta. Mummi haluaa katsoa illalla puoli yhdeksän uutiset televisiosta.
Lapset puolestaan kirmaavat kesäiloaan kuin varsat laitumella. Heillä ei ole tarvetta levätä eikä elää hillitysti. He haluavat tehdä kaikenlaista, toteuttaa luovia projekteja. He haluavat katsoa televisiosta Simpsonit illalla puoli yhdeksältä.
Ja minä olen siinä välissä. Lapset ja isovanhemmat pitävät toisistaan ihan vilpittömästi, mutta he elävät eri itsestäänselvyyksien maailmassa eikä omien itsestäänselvyyksien sanoittaminen ja niistä neuvotteleminen käy aina ihan suit sait. Aina edes kielet eivät kohtaa. Niinpä joudun selittämään ja sovittelemaan. Olen välillä huolissani, rasittaako lasten kohellus, metelöinti ja sotkua aiheuttavat luovat projektit isovanhempia liikaa. Joskus taas isovanhemmat eivät pysy lasten kasvun perässä, ja he odottavat lapsilta sellaista varovaisuutta, mikä ei enää ole isomman lapsen kohdalla tarpeen. Toisinaan taas joudun luovimaan tilanteessa, jossa esimerkiksi joku lapsi on nirso ruoan suhteen, kun sodan kokeneille isovanhemmille sellainen on sietämätöntä. Kasvatuskäytännöt ja käsitys lapsista ovat myös muuttuneet sukupolvien välillä.
Asuu täällä vielä muitakin - omien isovanhempieni haamu. Tämähän oli heidän paikkansa. Heidän läsnäolonsa näkyy pienissä asioissa, esineissä, toimintatavoissa, suhteissa paikkakunnan ihmisiin, itsestäänselvyyksissä. Perhekunnassa elää sillä tavoin keskeneräisiksi jääneitä ihmissuhteita nyt jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtyneiden isovanhempien kanssa, että haamut vain jatkavat kummitteluaan.
Koetan tehdä kaiken tämän keskellä tilaa omalle olemiselleni. Elää hiukan omaa aikuista elämääni, edes itse yksin. Tilaisuus siihen tuli tänä aamuna, kun sama ampiainen herätti minut kahteen kertaan. Heräsin aamuyöllä siihen, että ampiainen surisi kovaäänisesti ikkunaa vasten. Paikallistin sen ja litistin sen ikkunan ja pimennysverhon väliin. Seuraavan kerran heräsin muutaman tunnin päästä tuon katalan hyönteisen kostoon: se ei ollutkaan kuollut, vaan kömpinyt vuoteeseeni, ja pisti minua selkään. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan hiivin kahvin kanssa kuistille huikeaan helleaamuun lukemaan loppuun Siri Hustvedtin The Sorrows of an American.
Annan sille korkeintaan kolme tähteä, tykkäsin What I Lovedista paljon enemmän. Tämä oli jotenkin brainy, paljon psykoanalyyttisiä kuvioita kirjoitettuna fiktiivisten hahmojen koettavaksi. En osannut oikein eläytyä hahmojen tuhruisiin ihmissuhteisiin ja vaikeuteen kestää yksinäisyyttä. Heidän ongelmansa tuntuivat enimmäkseen aika omatekoisilta. Oli tietysti hauska lukea, miten psykoanalyytikko elää omia lähisuhteitaan. Aika haparointia se kyllä oli ja minua ahdisti aivan valtavasti se, että tämä miespäähenkilö, olkoon kuinka fiksu tahansa, katsoi naisia seksin kautta, siis esineellistäen. Haluaisin edes kaunokirjallisuudesta lukea toisenlaisista miehen silmistä - silmistä, jotka näkevät naisen kokonaisuutena, ihmisenä, jota sielu ja henki ohjaavat. Tykkäsin kirjassa esiintyvästä pikkutytöstä, joka sitoi kaikki elämän asiat narulla yhteen. Ja oivalluksesta, että se juuri on myös tarinoiden tehtävä.
Missään ja milloinkaan muulloin ei ole näin suurta ruokakuntaa ruokittavana,mutta keittiö on ahdas, epäkäytännöllinen ja melko romuttunut (siis täynnä romua). Silti kukaan ei haluaisi juuri nyt olla missään muualla. En minäkään.
