Du coté de chez I.

Vietämme tänään suvantopäivää täällä Haapsalussa, ystäväni I:n talossa. V perheineen lähti toissa päivänä, I:n äiti ja tytär ystävineen lähtivät muutama tunti sitten ja seuraava lössi saapuu ensi yönä. Muonavahvuuteen kuuluu tällä hetkellä I:n ja minun lisäkseni vain täti ja serkku ja kaksi koiraa. Toinen koirista on serkun omistama amerikan buldoggi, kauhea hurtta. Sitä ei voi päästää samoihin tiloihin toisen koiran kanssa, ja pihallekin koirat päästetään vuorotellen. Henkilökohtaisesti en käsitä tällaisten jättikoirien tarpeellisuutta ja viehätystä, mutta tässä huushollissa ovat seinät leveällä ja katto korkealla kaikella tavalla. Emäntämme parhaita piirteitä on tietty likinäköisyys, vieraanvaraisuus ja suurpiirteisyys ihmisten ja koirienkin suhteen. Sitä yritän häneltä oppia.

Yhtenä esimerkkinä tästä oli tosiaan se, että täällä viipyi lauantaista torstaihin ystäväni V. perheineen - ihmisiä, joita talon emäntä ei ollut koskaan tavannutkaan. Olen tutustunut V:iin, kun hänen vanhempi tyttärensä oli samaan aikaan samassa esikoulussa omien tyttärieni kanssa, sittemmin olemme lusineet vuosikausia yhdessä musiikkiopiston kahvilassa. Meitä yhdistää muun muassa kirjallisuus, jonka kautta hyvänpäiväntuttavuus on syventynyt henkilökohtaisemmaksi ystävyydeksi.

Niinpä vain he tulivat tänne, asettuivat taloksi ja alkoivat viihtyä. Kolhoosielämä perustuu siihen, että emäntä ei juurikaan emännöi eikä edes väitä tietävänsä kaikkea, mitä talossa tapahtuu. Kun on paljon sopeutuvaisia, yhteistyökykyisiä aikuisia, arjen vaiva on kevyttä: yksi käy kaupassa, toinen tiskaa, kolmas tekee ruokaa, jonka suhteen kunnianhimo ei ole korkealla. Se, joka ensimmäisenä aamulla herää, lataa perkolaattorin. Perkolaattorikahvi kuuluu talon erikoisuuksiin, se on todella kuumaa ja hyvää! Jokainen kaivaa kaapista aamiaiseksi mitä mielii. Lounas on joko eilisiä jämiä itsepalvelutyyliin tai sitten se syödään kahvilassa noin kahden euron pilkkahintaan. Illalla syödään nautiskellen yhdessä. Täällä saa paljon hyvää valmisruokaa, muun muassa todella herkullisia lihapullia. Kun niiden seuraksi tehdään vähän erilaisia salaatteja, siinä se sitten on.

Oli kivaa syventää ystävyyttä V:n ja hänen perheensä kanssa. Oli myös mukavaa jakaa ystäviä toinen toisilleen. Onnistuneet sokkotreffit. Nyt meillä on yhteisiä muistoja!

Oli myös ihana kuljeskella heidän kanssaan kaupungin katuja ja seurata ikään kuin kertausharjoituksena heidän ihastumistaan Haapsaluun: kauniiseen rantabulevardiin, idyllisiin puutaloihin, kirpputoreihin, käsityökauppoihin sekä hurmaaviin kahviloihin ja niiden suussa sulaviin leivoksiin. Sivumennen sanottuna löysin kirjakaupasta keittokirjan, jossa on esitelty Haapsalun kuuluisan kakkumestari Nadjan kakut ja niiden reseptit. Jospa onnistuisin tekemään esimerkiksi ihanaa vaarika-beseerullaa - eräänlaista vadelma-marenkikääretorttua, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan loistava herkku.

Heidän lähdettyään olen tehnyt vähän kirjallisia töitä sekä omistautunut käsitöille. Se on ollut todella kivaa! Olin ostanut Suomesta Marimekon Napakettu-kangasta, todella villiä ja värikästä isokuvioista puuvillaa, josta ompelin yksinkertaisen, 60-luvun Jaqueline Kennedy -tyylisen kotelomekon. Se onnistui mainiosti. Kun täällä on saatavilla valtavat valikoimat kaikenlaisia käsityötarvikkeita, menin ja ostin sävy sävyyn helmiä ja sommittelin niistä kaulanauhan. Tämä on tuottanut paljon iloa!

