Muisto

Pariisiin liittyy kaikilla keski-ikäsillä muistoja. Matkaseurani on käynyt täällä usein ja varsin äskettäinkin, ja olemme kulkeneet osin heidän muistojensa ja niiden synnyttämien odotusten perässä maisemissa, ravintoloissa ja taidemuseoissa. Tämä sopii minulle, sillä tavoin jaamme tarinoita ja tulemme entistä läheisemmiksi.

Omasta edellisestä Pariisin-matkastani voi olla peräti neljännesvuosisata. Mahdollisesti pysähdyimme täällä silloisen poikaystävän, nyt jo entisen aviomiehen kanssa muutama vuosi myöhemmin interraililla, mutta siitä en muista mitään.

Sen sijaan heinä-elokuussa 1989 olin Pariisissa ystäväni O:n kanssa - terveisiä! Ostimme seuramatkan, johon sisältyi kahden tähden hotelli jossain Pigallen-Montmartren suunnalla, en muista tarkemmin. Hankimme matkan käyttörahat viikon kirpparipöydällä Hietalahden torilla ja käytimme niistä huomattavan osan Pariisin isolla kirpparilla Clignancourtissa. Söimme eksoottisessa etiopialaisessa ravintolassa, lorvehdimme kirjakaupoissa. Paikkoja en muista, enkä yksityiskohtia, minkäänlaisia maisemia ei ole painunut mieleeni, sen sijaan reissuun liittyy unohtumaton tarina.

Olin saman kesän alussa tavannut yhden sveitsiläisen pojan, kutsuttakoon häntä tässä ML:ksi. Olin tavannut hänet lautalla matkalla Viroon. Sehän oli vielä neuvostokomennon aikaa, mutta perestroika oli jo avannut ovia ja Tallinnassa järjestettiin jokin suuri nuorille suunnattu kansainvälinen historiakonferenssi, johon minä olin menossa poliittisen historian pääaineopiskelijana. Hän oli menossa samaan konferenssiin henkilökohtaisista syistä: hän oli sukutaustaltaan 100% virolainen, emigranttien jälkeläinen, ja oli siis matkalla ensimmäistä kertaa isiensä maille. 

Onneton kaveri rakastui minuun siinä Georg Otsin kahvilapöydässä päätä pahkaa ja aivan tolkuttomasti. Jälkikäteen ajatellen ainut selitys tälle rakastumiselle oli, että olin ensimmäinen hänen koskaan tapaamansa ugrityttö, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Poikaparka oli etsimässä itseään ja tapasi sitten minut. Oma syyni siihen, että tuttavuus hänen kanssaan jatkui kahvilarupattelua pitemmälle oli, että nuolin tuoreita haavoja Suuren Nuoruudenrakkauden jäljiltä ja olin kovin allapäin. En uskonut, että kukaan enää koskaan voisi kiinnostua minusta. Sitten tuli tämä.

No, Tallinnassa en tainnut päästä konferenssiin saakka ollenkaan, pyörimme hänen ja hänelle osoitettujen virolaisten isäntien kanssa kaupungilla. Kun kävi ilmi, että olin O:n kanssa myöhemmin kesällä tulossa Pariisiin, hän halusi ilman muuta tulla tapaamaan meitä sinne. 

ML vei meitä hienoihin ravintoloihin ja hukutti minut kuin myös matkaseurani kohteliaisuuksiin ja hemmotteluun. Hän oli toisaalta myös vilpittömän järkyttynyt kahden tähden hotellimurjustamme (are you sure you are all right there?) ja Clignancourtista ostamastani vihreästä mokkaminihameesta. Hän kirjoitti riipaisevia rakkauskirjeitä sekä ennen että jälkeen tapaamisemme. Luin niitä liikuttuneena. Viisas O näki asian todellisen tilan jo tuolloin.