En siis valita, mutta totean, että oma roolini ja tehtäväni täällä ainoana välisukupolven edustajana on melko haasteellinen. Ensinnäkin olen ainut täysissä voimissa oleva aikuinen, joten ruoanlaitto ja arkinen taloustoiminta on pääasiassa minun vastuullani. Mummi kyllä siivoaa ja lapsille on jaettu keittiövuorot. Taloustöitä en pidä raskaina, sen sijaan raskaaksi käy jonkinlainen yleistilanteen manageeraus. Miten sitä kuvailisi - eri ihmisten tarpeiden ja toimien junailua niin, että kaikilla on hyvä tai ainakin kohtalaista olla. Tämä on isovanhempien, ensi sijassa mummin paikka, hän kustantaa myös kaikki huvilan kulut. Täällä siis ollaan laajemmassa mittakaavassa hänen ehdoillaan. Tilat ovat hänen suunnittelemansa, astiat ja huonekalut hänen hankkimansa. Aitassa ja vajassa vallitsee hänen järjestyksensä. Hän yksin tietää, mikä kaapissa olevista sekalaisiasta rievuista on mikäkin pyyhe - taannoin olin viemässä kasvopyyhettä astiapyyhkeeksi keittiöön. Jos minä saisin päättää, moni asia olisi toisin. Mummilla ja molemmilla isovanhemmilla on tahto ja tarve levätä. He arvostavat hiljaisuutta. Mummi haluaa katsoa illalla puoli yhdeksän uutiset televisiosta.
Lapset puolestaan kirmaavat kesäiloaan kuin varsat laitumella. Heillä ei ole tarvetta levätä eikä elää hillitysti. He haluavat tehdä kaikenlaista, toteuttaa luovia projekteja. He haluavat katsoa televisiosta Simpsonit illalla puoli yhdeksältä.
Ja minä olen siinä välissä. Lapset ja isovanhemmat pitävät toisistaan ihan vilpittömästi, mutta he elävät eri itsestäänselvyyksien maailmassa eikä omien itsestäänselvyyksien sanoittaminen ja niistä neuvotteleminen käy aina ihan suit sait. Aina edes kielet eivät kohtaa. Niinpä joudun selittämään ja sovittelemaan. Olen välillä huolissani, rasittaako lasten kohellus, metelöinti ja sotkua aiheuttavat luovat projektit isovanhempia liikaa. Joskus taas isovanhemmat eivät pysy lasten kasvun perässä, ja he odottavat lapsilta sellaista varovaisuutta, mikä ei enää ole isomman lapsen kohdalla tarpeen. Toisinaan taas joudun luovimaan tilanteessa, jossa esimerkiksi joku lapsi on nirso ruoan suhteen, kun sodan kokeneille isovanhemmille sellainen on sietämätöntä. Kasvatuskäytännöt ja käsitys lapsista ovat myös muuttuneet sukupolvien välillä.
Asuu täällä vielä muitakin - omien isovanhempieni haamu. Tämähän oli heidän paikkansa. Heidän läsnäolonsa näkyy pienissä asioissa, esineissä, toimintatavoissa, suhteissa paikkakunnan ihmisiin, itsestäänselvyyksissä. Perhekunnassa elää sillä tavoin keskeneräisiksi jääneitä ihmissuhteita nyt jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtyneiden isovanhempien kanssa, että haamut vain jatkavat kummitteluaan.
Koetan tehdä kaiken tämän keskellä tilaa omalle olemiselleni. Elää hiukan omaa aikuista elämääni, edes itse yksin. Tilaisuus siihen tuli tänä aamuna, kun sama ampiainen herätti minut kahteen kertaan. Heräsin aamuyöllä siihen, että ampiainen surisi kovaäänisesti ikkunaa vasten. Paikallistin sen ja litistin sen ikkunan ja pimennysverhon väliin. Seuraavan kerran heräsin muutaman tunnin päästä tuon katalan hyönteisen kostoon: se ei ollutkaan kuollut, vaan kömpinyt vuoteeseeni, ja pisti minua selkään. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan hiivin kahvin kanssa kuistille huikeaan helleaamuun lukemaan loppuun Siri Hustvedtin The Sorrows of an American.
