lauantai 26. kesäkuuta 2010

Tämä juhannus

Vietin juhannuksen kaupungissa. Oikeastaan tämä juhannus oli kuin pieni, ylellinen ja eksoottinen konvehtirasia, jollaisen juuri äsken nautimmekin I:n kanssa kahvin kera. Ostin konvehdit viime maanantaiselta Porvoon-reissulta pikkuruisesta suklaatehtaasta Tuomiokirkon kupeesta. Ei siis kilokaupalla tusinatavaraa,vaan vähän mutta hyvä.

Eilen juhannusaattona minun piti kerätä kaikki sisuni ja tahdonvoimani ja tehdä valmiiksi viimeiset työn rippeet. Siinä meni iltapäivään saakka. Lähdin sitten bussilla I:n luokse, hänen uuteen asuntoonsa. Taivas oli harmaa ja ilma jotenkin painostava ja sateentuhruinen, mutta lähdimme siitä huolimatta kävelylenkille. Nyt tulee rasian eksoottisin konvehti: kävelimme pitkän lenkin tulevan asuinalueemme Jätkäsaaren ympäri. Satamatoiminta ja ilmeisesti jokin muukin tilapäiskäyttö on sieltä poistunut, eikä rakennustoiminta ole vielä oikeastaan alkanut. Alue näyttää enimmäkseen no mans landilta, mieleen tulee jokin hylätty DDR:läinen teollisuusalue. Siellä pääsee kävelemään lähes joka paikkaan. Jos Helsinki on juhannuksena tyhjä, niin Jätkäsaari se vasta tyhjä olikin. Löysimme tyhjillään olevan, unohdetulta näyttävän parakkikontin ja bajamajan. Siellä täällä oli suuria koneita, jotka näyttivät lojuvan orpoina. Siinä missä normijuhannukseen kuuluvat herkät kesäkukat, meidän juhannuskävelymme maisemana oli karu, mutta oudosti kiehtova asfalttikenttä, jonka raoista puski sitkeitä koivuntaimia ja rikkaruohoja. Muutama horsma sentään rehotti siellä täällä. Keskeltä valtavaa kenttää löytyi yllättäen tekonurmella päällystetty jalkapallokenttä. Ketkä siellä pelaavat, miten se on tullut sinne perustetuksi? Kaikki tämä kiihotti ihmeesti mielikuvitustamme, uteliaisuuttamme ja huumorintajuamme. I otti minusta kuvan, jossa vieressäni oli jokin mahtava Liebherr -niminen kone. Juhannusheila, nähkääs.

Illemmalla seuraamme liittyivät I:n äiti ja täti. Me neljä vahvaa miehetöntä selviytyjänaista söimme hyvän aterian, joimme hiukan kuohuviiniä, lähettelimme perheenjäsenillemme hyvän juhannuksen tekstareita ja analysoimme asiat halki Matti Vanhasesta 1960-luvun virkattuihin maitopussimattoihin.

Kaupunkijuhannus ei anna mitään syytä valvoa koko yötä, varsinkin kun olimme kaikki viime aikojen ponnistuksista aika väsyksissä. Sanoimme hyvää yötä klo 23 tienoilla ja minä hyppäsin bussiin 14. Koko matkalla Kampista Pitäjänmäelle bussissa oli lisäkseni yhteensä viisi ihmistä, kaksi iäkästä pariskuntaa ja yksi nuori nainen, kaikki selvin päin. Se oli helpotus - inhoan viikonloppuiltojen myöhäisiä bussivuoroja, kun niin suuri osa ihmisistä on epähygieenisessä humalassa. Mietin, millaisista juhannusjuhlista itse kukin bussin matkustajista mahtoi olla kotiutumassa ja tunsin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan.

Tänä aamuna jatkoin lomanalusponnisteluja sulattamalla pakastimen. Aurinko paistoi ja oli lämmintä, minkä vuoksi valmistelin piknik-ruokia. Tarkoitus oli mennä I:n kanssa Munkkiniemen rantaan uimaan ja ottaa eväät mukaan. Väsymys vei hänet mennessään ja hän nukkui iltapäivään saakka, mikä oli tosi onnekasta. Maan vetovoima veti meitä kumpaakin vastustamattomasti puoleensa, niinpä jätimme rannan väliin ja makasimme koko iltapäivän ja illan nurmikolla Talissa. Pionit ovat juuri nyt anteliaimmillaan, kukaan ei pärisyttänyt ruohonleikkureita ja muutenkin oli rauhallista ja kaunista. Jatkoimme vahvasti terapeuttista, syvää ja laajaa oman elämämme, läheistemme ja maailman kiireetöntä analysointia - parasta mitä tiedän varsinkin, kun seura on näin tasokasta.