Käsityön tekemisen ilo ja innostus ovat olleet minulle merkki siitä, että olen sentään levännyt. Muistan, kun tulimme tänne juhannuksen tienoilla ensimmäiselle lomajaksolle, lösähdin niin, että kauppaan meneminenkin tuntui ponnistukselta. Hirvitti jo, mahtaakohan toimintatarmo milloinkaan palata. On se palannut. Huomaan muutenkin olevani rennompi ja pehmeämpi, varmaan myös kanssaihmisille. Minulle tekee hyvää, kun ensinnäkin on mukavaa aikuisseuraa, rento meininki ja rajallinen vastuu esimerkiksi ruoasta ja muista hyvinvointipalveluista ja mahdollisuus välillä vetäytyä omiin oloihin. Liikunta on tosin helteen takia jäänyt vähemmälle. Olemme muutamina iltoina lähteneet kymmenen jälkeen kävelylle, kun kaupunki viimein on alkanut viiletä. Ilma on silloin ollut kuin linnunmaitoa, horisontti on kajastellut punaisena, ruusut tuoksuneet rantabulevardilla ja kaiken yllä on vallinnut hiljaisuus ja rauha. Toden totta: täällä ei kärsitä melu- eikä kuvasaasteesta, esimerkiksi neonvaloja ei ole, vaikka kaikki modernit kaupalliset palvelut ovat saatavilla. Olemme painaneet nämä iltahetket mieliimme: nämä ovat vuoden harvinaisia iltoja, huippuhetkiä.

Luin muutama päivä sitten loppuun amerikkalaisen Lionel Shriverin kirjan So Much for That, viiden tähden kirja. Se kertoo sairastamisesta Amerikassa ja läpivalaisee sikäläisen terveydenhuoltosysteemin karmivalla tavalla. Lisäksi se on aivan erinomaista kaunokirjallisuutta, todellinen pageturner. Nyt on menossa kirpparilta löydetty Erik Wahlströmin Tanssiva pappi, joka kertoo Uno Cygnaeuksesta. Ostin sen, kun se kertoo Suomen historian mielenkiintoisesta vaiheesta. Olen lukenut vajaan neljänneksen, eikä se ole oikein lähtenyt lentoon. Jotenkin kökköä stooria ja kökkö suomennos, olisi pitänyt tietysti saada alkukielellä. Lisäksi ärsyttää ihan tarpeeton, irrallinen seksuaalielämällä mässäily.

Seuraava porukka saapuu ensi yönä. Täällä pedataan sänkyjä, imuroidaan ja siirrellään tavaroita paikasta toiseen. Kun se alkaa toteuttaa itseään, seuraa grillausta ja mässäystä, aika paljon punaviiniä, erilaisia hankkeita, joissa käytetään vasaraa ja poraa, sekä desibelitason melkoinen nousu. En kuvittele pystyväni keskittymään mihinkään älylliseen. Sen sijaan mukanani on vielä yksi Marimekon puolipellavainen kangas, jonka aion ommella lautasliinoiksi ja hienoa pellavapitoista virkkauslankaa kukkahuivin tekemiseen.

Vielä viikko elämää toisessa todellisuudessa. Tartun siihen lujasti.

