Tois puol

On onni, että tämä kaupunki on minulle kuin myös matkakumppaneille entuudestaan varsin tuttu. Sekä M että minä olemme asuneet täällä, tosin eri elämänvaiheissa, ja jopa seurassamme oleva teini on käynyt täällä ennenkin. Tämä tuo tiettyä rentoutta retkeilyyn. Olemme olleet täällä yhdessä aiemminkin, joten meillä on myös yhteisiä muistoja. Matkatoverini ei häiriinny, kun pysähdyn johonkin kadunkulmaan tai rakennuksen eteen ja alan tarinoida. Kuten vaikka siitä, miten viihdytin eduskunnan tarkastusvaliokuntaa Pier 17:n ravintolassa, jouduin viran puolesta hymysuin sietämään erään kymenlaaksolaisen demarin etenevää humalaa ja kärsin itse samalla raskauteen liittyvistä vatsavaivoista. Huh!
Tyynesti jätän siis väliin Empire State Buildingin hissijonon enkä ravaa suoritushenkisesti kaikkia must-museoita. Eilen skippasin kevyin mielin 9/11 -muistomerkin lippujonon.Sen sijaan piipahdin World Trade Centerin viereisessä St. Paulin kirkossa, joka säästyi kokonaan tuholta ja palveli pelastustyöntekijöitä ympäri vuorokauden monen kuukauden ajan. Kirkosta jäi vähän paha maku suuhun. Kirkkosalissa liehui useita Amerikan lippuja ja se muistutti kaikin tavoin enemmän isänmaallista muistomerkkiä kuin hiljentymiseen kutsuvaa Herran huonetta. Alkuperäisellä kristinuskolla ei ole yhtään mitään tekemistä isänmaan tai hallitsijoiden vallan pönkittämisen tai kansallisvaltioaatteen kanssa - sehän oli ja sen pitäisi vieläkin olla rauhan vallankumousliike. Pois liput ja ylipällikön päiväkäskyt kirkoista!
Päivän päähuvi oli Brooklyn Bridge. Pysähtelimme vähintään sadan metrin välein kuvaamaan toisiamme eri kapunkimaisemia vasten, myötävaloon, vastavaloon, yhdessä ja erikseen. Siltakävely havainollistaa Manhattanin mittakaavan. Eteläkärjen rakennuskanta on mastodonttista ja silta näyttää sieltä katsottuna komealta mutta kokonsa puolesta "ihan normaalilta". Tämä on vain persprktiivihäiriö, joka paljastuu siltaa ylittävälle viimeistään kannatinpilareiden kohdalla. Toisaalta kävelysillan keveys säpsäyttää: siinä on vain kaksi kerrosta lautaa, joiden raoista pilkottaa  East River. Sinne voisi helposti tipauttaa  kameran, kännykän tai vihkisormuksen. Heikkopäiset älkää vilkaisko!
Pohdimme kaupunkipoliitikkostäväni kanssa sitä, miten ja milloin Manhattanin mittakaava on määräytynyt. Kenen inspiraatiosta, aloitteesta ja resursseista se on muotoutunut? Broolyn Bridge on peräisin 1880-luvulta, ja Manhattanin voimakas kasvu ajoittuu sitä seuraaviin vuosikymmeniin. Missä määrin tekniikka on sanellut asiaa? Pitkä silta on vaatinut valtavat kannatinrakenteet ja kun on tullut tehtyä korkea silta, ei ole voitu rakennuksiakaan jättää pieniksi. Rakentamista on tietysti ajanut vauraus sekä ylös-ja-eteenpäin -henki. Täkäläisen eliitin tavoitteita ei ole kangistanut kireä ylähuuli eikä poliittinen kontrolli. Kaupungin johto ei ilmeisestikään ole päättänyt että tietty rakennys on tästä ikuisuuteen maamerkki, jonka räystäskorkeus määrittäisi muiden rakennusten maksimimitan. Täällä on osattu dream big, mutta miten om määrittynyt, kuinka big?