Mökkimaisema on mökkimaisema, mutta hoidetussa, kukkivassa urbaanissa puutarhassa on puolensa. Mistään suunnasta ei tuijota mikään vuohenputkipöheikkö tai hiirenkakkainen kaappi, jonka kimppuun juuri nyt olisi käytävä. Tämä maisema sopi meille kummallekin erinomaisesti, koska olemme ennen muuta levon tarpeessa. Kesämökki on suurelta osin työleiri.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Fiilistelyä Porvoossa ja telkkarin ääressä

Tänään oli retkipäivä. Minun on jo pitempään pitänyt tehdä matkailujuttu Porvoosta, joka on suosikkiretkikohteeni. Keväällä suunnittelin reissua lasten kanssa, koska hekin rakastavat Porvoota, mutta aina tuli jotain muuta. Tänään sitten menin yksin ja ajoin bussilla. Olin heti tyytyväinen, että olin itsekseni. Jäi aikaa katsella ja fiilistellä, tehdä muistiinpanoja sekä kynällä että kameralla.

Porvoo todella on kuin korurasia. Suurenmoinen tiivistymä historiaa, kulttuuria ja kaunista katseltavaa alueella, jonka hahmottaa ja ottaa hetkessä haltuunsa. Jos haluaa lähteä Helsingistä vähällä vaivalla muihin maisemiin tuulettumaan, Porvoo on oikea osoita. Onnenkantamoisen johdattamana satuin vieläpä oikeaan paikkaan syömäänkin, uuteen ravintolaan nimeltä Johans. Söin pieniä tapaksia ulkosalla jokirannassa. Annos oli ehkä kalliinlainen, mutta oikein hyvä. Muistoksi ostin pienen (todella pienen) suklaapuodin konvehteja juhannuspiknikille.

Retkeillessäni hellin ajatusta, joka on viime aikoina muhinut mielessäni muulloinkin. Jos elän vanhaksi ja olen terve, haluan tulla vanhana reppuselkäkosmopoliitiksi. Siis semmoiseksi, joka lähtee kevyesti minne tahansa. Olisihan se hauskaa, jos ikäihmisenä olisi rahaa hankkia itselleen mukavuuksia, mutta tavallaan vielä parempi, jos ei olisi mukavuuksista riippuvainen. Sitten kun aikaa, olisi vielä silmät, joilla katsella, ymmärrys, jolla hahmottaa, uteliaisuutta, joka vie paikkoihin ja jalat joilla mennä. Vielä toivon, että tulisin paljon nykyistä paremmaksi ottamaan kontaktia ja kuuntelemaan kaikenlaisten ihmisten tarinoita ilman, että omat ennakkoluuloni, -odotukseni ja -tuomioni tulevat tielle. Sitä todella toivon!

Porvootakin vahvempi fiilistelyn aihe ovat viime päivinä olleet Ruotsin kuninkaalliset häät - omaksi yllätykseksenikin. Itse en alun perin ollenkaan suunnitellut katsovani niitä, suunnitelmissa lauantaina oli vain viettää iltaa yhdessä I:n ja V:n kanssa. Mutta V on sellainen romantikko, ettei olisi tullut kuuloonkaan jättää katsomatta häitä. Kun en seuraa iltapäivälehtiä enkä naistenlehtiä, en ole mitenkään erityisemmin perillä sen enempää kruununprinsessasta, Danielista kuin heidän suhteestaankaan. Mutta tästä nuoresta parista televisionkin kautta välittynyt lämmin tunnelma lumosi, ja niinpä tuijotimme televisiota kahteen saakka yöllä ja analysoimme kaiken läpi. Daniel hoiti homman kotiin puheella, joka nähdäkseni teki suuren palveluksen kaikille, jotka sitä kuuntelivat. Tällä tavalla, tällä tasolla voi ja pitää odottaa rakkautta aviomiehiltä. Nykyisten nuorten miesten parhaimmisto jo yltää naisten kunnioitukseen kumppanina ja osaa olla kommunikatiivinen. Hurraa! Jospa olisivat jo vähitellen jäämässä taakse ne ajat, joina nuoret naiset biologisen kellonsa pakottamina ja omasta tasostaan siinä tilanteessa tinkien joutuvat vetämään perässään vastentahtoisia, sulkeutuneita sulhasia, jotka mieluummin menisivät ryyppäämään kavereidensa kanssa. Toiseksi päättelimme, että Daniel on parasta, mitä Ruotsin monarkialle voi tapahtua ja samalla ruotsalaisen demokratian kukkanen. Ruotsin kaltaisessa yhteiskunnassa kuninkaalliset joutuvat loppujen lopuksi olemaan nöyristä nöyrimpiä kansan ja hallituksen palvelijoita, ja koko kuningashuone menettäisi legitimiteettiään vielä nopeammin kuin se nyt menettää, jos se eläisi muunlaisilla säännöillä kuin normaalit kuolevaiset. Vielä senkin tulin ajatelleeksi, ettei monen vuoden odotus pariskunnalle mitään pahaa tehnyt, päinvastoin. Kasvavien neitojen äitinä melkein toivoisin, että voisin aikanaan odotuttaa omia vävykandidaattejani vuosikausia, niin jäisivät onnenonkijat ojanvarteen ennen kuin ehtivät aiheuttaa suuria tragedioita!

