tiistai 6. elokuuta 2013

Herran huoneessa Harlemissa

Tulipa sekin päivä, että menin kirkkoon ystäväni uskonnottoman ja melko kirkkokielteisen M:n kanssa,  - ja vieläpä hänen aloitteestaan. Ajoimme sunnuntaiaamuna metrolla 125. kadulle Harlemiin ja päädyimme seuraamaan gospel-jumalanpalvelusta Mother Africa Methodist Episcopal Zion -kirkkoon.  Matkaoppaan mukaan se on Harlemin vanhin afrikkalaisamerikkalainen kirkko, peräisin 1800-luvulta. Saavuimme vähän myöhässä mutta seurakunnan kannalta ajoissa. Meneillään oli pienen lauluyhtyeen melko hillitty esitys, minkä jälkeen ryhdyttiin toivottamaan vieraita tervetulleiksi. Musta pastori  (jolla oli valtavat liperit - Amerikassa ihan kaikki on suurempaa!) avasi suunsa - saksaksi. Sitten hollanniksi, ranskaksi, italiaksi ja espanjaksi, ja vasta viimeisenä englanniksi. Tarkempi silmäys paljasti, että kirkkokansa koostui 90-prosenttisesti turisteista, epäilemättä saman kansainvälisen matkaoppaan johdatuksesta. Alkuperäiset seurakuntalaiset erotti paitsi tummasta ihonväristä myös valkoisesta vaatetuksesta.  Miehilläkin oli vitivalkoiset puvut, siis eräänlaiset albat. Tervetulotoivotusten keskeisin sanoma oli kehotus avokätisyyteen, sekä dollarit että eurot käyvät. Tyhjensimme kukkaroistamme Amerikan kolikot, joista emme ole jaksaneet pitää lukua.
Sitten tuli  väkevää julistusta. Menestysteologisen saarnan aiheena oli sitkeys - PER-SE-VE-RANCE, jonka pastori lausui monella tavalla voimaperäisen mehukkasti. Saarnassa viitattiin kansainvälisesti tunnettuihin sitkeyden esikuviin kuten James Brownin, J.K. Rowlingiin ja jostain syystä myös Hershey's -suklaafirmaan. Emme sen sijaan päässeet seuraamaan riemusta laulavan ja ylistävän seurakunnan heilumista. Seurakunta taisi olla sellaiseen liian vähälukuinen ja iäkäs, heitä ei kolehdinkerääjien ja ovimiesten lisäksi monta ollut. Kirkko sen sijaan oli komea ja hyvin hoidettu, turistien rahoilla epäilemättä. Oli vähän vaikea edes kuvitella sitä muutama vuosikymmen aiemmin orjuudesta vapautuneiden aikaansaannokseksi. Sisällä ei saanut kuvata.

Kirkkoja oli muuallakin Harlemissa silmiinpistävän paljon, kuljimme kierroksellamme varmaan 30 isomman tai pienemmän pyhätön ohi ja iloinen meno kuului monen oven takaa. Pienemmissä kirkoissa olisi ehkä ollut aito tunnelma, mutta semmoisiin emme ilenneet mennä sisään. Useampaa kirkkoa rakennettin tai remontoitiin, joten ilmeisesti niitä ei vieläkään ole riittävästi.
Muutoin Harlem oli keskiluokkainen, hiljainen ja tylsä.
Piipahdimme myös maailman suurimmaksi mainitun St. John the Divinen ovella, mutta peräännyimme, kun vastassa oli kyltti: "we thank you for your donation on 10 dollars." Pietarinkirkko Roomassa on nähty, ilmaiseksi. Jo ovelta tosin saatoimme ihailla hienoja Tiffany-lasisia ikkunoita.
Iltapäivä kului maallisempien huvien parissa Central Parkin eläintarhassa, seuranamme tuleva naapurimme H. sekä hänen 7-vuotias poikansa V. Olimme pettyneitä, kun siellä ei ollutkaan Alex-leijonaa. Pingviinejä oli, mutta ne eivät näyttäneet kovin ovelilta. Eläintarhan kokoelmiin kuului myös touhukas torakkayhdyskunta – joskaan torakoiden näkemiseksi ei New Yorkissa tarvitse maksaa pääsymaksua. Olemme nähneet sellaisen Macyn pukuhuoneessa, italialaisessa ravintolassa ja asuntomme kylpyhuoneessa.