Onnistumisen iloa osaamattomille

Tänään kaverit ovat kertoneet facebookissa lähinnä pulahduksista veteen: kuka Saimaaseen, kuka uima-altaaseen tai Munkan rantavesiin - ne harvat, jotka yleensä ovat facebookissa käyneet kääntymässä. Minä vietin melkein koko päivän sisällä tekemässä viimeistä työpuristusta ennen varsinaisemman loman alkua. En voi silti valittaa: perkasin yhtä kirjan käsikirjoitusta hyvässä flowssa kaiken päivää Schumannin hellimpien liedien säestyksellä (Dichterliebe, Liederkreis, Myrthen). En voi valittaa, oikeastaan nautin olostani. Kun sitten sain kaiken mallikkaasti illansuussa pakettiin, lähdin kävelylenkille edelleen kuumaan kesäsäähän, kävin katsomassa Munkan rannan aurongonottajia, ostin Kallen kioskista jätskin, haistelin jasmiineja. Siinä maisemassa tulee mieleen valtava määrä muistoja, enimmäkseen kauniita. Ihanaa kulkea Munkan katuja ja puistoja pitkin kaikessa rauhassa. Yleensä kun siellä asioidessa on aina kiire jonnekin: viemään lapsia musiikkiopistoon, ostoksille, toimittamaan asioita.
Vietin pitkän ihanan juhannusviikonlopun Haapsalussa I:n vieraana ja sieltä palattuani olen tehnyt lujasti töitä. Eniten iloa on tuottanut kokemus videon editoinnista. Olin erään internet-toimeksiantajani lähettämänä keikalla päivittämässä juttua, johon oli luontevaa liittää viedeopätkä. Minun piti saada koulutettu kuvaaja mukaan, mutta kun hän ei ehtinyt, päätin hoitaa homman itse. En epäröinyt lainkaan videon kuvaamista ja leikkaamista, vaikka en olekaan ihan tällaista koskaan tehnyt enkä varsinkaan leikannut itse. Syy oli se, että kesän alussa omat tyttäreni päättivät serkkunsa kanssa tehdä videon ja kun tuli sen editoimisen aika, otin Macista esiin iMovie-ohjelman täysin luottaen siihen, että se on yhtä järkeenkäyvä ja helppokäyttöinen kuin kaikki Macin ohjelmat. Aivan oikein: käytimme tyttöjen kanssa kenties viisi minuuttia sen käytön opetteluun, minkä jälkeen tytöt hätistivät minut pois häiritsemästä ja tekivät videonsa itse loppuun. Siitä tuli hieno ja se ladattiin youtubeen linkin taakse ystävien nähtäväksi.
Niinpä ennen keikalle lähtöä treenasin vähän pari vuotta vanhan videokamerani ja jalustan käyttöä, tein käsikirjoituksen ja kuvaussuunnitelman ja ei kun kuvaamaan. Editoimiseen meni muutama tunti ja onnistuin tekemään kaiken sen mitä halusinkin: irrottamaan kuvan ja äänen toisistaan, tekemään tekstitykset, säätämään erilaisia tasoja, yms. yms. Tokihan paljon on opittavaa ja kuvauskalustossa on toivomisen varaa, mutta tunsin kuitenkin valtavaa onnistumisen riemua ja etevyyttä. Siitä vaan tekemään lisää! Ja tästä lähtien luotan myös sokeasti siihen, että kun tulee seuraavan kerran tarve tehdä nettisivuja, ei tarvitse turvautua minkään nörtin apuun, vaan iWebilla saan tehtyä sitä mitä haluan! Hurraa! Pakko todeta, että Mac on ollut kaikella tavalla kalliimman hintansa arvoinen - vaikkakaan en aio hurahtaa Mac-uskovaiseksi.
Mahdetaanko koulussa opettaa tämmöistä ja jos, niin minkähän oppiaineen raameihin tämä mahtuu? Kuvaamataidon - vai onko oppiaineen nimi nykyisin kuvataide? Voi, olisipa omina kouluaikoinani kuvaamataitoon kuulunut vaikka videoiden teko ja editointi, olisin saattanut kokea onnistumisen iloa. Kynä ja paperi kun eivät kerta kaikkiaan ole minun välineitäni. Aivojeni ja käteni väliltä puuttuu sellainen piuha, jota pitkin nähty tai kuviteltu siirtyisi mielekkäänä kuvana paperille.
Mitä muuta nykytekniikan ja -ajattelun mahdollistamaa koulussa pitäisi/voitaisiin opettaa?
Yksi tärkeä vallankumouksen tekemisen paikka olisi ainakin liikunnanopetus. Tapasin talvella erään muinaisen kouluaikaisen ystäväni, josta tuli ammattitanssija, siis ammatikseen liikkuja. Hänelle koulun liikunnanopetus oli aikanaan ihan samanlaista tuskaa kuin minullekin eikä hän koskaan saanut kahdeksaa parempaa numeroa siitä.
Emme varmasti ole ainoita. Koulussa on luultavasti edelleen suuri määrä lapsia ja nuoria, joille pituushypyn, cooperin testin tai koripallon sääntöjen opettamisesta ei koidu sen enempää iloa kuin hyötyäkään ja näiden taitojen mittaamisesta pelkkää nöyryytystä. Eikö edes vaihtoehtona perinteiselle, sotilaskasvatuksesta peräisin olevalle, voimaa/tekniikkaa/taitoja opettavalle ja arvioivalle liikunnalle voitaisi tarjota sellaista ruumiinkulttuurikasvatusta, johon sisältyisi perusterveysliikuntatekniikoiden opetus (kävely, juoksu, hiihto, uinti, pyöräily) sekä esimerkiksi pilatesta ja muuta ennaltaehkäisevää itsehoitoa sekä rentoutus- ja keskittymisharjoituksia. Ja tietenkin tanssia, joka hoitaa sekä mieltä että kehoa ja vieläpä edistää ihmissuhdetaitoja. Tällaisessa liikunnanopetuksessa numeroarviointi olisi ihan järjetöntä, niin kuin se mielestäni on taito- ja taideaineissa ylipäätään.
Entäpä millaista olisi mielekäs, sielua ravitseva musiikinopetus rytmitajuttomille ja sävelkorvattomille? Käsityönopetus kömpelöille? Kotitalousopetus toheloille? Tarjoaako tekniikka uusia mahdollisuuksia niille, joilta puuttuu luonnonlahjakkuus näillä aloilla? Taide kun kuuluu kaikille, kuten Helsingin juhlaviikot joku vuosi sitten julisti.