Helsingissä on tavallaan käynnissä sama pohdinta, kun käsitellään uusien alueiden kaavoittamista ja vanhojen täydennysrakentamista. Olemme M:n kanssa yhtä mieltä siitä, että Helsingissä pitäisi uskaltaa dream big. Pitäisi tehdä tiivistä, korkeaa, oikeaa kaupunkia. Valitettavan paljon helsinkiläisessä kaupunkikeskustelussa kuuluu pieniä nurkkakuntaisia ääniä.
Perillä sillan Brooklynin päässä on vastassa eräänlainen Pasila, rumia taloja ja paljon liikennettä. Emme lannistuneet vaan jatkoimme opaskirjan ohjaamina  Brooklyn Heightsiin Montague Streetille. Ihana paikka! Kauniita, hyvin hoidettuja vanhoja brownstoneja, kahviloita, ravintoloita, ja kaikki tämä noin 20 dB Manhattania hiljaisemmassa äänimaisemassa. Teini halusi New York Cheesecakea ja löysimme kahvilan, joka oli tähän tarkoitukseen aivan täysosuma. Viivähdimme hengittämässä raikasta ilmaa, kuuntelemassa suhteellista hiljaisuutta ja pommittamassa facebookia kuvilla ja raporteilla viereisen pesulan ilmaisessa netissä.
Kuljimme kintestönvälitysliikkeen ohi ja katsoimme hintoja. Päättelimme, että meidän ammateissamme ja niiden täkäläisillä palkoilla voisimme asua täällä. Perheellisenä valitsisinkin niin. Vähän kuin asuisi vaikka Munkassa tai Käpylässä.
Paluumatkalla Brooklyn Bridge Parkissa ihastelimme, että rantaan ollaan rakentamassa täyttömaasaarekkeits, joihin tulee kaikenlaisia virkistys-, chillaus- ja liikuntapaikkoja. Mahtavaa! Siellä voi kohta ottaa aurinkoa veden äärellä ja katsella samalla Manhattanin siluettia!
Iltaviihteekseni menin kuuntelemaan Richard Russoa kirjakauppaan. Hän esitteli omaelämäkerrallista teostaan Elsewhere ja tuli samalla kertoneeksi kaikkien kirjojensa maailmasta ja omasta tavastaan lähestyä kirjoittamista. Hän kertoi, että hänen opiskeluaikanaan oli muotia varsin brainy romaanitaide eikä se vedonnut häneen lainkaan. Sitten hän tuli lukeneksi Richard Yatesin rehevää, lihallista proosaa pienistä ihmisistä ja lamppu syttyi hänen päässään. Jos se on kirjallisuutta, niin hänkin voi kirjoittaa. Kyllä, juuri näin, nyökyttelin, toki suomalaisittain vain hiljaa mielessäni. Juuri tästä syystä Russon romaani Empire Falls kolahti. Kirjan pitää olla verevä,  sielukas ja iholle tuleva - hitto, minähän menen sen kanssa sänkyyn! Tässä suhtessa matkalukemiseni on nihkeää. Latasin monen arvostamani ja rakastamani kirjaihmisen suosituksesta kindleen Paul Austerin New York Trilogyn, sehän on klassiko ja Auster ihmeellisessä kulttiasemassa Suomessa (Hesarin kulttuurissa on iso haastattelu joka ainut syksy. Saatte nähdä: pari viikkoa ennen kirjamessuja se juttu taas tänäkin vuonna tehdään. Onneksi minulla on angloamerikkalaista kirjallisuutta laajasti tuntevia kirjavinkkareita,  jotka löytävät Suomeen koskaan rantautumattomia helmiä, kuten tämä Russo). Auster on taitava, mutta plääh,  tarina on kylmä ja vähän sieluton. En osaa eläytyä eikä tämä ole Austerin kohdalla eka kerta. Trilogia saa jäädä kohdallani ensimmäiseen kolmannekseen.