Annan sille korkeintaan kolme tähteä, tykkäsin What I Lovedista paljon enemmän. Tämä oli jotenkin brainy, paljon psykoanalyyttisiä kuvioita kirjoitettuna fiktiivisten hahmojen koettavaksi. En osannut oikein eläytyä hahmojen tuhruisiin ihmissuhteisiin ja vaikeuteen kestää yksinäisyyttä. Heidän ongelmansa tuntuivat enimmäkseen aika omatekoisilta. Oli tietysti hauska lukea, miten psykoanalyytikko elää omia lähisuhteitaan. Aika haparointia se kyllä oli ja minua ahdisti aivan valtavasti se, että tämä miespäähenkilö, olkoon kuinka fiksu tahansa, katsoi naisia seksin kautta, siis esineellistäen. Haluaisin edes kaunokirjallisuudesta lukea toisenlaisista miehen silmistä - silmistä, jotka näkevät naisen kokonaisuutena, ihmisenä, jota sielu ja henki ohjaavat. Tykkäsin kirjassa esiintyvästä pikkutytöstä, joka sitoi kaikki elämän asiat narulla yhteen. Ja oivalluksesta, että se juuri on myös tarinoiden tehtävä.
perjantai 19. kesäkuuta 2009
Juhannus, moderato
Juhannusiltana. Ilma on kaunis mutta viileä. Koko viikon on myrskynnyt niin että auringon pilkahduskin ilahduttaa.
En oikeastaan vietä juhannusta. Minulla oli kutsu ystävien luo Saimaan saareen, mutta päätin olla lähtemättä, kun sääennuste oli niin huono. Ystävät ovat rakkaita ja hurmaavia, mutta paikka on sellainen, että kylmällä ja sateella vain rakkaus lämmittää. Toinen asia on se, että minulla kun on paljon töitä ja kohta tulevat lapset - joiden aikana en tietenkään pysty niin kovin hyvin mitään keskittymistä vaativaa tekemään - säästän itseäni tulevalta stressiltä tekemällä mahdollisimman paljon nyt kun voin. Olen ehkä lyönyt aiempia ennätyksiäni, lähemmäs 30 000 merkkiä päivässä käännöstä. Tänäänkin yli 20 000.
Juhannuksen väliin jättäminen ei oikeastaan kirpaise eikä aiheuta itsesääliä. Johtuu varmaan siitä, ettei meidän perheessä ole koskaan ollut erityisempiä juhannusperinteitä. Ajatus siitä, että kesän ihanuuden pitäisi jotenkin välttämättä huipentua juuri yhtenä iltana, vähän ahdistaa. Monissa seurueissa juhannuksenviettoon liittyvä tolkuton juominen ahdistaa myös.
Olisihan se kiva, jos nyt tässä olisi joku jonka kanssa fiilistellä jotenkin sopivasti, mutta sellaiseen tulee tilaisuus kyllä tänäkin kesänä monta kertaa.
Vanhusten kanssa kilistettiin kuohuviiniä ja nostettiin lippu salkoon. Lämmitettiin sauna, meidän mummi teki vihdankin. Syötiin iltapalaa, juteltiin mukavia.
Sen verran, kun olen töiltäni ehtinyt ajattelemaan mitään yleisempiä asioita, olen tällä viikolla hämmästellyt kepun ja pääministerin tilannetta. Mies jää kiinni muunnellun totuuden kertomisesta kerran toisensa jälkeen, eikä se näytä aiheuttavan kepun kenttäväessä minkäänlaista protestia. Minua ihmetyttää, mitä tämä kertoo kepulaisen - yleensä aika aktiivisen - puolueväen etiikasta. Onko heidän silmissään asia niin, että valehdella saa, kunhan valheilla hyödyttää kepua? Niinhän viime vuonnakin koko vaalirahaongelma lopulta kuitattiin etelän lehdiston synnyttämäksi. Johtuuko tämä jostakin hyvin syvällä istuvasta uhrimentaliteetista ja "herra"- tai "kaupunkilais"-vihasta, jonka oikeuttamana saa tehdä mitä tahansa omien hyväksi? Vaikea ymmärtää.
En oikeastaan vietä juhannusta. Minulla oli kutsu ystävien luo Saimaan saareen, mutta päätin olla lähtemättä, kun sääennuste oli niin huono. Ystävät ovat rakkaita ja hurmaavia, mutta paikka on sellainen, että kylmällä ja sateella vain rakkaus lämmittää. Toinen asia on se, että minulla kun on paljon töitä ja kohta tulevat lapset - joiden aikana en tietenkään pysty niin kovin hyvin mitään keskittymistä vaativaa tekemään - säästän itseäni tulevalta stressiltä tekemällä mahdollisimman paljon nyt kun voin. Olen ehkä lyönyt aiempia ennätyksiäni, lähemmäs 30 000 merkkiä päivässä käännöstä. Tänäänkin yli 20 000.