Myöhemmin saman vuonna matkustin hänen luokseen jouluksi ja meistä tuli pari reiluksi vuodeksi. Antauduin hemmottelulle ja palvonnalle, se oli kermavaahtoa haavoilleni. En koskaan ollut rakastunut häneen, mutta ajattelin, että tällaisen hyvän ja kiltin miehen Universumi nyt minulle lahjoitti, kuinka sellaisesta voi kieltäyä. Kunnes vähitellen jo Pariisissa ilmenneet eroavaisuudet välillämme paljastuivat koko laajuudeltaan ja huomasimme pikku hiljaa kumpikin, ettei meillä ollut juuri mitään yhteistä. Hänen rinnallaan minulle olisi ollut varattuna rooli rikkaan miehen kodin hengettärenä Geneven hienostokauounginosissa. Sitä varten minua jo varustettiin kalliilla koruilla, varakas mieshän osoittaa vaurauttaan kuljettamalla rinnallaan raskaasti korustettua naista. Kirpparilta ostettu nahkainen minihame ei ollut vielä mitään, pahempaa oli, kun menin farkuissa ja ilman em. koruja ravintolaan.

Hän oli insinööri, minä humanisti. Rakastin ja opiskelin kaunokirjallisuutta, hän ei kummallisesta kielihistoriastaan johtuen (oman kertomuksensa arvoinen tapaus) pystynyt edes lukemaan sitä. Hän halusi viettää lomat Club Medissä ja kalliissa välineurheiluharrastuksissa, minä halusin nähdä oikeaa maailmaa enkä piittaa laskettelusta tai muustakaan urheilusta pätkääkään, hänellä oli minuuttiaikataulu joka päivälle, minulla taas taipumus ja halu mennä tunnelman mukana. Vaikka luksus on kivaa, olen kuitenkin ytimeltäni pohjoismainen raatoakka, itsellinen ja omapäinen, ylpeä itse tehdystä elämästä ja itse tienatuista, vaikka kuinka vaatimattomista rahoista. We gave it a year. Erosimme hyvässä tunnelmassa, ilman itkuja. Kun juttu ei ollut sisimpään saakka ulottunut, ei ulottunut erotuskakaan. Hänkin oli sen vuoden aikana tokeentunut laivalla kokemastaan tilapäisestä ugritytön aiheuttamasta mielenhäiriöstä. Joskus uupumuksesta pökertyneinä naapurini ja matkatoverini M:n sohvalla maatessa tämä juttu naurattaa. Joo-o, kyllä olisi elämä Genevessä ollut ihan kauheaa, liehumista boutiquesta ja kauneushoitolasta toiseen.

Jäihän siitäkin silti käteen jotakin. Kasa upeita koruja, odottavat pahan päivän varana lipastossa. Geneven yliopiston Certificat d'Etudes Françaises Modernes, jonka rohkaisemana suoritin myös silloisen valantehneen kielenkääntäjän tutkinnon, sekä alku lehtinaisen uralle. Kun nimittäin olin lähdössä Sveitsiin, silloisen duunini pomo kehotti minua kirjoittamaan sieltä juttuja ja myymään niitä lehdille palattuani. Minähän kirjoitin, kuusi isoa juttua, joista sain myytyä peräti neljä! Yksi ostajista on toimeksiantajani edelleen. 

Otherfie

Turisteilu on muuttunut tässäkin rakkaassa seurueessa sitten viime vuoden. Joka kerta kun näkyy jotakin kivaa, pysähdytään ottamaan kuvia, kuten ennenkin, mutta nyt tungetaan oma naama väliin. Selfie! Olen ottanut ystävistäni monta selfienottokuvaa, siis sellaisia, missä heidän silmiensä edessä on oma kännykkä. Narkissoksia katsomassa modernin lähteen silmään.

No, minäkin tätä kokeilemaan, ensimmäistä kertaa. Olenhan aina kaikissa muodeissa hidas omaksuja. 

Ei tuntunut hyvältä. Ensinnäkin näytän kaikissa otoksissa ihan kamalalta. Katsokaa vaikka, tässä ollaan Jardin des Plantesissa, joka on hieno paikka:

Kuinka kenenkään tukka voi olla noin huonosti? Ja silmien välissä tuollaiset rypyt? Yleisestä typeryydestä nyt puhumattakaan? Minua saa kuvata läheltä vain Anna Dammert, muut vähintään kahden metrin päästä ja ehdottomasti vain yläviistosta!