Ylimmässä kuvassa St. Paulin kirkon post it -lappualttari, sitten brooklyniläinen cheesecake ja alimpana Brooklyn Bridge Park.

Manhattanin Baanalla

Tunnustan, että tänne on tultu myös shoppailumielessä. Matkalaukku oli tullessa alle puolillaan ja lisävarusteena on kokoontaittuva, kevyt Stadium-kassi, joka menee koneessa käsimatkatavarana (kuuma vihje, matkailijan must!) Minulla on vieläkin käytössä 15 vuotta sitten täältä ostettuja paitoja ja kenkiä. Laatu on ihmeen hyvä.
Niinpä eilinen cityvaellus alkoi  tarjontatutkimuksella Union Sqaren ympäriltä. Pohjoislaidalla on mahtava nelikerroksinen Barnes & Noble, johon voisi muuttaa vaikka asumaan. Kirjojen suhteen tosin olen lujana, niiden kansista saa vain ottaa kuvia ja tehdä muita muistiinpanoja, kun ne voi sitten tilata kotiin Amazonista tai vielä mieluummin sujauttaa Kindleen, jos ne vielä kotiin päästyä tuntuvat välttämättömiltä. Sääntöön tulee poikkeus vasta viimeisenä päivänä, jos matkalaukku on odottamattoman kevyt. Saapa nähdä, miten tämä kirjaselibaatti pitää, kun siellä on paras ilmainen nettiyhteys, jossa saan liitettyä kuvat tähän blogiin, eli siellä on käytävä joka päivä... tänä iltana siellä esiintyy kirjailija Richard Russo, jonka romaani Empire Falls piti minua lujassa otteessa kolme kesää sitten (mehevää americanaa). Tällä kertaa hän puhuu omaelämäkerrallisesta kirjastaan Elsewhere. Aivan taatusti menen!
Union Squaren pohjoislaidalla olikin toripäivä ja myynnissä oli aidosti lähiseutujen farmareiden tuotteilta näyttävää tavaraa, jokseenkin kaikki luomua. Täytyi tietysti tyytyä kamerashoppailuun. Tällä alueella on muuten enemmän kokonaan organic-ruokakauppoja kuin tavallisia, tai sitten tavallisten kauppojen valikoimista huomattavan suuri osuus on luomua. Ja hinnat sen mukaiset. Litra maitoa kolme dollaria, litra jogurttia kuusi.
Seuraava iloinen yllätys oli Sketchers-kenkäkauppa. Väsymätön kävely täällä perustuu Sketchers Go Walk -kenkiin, joita siis saa tuosta naapurista lisää ja varsin kohtuullisen hintaan.
Etsiskelin merkkiravaraa halvalla myyvää Filene's Basementia, mutta turhaan. Sittemmin selvisi, että se on mennyt konkurssin. Vaan ei hätää, löytyi valtaisa Burlington's, joka toimii samalla periaatteella, myy siis erien loppuja ja vastaavia. Palaan myöhemmin tositarkoituksella.
Varsinainen kävelykohteemme oli The High Line Manhattanin länsilaidalla. Kävelin sinne 14. Streetiä pitkin ja huvitti huomata, miten gentrifikaatio loppui kuin veitsellä leikaten noin 5. Avenuen kohdalla. Katukuva ja kadulla tallaajien väri muuttuivat yhtäkkiä. Neljä korttelia siitä eteenpäin muutos tapahtui samalla tavalla yhtäkkiä toiseen suuntaan. Chelsea Marketin kortteli on huippumuodikas. Vanha tehdaskiinteistö on muutettu hyvällä maulla ja mielikuvituksella tyylikkääksi ruokakauppa- ja ravintolahalliksi. Tuumattiin, että jos asuttaisiin täällä vakituisesti, niin juuri siellä hengailtaisiin lauantaiaamuisin ja ostettaisiin herkkuja viikonlopuksi. Mutta hei, Jätkäsaarihan on vähän niin kuin ala-Manhattanin länsilaita ja onhan meillä Hietalahden luomuhalli!
The High Line on sekä ideana että toteutukseltaan loistava. Vanha, katutasosta siltojen päälle nostettu teollisuusraidelinja on muutettu istutusten reunustamaksi kävelyväyläksi. Oma suosikkini vaihtelevan reitin varrella on kohta, jossa solisee vesi matalana mattona ja jossa kävlijät voivat viilentää paistuvia jalkojaan (yksi pikkupoika viilensi myös paistuvaa takapuoltaan).Tällainen  vihertävä kaupunkitila lienee juuri se, mitä vähän ankea alue tarvitsi noustakseen uuteen kukoistukseen. Joka puolella sen varrella oli menossa rakennus- tai remonttityömaita ja näkyi kylttejä, joissa luki "Luxury apartments by the High Line". Niinpä: yksityisten paratiisien rakentelun asemesta kannattaa panostaa laadukkaaseen julkiseen kaupunkitilaan, se on lopulta paljon mielenkiintoisempaa - ja kehittää sellaista lisäarvoa, joka lopulta kilisee myös kiinteistönjalostajien taskuihin.
Ja ai niin, meillä siellä Jätkässä on myös oma High tai ehkä Low Line eli Baana!