Juhannuksen väliin jättäminen ei oikeastaan kirpaise eikä aiheuta itsesääliä. Johtuu varmaan siitä, ettei meidän perheessä ole koskaan ollut erityisempiä juhannusperinteitä. Ajatus siitä, että kesän ihanuuden pitäisi jotenkin välttämättä huipentua juuri yhtenä iltana, vähän ahdistaa. Monissa seurueissa juhannuksenviettoon liittyvä tolkuton juominen ahdistaa myös.
Olisihan se kiva, jos nyt tässä olisi joku jonka kanssa fiilistellä jotenkin sopivasti, mutta sellaiseen tulee tilaisuus kyllä tänäkin kesänä monta kertaa.
Vanhusten kanssa kilistettiin kuohuviiniä ja nostettiin lippu salkoon. Lämmitettiin sauna, meidän mummi teki vihdankin. Syötiin iltapalaa, juteltiin mukavia.
Sen verran, kun olen töiltäni ehtinyt ajattelemaan mitään yleisempiä asioita, olen tällä viikolla hämmästellyt kepun ja pääministerin tilannetta. Mies jää kiinni muunnellun totuuden kertomisesta kerran toisensa jälkeen, eikä se näytä aiheuttavan kepun kenttäväessä minkäänlaista protestia. Minua ihmetyttää, mitä tämä kertoo kepulaisen - yleensä aika aktiivisen - puolueväen etiikasta. Onko heidän silmissään asia niin, että valehdella saa, kunhan valheilla hyödyttää kepua? Niinhän viime vuonnakin koko vaalirahaongelma lopulta kuitattiin etelän lehdiston synnyttämäksi. Johtuuko tämä jostakin hyvin syvällä istuvasta uhrimentaliteetista ja "herra"- tai "kaupunkilais"-vihasta, jonka oikeuttamana saa tehdä mitä tahansa omien hyväksi? Vaikea ymmärtää.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Työstä ja levosta
Nilsiässä, surkeassa, suorastaan syksyisen tuntuisessa säässä. Olen istunut sisällä koko päivän ja tehnyt ihan ihmeen ahkerasti töitä. Olisi ollut mukavaa päästä lenkille vetreyttämään jäseniä, mutta on niin koleaa, sateista ja tuulista, ettei ulos viitsi mennä. Niinpä katsoin tällaisten iltojen varalle Nilsiän kirjastosta lainaamani elokuvan, tällä kertaa Klaus Härön Näkymättömän Elinan. Se oli hyvä.
Kesää on mennyt jo kaksi viikkoa, ensimmäinen Helsingissä töissä ja perheasioissa, ja nyt viime tiistaista lähtien maalla. Lapset ovat viikon olleet isällään ja ovat vielä viikon. Olen ollut kiireinen ja väsynyt, vähitellen olen täällä metsän keskellä elpynyt. Blogien kirjoittaminenkin on parina kuukautena jäänyt, kun kerta kaikkiaan ei ole ollut aikaa eikö voimaa.
Tämä kesä on, jos asiat menevät niin kuin kuvittelen, tasapainoilua työn ja levon välillä. Työtä on paljon, voi olla, että liikaakin. Pitäisi kirjoittaa kaksi kirjaa ja kääntää kaksi, tosin nämä käännökset ovat keveitä. Ja sitten on vähän muutakin, pienempää hommaa. Kun koko kansantalous ja viestintäala varsinkin kärvistelevät taloustaantumassa, ei voi valittaa. Täytyy olla tyytyväinen, että on työtä eikä ilmeisesti tarvitse aloittaa syksyä tyhjätaskuna.
Toinen asia on sitten se, että minullakin olisi levon tarvetta. En oikein edes muista, koska olisin ollut pidennettyä viikonloppua pidemmällä lomalla, siis ollut kokonaan tekemättä mitään työhön liittyvää. En ehkä tietäisi miten kokonaan lomalla ollaankaan. Voi olla, että keksisin jonkun projektin, joka sitten kuitenkin muuttuisi joksikin työn tapaiseksi.