Kaunista, kaunista ja toivoa herättävää.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Oman herkkyytensä valitsemisesta

Ensimmäinen aivan rauhallinen ilta. Lapset lähtivät maanantai-iltana loman viettoon isänsä kanssa. Sen jälkeen on ollut töitä ja taloasioita. Viime viikko, lasten ensimmäinen lomaviikko, meni töideni kannaltani aika lailla pipariksi sen takia, että tietokoneeni ensin temppuili ja sitten hajosi kokonaan. Onneksi oli takuu voimassa, kuriiri tuli hakemaan ovelta huoltoon. Olen ollut ystävällisen ystäväni M:n lainaaman varakoneen varassa, mutta siinä on ollut kovin hidas nettiyhteys. Sähköpostin lukeminen on vienyt tuntitlokulla aikaa ja aineistojen hakeminen netistä juttuja varten on vienyt hermot. Tänään tuli oma kone kotiin, siitä riemusta nyt kirjoitan. Kun työt ovat seisseet, en ole oikein osannut rentoutua. Sää on ollut epävakaa, joten sen puolesta ei ole niin kauheasti harmittanut tapella tietokoneen kanssa sisätiloissa.

Toki mukaviakin kesähetkiä on eletty. Viime viikolla käytiin lapsilauman kanssa Suomenlinnassa retkellä ja uimastadionilla uimassa. Viikonloppuna sisareni ja tyttärensä olivat kylässä, seikkailimme muun muassa Hakaniemen hallissa ja Hämeenkadun etnokaupoissa.

Iso ohjelmanumero on ollut se, että olen auttanut ystävääni I:tä hänen muutossaan. Tiistai-iltana makailimme lopen uupuneina muutaman hetken hänen vanhan asuntonsa lattialla ennen kuin panimme oven viimeisen kerran kiinni. Hänellä on takanaan kauhea vuosi, johon sisältyy kymmenkunta korkeita stressipisteitä aiheuttavaa asiaa, jotka ovat vyöryneet toinen toisensa perään. Minun uupumukseni oli akuutimpaa, huonosti nukuttu yö ja yleinen loman tarve. Olen elänyt tiiviisti mukana I:n vaikeaa vuotta, tukenut ja auttanut missä olen voinut. Se on lähentänyt meitä. Elämä voi yllättää, mutta on hyvä syy toivoa, että tämä muutto olisi nyt raskaiden asioiden päätepiste ja uusia hyviä aikoja voisi olla edessäpäin.

Jostain syystä yhdellä öisellä pyörämatkalla I:n luota kotiin päin jäin pohtimaan herkkyyttä ja sitä, mitä tapahtuu, kun ihminen erilaisissa elämän valinnanpaikoissa valitsee oman herkkyytensä esimerkiksi rahan, aseman, menestyksen, päällisin puolin kannattavan avioliiton, sosiaalisen ihailun tms. sijasta. Tuntuu siltä, että herkkyys vastaan ulkoinen menestys on elämän perusdraama; valinta, johon joutuu tuon tuosta. Mennäkö kauppaopistoon vaiko lukemaan kirjallisuutta, ottaako rikas vai rakas, jatkaako virkauralla vai heittäytyäkö vapaaksi taiteilijaksi, pysyäkö pystyyn kuolleessa mutta sosiaalista asemaa ja hyväksyntää tuottavassa avioliitossa vai ollako rehellisesti yksin, jne.

Minusta tällaisissa valinnoissa on kyse syvimmillään juuri herkkyydestä, koska jos valitsee vastoin sisäistä ääntään, on pakko jotenkin kuolettaa se aisti, joka koko ajan muistuttaa ristiriidasta. Eihän sellaista sairastumatta kestä.

Kun herkkä ihminen valitsee herkkyytensä, valinta on niin rankka, että hän on aivan henkihieverissä. Luulenpa, että moni pelkää tällaista valintaa kuollakseen.