Kuvat ylhäältä alas: Union Squaren luomutomaatit, kiinteistökehitystä Chelsea Marketin kulmalla ja High Linen jalkakylpy.

Vanhoja paikkoja, uusia näkyjä

Eilinen kaupunkivaellus suuntautui - Macy'n alen loppurysäyksen lisäksi - vanhoille kotikulmileni Midtown Eastiin. Dag Hammarskiöld Tower seisoi paikoillaan,  ja New York -elokuvia nähneeseen teiniin teki vaikutuksen marmorinen vastaanottoaula univormupukuisine henkilökuntineen, vaikkakin vain ikkunan läpi katsottuna. Muutkin rakennukset olivat ennallaan, mutta kivijalkojen liikket olivat vaihtuneet. Yhtään tuttua ravintolaa tai kauppa en löytänyt. Silloin aikoinaan niillä kulmilla oli kaksi kunnon ruokakauppaa sekä paljon kaikenlaisia pikku putiikkeja ja palveluita: pienen juutalaisen ukon pitämä vaateliike, suutari, useita delejä ja kivoja ravintoloita. 3. Avenuen puolella oli vaatekauppoja, muunmuassa Conway, joka oli tummaihoisten sekä suomalaisten vieraideni suosiossa. Nyt näistä ei näkynyt jälkeäkään. Tilalla oli lähinnä pankkeja. Alue oli siis muuttunut tavallisen tallaajan kannalta tylsemmäksi. Diagnoosimme oli, että vuokrat ovat karanneet taivaisiin.
Istahdimme kahville 2. Avenuen varrelle ja katsoimme talojen silhuetteja. Siellä kuten muuallakin kaupungissa on vierekkäin ihan mitä tahansa. Lasinen toimistopilvenpiirtäjä ja sata vuotta vanha, rähjäinen mökki (jossa on irkkupubi) tai hollantilaismallinen kolmikerroksinen viipaletalo. Pohdimme kaupunkipoliitikkoystäväni kanssa, miten täällä jaetaan rakennusoikeudet? Miten taataan naapurusten tasaveroinen kohtelu, joka ainakin Helsingissä on ihan varteenotettava peruste kaikenlaisille vaatimuksille? Ja millaisia tarinoita näiden talojen takana on, miten joku rötiskö on säilynyt, eikä kukaan kiinteistösijoittaja ole ostanut sitä paksulla setelitukulla? Naapurin ikkunoita ei tietenkään voi rakentaa umpeen, mutta kylmillä rahasilmillä katsottuna täällä olisi paljon tontteja vielä rakennettavana. Kiva, ettei ole rakennettu, katukuva on kiinnostavampi.
Vanhan työmatkani varrelta löytyi ihana yllätys. 47. katu 1. ja 2. Avenuen välissä on kokonaan kävelykatuna ja sen eteläiseen laitaan on rakennettu aivan hurmaava Audrey Hepburn Park, suikalemainen, polveileva pieni taikapuutarha, jossa puiden, kukkien, takorautaisten paviljonkien ja suihkulähteiden keskellä mutkittelee kinttupolku. Kyltistä kävi ilmi, että sitä rakennettiin juuri niinä vuosina, joina asuimme naapurissa.
YK:n ympäristössä oli ennen suuri määrä ravintoloita, joissa edustettiin ja palaveerattiin valtion kustannuksella. Nyt en nähnyt ainuttakaan. Tämä on mysteeri. Se oli tärkeä osa työtä ja lisäksi säästi meidät vaivalloiselta kotiedustamiselta. Ovatko valtiot köyhtyneet niin, että nylyisin tavataan vain YK-rakennuksen kuppilassa?
Vähän etäämpänä, 51. kadulla oli vierekkäin kaksi yllätystä. Ensiksi Sutton Place synagogue, jossa rabbi ja koko seurakunnan johto ovat ilmoitustaulun mukaan naisia. Hurraa! Sydämeen tulvahti hassu kotiseutuylpeys. Että meilläpäin naiset tämmöistä!  Ihan sen vieressä on Green Acre kaupunkikeidas, kolmen kivitalon rajaama puutarha, jonka perällä kuohuu massiivinen vesiputous, oikeastaan kaupunkikoski. Viivähdin siellä hetken - ja kapungin meteli katosi kokonaan. Kyltti kertoi, että se oli rakennettu jo 1970-luvulla. Kuinka en omina New Yorkin -vuosinani osannut paeta tänne?
Toivoisin, että tämmöisiä osattaisiin tehdä Helsinkiinkin. Kannatan sydämellisesti tiivistä kaupunkirakennetta, mutta sen lomaan pitää tehdä hengähdyspaikkoja. Meilläpäin ei ole oivallettu, että ne voivat olla myös aivan pieniä, kunhan ovat hyvin suunniteltuja ja hoidettuja. Töölössä Topeliuksenkadulla on yhden kerrostalon edessä parinkymmenen neliön viehättävä sisäänveto, jota olen valokuvannut niin kesällä kuin talvellakin. Onko muita?
Retki jatkui Madison Avenuen sunnuntaimarkkinoiden kautta Grand Centralille. Markkinoden keskeisimpiin myyntiartikkeleihin näyttivät kuuluvan mitä mielikuvituksellisimmat iPhonen suojakuoret. Kyselin vastaavia nokialaisiin. Nada. Nyt Nokia äkkiä liittoutumaan krääsämaakareiden kanssa, muuten ei tule menestystä Amerikassa.
Askelmittari näytti 17000 ja siltä myös tuntui. Iltaa vietettiin pizzan ja liruoluen merkeissä.
... Ai niin, ja sieltä Macyltä tarttui mukaan yksi Calvin Klein -paita.