En pidä tätä pahana. Itse asiassa olen yhä vain todella iloinen siitä, että onnistun punomaan elämäni asiat niin hyvin yhteen. Eikä työ ole vastenmielistä, joskus vähän tylsää, toisinaan hankalaa, ajoittain väsyttävää, joskus lepokitkasta flow-tilaan pääseminen vie aikaa. Kirjoitettavaa on tänä kesänä varmasti melkein miljoona merkkiä, todella paljon. Mutta huomaan, että melkein kaikki kirjoitettavani on jonkun muun ajatuksia, ei omiani. Siis käsityötä ja aivotyötä enemmän kuin sydäntyötä. Koskakohan tulisi se aika, että voisi taas hiljentyä kuulostelemaan omaa itseään ja kirjoittamaan omia ajatuksiaan?
Mutta levätä silti täytyy. Paras leponi ovat ruhtinaalliset yöunet ja hitaat aamut. Toinen lepo on tämä ihana luonto täällä. Kolmas lepo on liikunta ja kaikenlaiset käytännön työt täällä maaseudulla. Neljäs lepo ovat ihmiset, joiden kanssa on kiireetöntä aikaa. Viides lepo, joka tältä kesältä ei vielä ole alkanutkaan, ovat kulttuuritapahtumat: kesäteatterit, konsertit ja häppeningit. Ne, jotka seuraavat kulttuurielämää lähinnä Hesarista, eivät voi aavistaakaan, kuinka elävää ja syvältä käyvää kulttuurielämää näilläkin leveyksillä eletään!
Kesää on mennyt jo kaksi viikkoa, ensimmäinen Helsingissä töissä ja perheasioissa, ja nyt viime tiistaista lähtien maalla. Lapset ovat viikon olleet isällään ja ovat vielä viikon. Olen ollut kiireinen ja väsynyt, vähitellen olen täällä metsän keskellä elpynyt. Blogien kirjoittaminenkin on parina kuukautena jäänyt, kun kerta kaikkiaan ei ole ollut aikaa eikö voimaa.
Tämä kesä on, jos asiat menevät niin kuin kuvittelen, tasapainoilua työn ja levon välillä. Työtä on paljon, voi olla, että liikaakin. Pitäisi kirjoittaa kaksi kirjaa ja kääntää kaksi, tosin nämä käännökset ovat keveitä. Ja sitten on vähän muutakin, pienempää hommaa. Kun koko kansantalous ja viestintäala varsinkin kärvistelevät taloustaantumassa, ei voi valittaa. Täytyy olla tyytyväinen, että on työtä eikä ilmeisesti tarvitse aloittaa syksyä tyhjätaskuna.
Toinen asia on sitten se, että minullakin olisi levon tarvetta. En oikein edes muista, koska olisin ollut pidennettyä viikonloppua pidemmällä lomalla, siis ollut kokonaan tekemättä mitään työhön liittyvää. En ehkä tietäisi miten kokonaan lomalla ollaankaan. Voi olla, että keksisin jonkun projektin, joka sitten kuitenkin muuttuisi joksikin työn tapaiseksi.
En pidä tätä pahana. Itse asiassa olen yhä vain todella iloinen siitä, että onnistun punomaan elämäni asiat niin hyvin yhteen. Eikä työ ole vastenmielistä, joskus vähän tylsää, toisinaan hankalaa, ajoittain väsyttävää, joskus lepokitkasta flow-tilaan pääseminen vie aikaa. Kirjoitettavaa on tänä kesänä varmasti melkein miljoona merkkiä, todella paljon. Mutta huomaan, että melkein kaikki kirjoitettavani on jonkun muun ajatuksia, ei omiani. Siis käsityötä ja aivotyötä enemmän kuin sydäntyötä. Koskakohan tulisi se aika, että voisi taas hiljentyä kuulostelemaan omaa itseään ja kirjoittamaan omia ajatuksiaan?
Mutta levätä silti täytyy. Paras leponi ovat ruhtinaalliset yöunet ja hitaat aamut. Toinen lepo on tämä ihana luonto täällä. Kolmas lepo on liikunta ja kaikenlaiset käytännön työt täällä maaseudulla. Neljäs lepo ovat ihmiset, joiden kanssa on kiireetöntä aikaa. Viides lepo, joka tältä kesältä ei vielä ole alkanutkaan, ovat kulttuuritapahtumat: kesäteatterit, konsertit ja häppeningit. Ne, jotka seuraavat kulttuurielämää lähinnä Hesarista, eivät voi aavistaakaan, kuinka elävää ja syvältä käyvää kulttuurielämää näilläkin leveyksillä eletään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)