Tämä tietysti paljastaa, että olen paljon enemmän Narkissos kuin ystäväni, jotka vapautuneesti räpsivät huonoja kuvia itsestään nähtävyyksien edessä ja julkaisevatkin niitä tai ainakin säilyttävät ja näyttävät läheisilleen. Selfien olemukseenhan kuuluu, että kuva on huono ja siinä esiintyvä self hölmön näköinen. Tässä siis paljastan turhamaisuuteni lisäksi vielä aukon huumorintajussani.

Mutta on muutakin, minkä takia taidan pysytellä mieluummin linssin takana. Kuvaan paljon ja mielelläni ja olen jopa aika hyvä amatööri. Haluan pysyä kuvieni kuvaavana subjektina, joka valitsee maailman kaikesta silmieni eteen heittämästä ne hetket ja näyt, jotka poimin mukaan. Haluan olla mieluummin näkijä ja auteur kuin objekti. Jos jälkeeni jäävissä kuvakokoelmissa on hyvin vähän kuvia minusta itsestäni (paitsi niitä Anna D:n loisteliaita otoksia, joiden takia melkein päädyin mallin uralle), älkööt jälkipolvet surko - jos kuvani nyt ylipäätään heitä kiinnostavat. Ottamani kuvat kertovat joka tapauksessa minusta, ne ovat valintojen, sommitelmien ja muiden näkemysten kautta mieleni kuvia. Eräänlaisia selfieitä siis nekin. 

PS: Jardin des Plantesista, jonka ruusut häviävät mennen tullen Haapsalun Kuursaalin ruusuille, menimme lounaalle vastapäisen moskeijan kahvilaan. Upea paikka, ihana tunnelma ja hyvät couscousit ja tajinet!

Toisen kotona

Pariisissa, kesän huipentumaa viettämässä kolmen ystävän kanssa, mukana ovat M ja sisarensa K sekä monsieur V. Asumme erään perheen kodissa 13. arrondissementissa, rue Campo Formiolla. Tämä on loistavaa!

Asunto on hankittu homeexchange.com:n kautta, erinomainen ystäväni M. järjesti. Nämä ranskalaiset viettivät maaliskuussa vajaan viikon hänen asunnossaan, jolloin hän puolestaan majaili meillä. Ja nyt nautitaan vastavuoroisesti heidän kodistaan. 

Asunto on suurehko, reilusti päälle 100m2, mutta niin sokkeloinen, etten osaisi laatia pohjapiirustusta. Jokaisella meistä on oma huone, jossa yöpyä, lisäksi keittiö kaikkine varustuksineen sekä salon. Talo lienee noin satavuotias, lattiaparketit narisevat ja saniteettitilat ovat hassut ja epäkäytännölliset. Asunnossa asuu selvästi boheemi ja epäkäytännöllinen intellektuelliperhe, valtavat kirjahylly notkuvat pelkkää laatukirjallisuutta. Talon isäntä on Suomen-ystävä, yksi kirjahyllyllinen on suomalaista kirjallisuutta, osin jopa suomeksi. Kalusteet ovat kaikki eri paria ja kulahtaneita, joka paikka on täynnä tavaraa ja paperia, huoneistossa tuntuu vieno sikaarin tuoksu. Saapuessamme kuului talon jostain asunnosta pianonsoittoa. Asunnon yhdestä huoneesta löytyi klarinettinuotteja. Keittiön pöydällä oli odottamassa punaviinipullo. 

Illalla kun korkkasimme viinin ja nautimme lähikaupasta hankittuja juustoja ja leikkeleitä, totesimme ykskantaan, että onhan tämä paljon mukavampaa oikean keittiön pöydän ääressä kuin hotellissa jonkun sängyn päiväpeitolla. 

Kotitalomme sisäpihan pikku puutarha. Romanttisessa lehtimajassa lymyilevät roskikset.

Divaani, jonka ottaisin kotiini koska tahansa. 

Ja kaikki tämä ihan ilmaiseksi, luottamustalouden turvin!