Ylemmissä kuvassa Audrey Hepburn Park, alemmassa Green Acre.

Kaupungin humina

New Yorkissa. Ensimmänen vastaan lyövä vaikutelma on melu. Jatkuva, nytkin klo 4 aamuyöllä jetlagia valvoessani sisälle asuntoon kuluu iPhonen desibelimittarin mukaan 50 dB humina, johon sekottuvat liikenteen, kaduilla kulkevien ihmisten, talojen seinissä hurisevien ilmastointilaitteiden ja ties minkä äänet. Myös majapaikassamme on tällainen ilmastointi, jota onneksi juuri nyt ei tarvitse käyttää. On kuuma, muttei liian.
Meteli palauttaa minut vahvasti omiin New Yorkin -vuosini 1996-1999. Asuimme silloin East 47 Streetin ja 2 Avenuen kulmassa samassa talossa kuin Imelda Marcos ja Aatos Erkko, silloisen työnantajani kustannuksella tietysti. Talo oli täkäläisittäin vähintään tasokas ja uudehko, mutta sielläkin kesäisin joka huoneen ikkunan alla pärisi viilennin. Olin suurimman osan noista vuosista raskaana, odotin täällä ensimmäisen ja toisen lapseni. Raskaus kevensi untani ja mikä tahansa 2. Avenuella ujeltava hälytysajoneuvo herätti minut. Toista lasta odottaessani opin kuuntelemaan öisin Bachin soolosellosarjoja, koska ne olivat parasta hiljaisuuden korviketta. Nyt mainittu lapsi vetelee itse 1. partitaa sellolla. Kun hän aikoinaan 6-vuotiaana aloitti sellonsoiton, esittelin kuuntelemani  Mstislav Rostropovitsin levytyksen hänelle. Sellistin nimi taipui tytön suussa muotoon  "Sipulisilppu", millä nimellä hänet onkin perheessämme siitä lähtien tunnettu.
Tämä on minulle ensimmäinen kerta kaupungissa 14 vuoteen. Matka järjestyi, kun M. sai lainattua tuttavansa asuntoa tämän poissa ollessa. Seurueeseen kuuluu myös M:n äiti sekä sisarentytär. Asunto on East 10 Streetillä 3. ja 4. Avenuen välissä, oikein hyvällä paikalla.

Kuvassa newyorkilaiseen arkeen kuuluva helvetinkone.