Viime töiksi ennen vanhan kodin oven sulkemista lauloimme I:lle "Paljon onnea vaan." Uupumuksen voi levätä pois. Tunteisiin ei kuole (toisin kuin Paavo Väyrynen arveli). Herkkyyden myötä jäävät henkiin mielikuvitus, luovuus, mielen vapaus, syvät tunteet ja aistillisuus. Ympärille jäävät ne ihmiset, jotka oikeasti näkevät, ymmärtävät ja välittävät. Paljosta voi luopua, näistä ei.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Armas aika

Tänään sitten oli koulun päättäjäiset. Lapset olivat normaalin rytminsä mukaisesti menneet eilisiltana isälleen, joten minun tarvitsi aamulla huolehtia vain, että pääsin itse ajoissa kouluun. Kahdeksaksi Munkkiniemen Yhteiskouluun, ei armoa. Hytisin aurinkoisessa mutta tuulisessa säässä bussipysäkillä.

Jos jokin on elämässäni suuri ponnistus, niin aikaiset aamuherätykset lasten kouluaamuina. En ole vähääkään aamuihminen ja tässä vapaassa ammatissa minun ei omien töideni takia tarvitsisi kammeta itseäni aamulypsyn aikaan liikkeelle. Sen vuoksi kesäloman alku on todellinen helpotus minullekin. Tämä lukuvuoden viimeinen aamuherätys oli juuri niin tiukka kuin se pahimpina aamuina saattaa olla. Olin illalla kylässä ystäväni luona ja kummallekin oli kuluneella viikolla tapahtunut niin paljon mieltä myllertäviä asioita, että emme kerta kaikkiaan osanneet erota ajoissa ja yöuni jäi aivan liian lyhyeksi. Väsymyksestä turvonneet aivot jyskyttävät, mutta sitä suuremmin sitten muistan seuraavina kymmenenä viikkona nauttia unista, jotka saavat jatkua luonnolliseen päätökseensä saakka.

Koulusta tuli iloisia, tyytyväisiä lapsia, ja todistuksetkin olivat oikein hyvät. Lapset jatkoivat suoraan omista juhlistaan isänsä sukulaisen ylioppilasjuhliin, joten en saanut tilaisuutta jatkaa juhlimista heidän kanssaan ja olo oli vähän halju.

Minut pelasti rakas ystäväni I, joka kutsui käymään uudessa asunnossaan. Hän on juuri muuttamassa, vanhaa kotia pakataan ja uutta remontoidaan. Otin mukaani kahvivehkeet, pienen pullon kuohuviiniä, Frödingen hyvän prinsessakakun, vähän leipää, juustoa, tomaatteja ja mansikoita. Matkustimme I:n kanssa bussissa yhdessä ja hänellä oli mukanaan ensimmäinen muuttokuorma, joka käsitti lattiamopin, kaksi jättimäistä pehmoelefanttia, kuun muotoisen jalkarahin sekä punaviiniä - first things first!

Asunnolla oli remonttihommissa yhteinen ystävämme V. Levittelin lattialle keittiökaappien suojapahvit ja katoin herkut niiden päälle - tämä oli ensimmäinen ateria tässä kodissa. Huushollista löytyi sopivasti kolme muovilautasta ja muutama muki. Koska kyse sentään oli juhlatilaisuudesta, taittelin mukana tuomani servetit ranskanliljoiksi. Tyhjän asunnon korkeassa katossa oli kiinni vanha kristallikruunu, sen alla kilistimme kuohuviiniä koululaisten kesäloman, koululaisensa aamuisin kouluun lähettävien, omaa aamu-unisuuttaan uhmaavien vanhempien sekä I:n uuden elämänvaiheen kunniaksi. Onneksi tajusin ottaa kameran mukaan ja sain ikuistettua tämän muutenkin unohtumattoman hetken piknikillä uuden asunnon olohuoneessa.
Loppuillan kinastelimme kodikkaasti sohvan parhaasta paikasta.

Tästä päivästä tietää jo tänään, että se merkitsee läheisilleni elämän muutoskohtaa. Koululaiset siirtyvät luokalta toiselle ja palaavat aina kesän jälkeen kasvaneina, kypsyneinä, vähän muuttuneina luokkaan, joka on sekin muuttunut. I:n muutto liittyy elämänmuutokseen ja tavallaan me pienellä juhlallamme korkkasimme uuden elämän alkaneeksi. Minulle itsellenikin jokainen kesä on muutosta ja jokainen paluu syksyn rytmiin merkitsee jotain uutta - vaikka en tiedäkään, mitä.