Kysymysten ja unelmien kaupunki

Todella onnistunut reissu alkaa olla lopuillaan. Helteisessä New Yorkissa lomailu on inspiroivaa mutta käy myös työstä. Kokosimme itsellemme ja mahdollisesti muillekin muistutukseksi onnistuneen reissun vinkkejä:
- Lentokentälle lähtiessä tyhjä pullo kassiin ja turvatarkastuksen jälkeen sinne vettä invavessan kraanasta. Näin ei tarvitse olla ilman vettä eikä maksaa siitä tolkuttomia hintoja.
- Kotoa vanha verho, lakana tai muu iso mutta kevyt kangas mukaan piknik-alustaksi, jonka voi sitten jättää perillä roskikseen/kierrätykseen.
- Jos matkatoveria nukuttaa, hänen kannattaa antaa nukkua vaikka kuinka pitkäänkin. Virikkeiden tulva väsyttää ja väsyneenä sängystä kiskottu seura on huonoa seuraa.
- Jos majapaikassa on pakastin, sinne kannattaa illalla laittaa vesipulloja pakastumaan. Helteellä ne sulavat kassissa hitaasti ja jäävettä riittää pitkälle iltapäivään. Jääpullot pitävät myös piknik-eväät raikkaina. Huippu-pro -matkatoverini oli  jo Suomesta ottanut mukaansa puolikkaan mikrokuitusäämiskäliinan palan, jonka hän kietoi jääpullon ympärille kondenssivettä keräämään. Samalla viileällä liinalla hän välillä kuivasi hikeä otsaltaan.
- Sen sijaan, että raahaa matkaoppaita mukanaan, kannattaa kuvata älykännykällä (esim. Evernotesin sivukameralla) juuri kunkin päivän retkikohteen tiedot ja kartat.
Viimeisenä päivänä Manhattanilla tein sitä, mitä siellä tehdään: kävelin. Osuin sattumalta reitille, joka palautti minut 17 vuoden takaisiin tunnelmiin. Muistelin ensimmäistä päivääni uudessa kotikaupungissa. Oli kuuma elokuun alun päivä kuten nytkin, pää pyörällä aikaerosta ja vasta tapahtuneesta elämämänmuutoksesta. Ällistelin kaupungin mittakaavaa, meteliä ja hajuja. Rumaa ja kaunista sekoittuneena intensiiviseksi tilaksi ja tunnelmaksi, josta voi kerrallaan hahmottaa vain pienen palan. Silloin oli kuten on nytkin helppo käsittää, että kaikkeen tähän sisältyy suurten lupausten ja mahdollisuuksien maku. Ihmiset kaikkialta maailmasta, kaikista kulttuureista ovat tulleet sinne ja tulevat edelleen kysymään elämältä ja maailmalta Isoja Kysymyksiä ja haaveilemaan. Kysyvä ja haaveileva mieli on  tulevaisuudelle avoin. Siinä kai piilee kaupungin hengen viehätys, tai ainakin yksi sen puolista.

Paljon on tapahtunut minullekin 17 vuodessa. Oikeastaan kaikki on muuttunut: perhe, työ, koti. Jos seuraavaan New Yorkin -reissuun kuluu taas 17 vuotta, olen hyvän matkaa yli kuudenkymmenen. Mikä kaikki siihen mennessä muuttuu ja millä tavalla? Luonnonjärjestyksen mukaan edessä on enemmän luopumista kuin saamista...
Yksi kuluneiden päivien suurista iloista on ollut kaiken jakaminen läheisten ystävien kanssa. Tämähän ei ole minulle arkipäivää. Tavallisessa kotielämässä lähelläni ei ole aikuista, jonka kanssa jakaisin havaintoja, kokemuksia ja  tunnelmia ja jonka kanssa voisin analysoida kaikkea. Sinkulle tällainen on aina vaivan ja erillisen ryhtymisen takana. Täyteen ahdetussa elämässä ei sellaista usein jaksa, ehdi, eikä oikein edes osaa.
Jos moni asia onkin 17 vuodessa muuttunut, niin matkakumppanusten ystävyys ei.  Toivon, että voimme ja haluamme retkeillä yhdessä vielä vanhoinakin.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Carrien jalanjäljissä

New Yorkissa oli eilen Summer Street -tapahtuma, jonne lähdimme jo hyvissä ajoin tuhlaamaan viimeisiä käteisiä dollareita tuliaisostoksiin. Huomasimme joutuneemme täysin epäkaupalliseen kulttuuri- ja liikuntatapahtumaan, jonka keskeisin idea oli, että Park Avenue oli aamupäiväksi suljettu liikenteeltä niin, että ihmiset pääsivät kävelemään ja ajamaan pyörällä keskellä katua. Ja toden totta he niin tekivätkin, katu oli sateesta huolimatta täynnä väkeä.


Teimme B-suunnitelman ja menimme The New Museumiin Bowerylle. Kyseessä on uusi, vähän epämääräiseen kaupunginosaan perustettu nykytaiteen museo, joka on  tiettävästi alkanut levittää siisteyttävää ja sivistävää vaikutusta ympäristöönsä. Museo oli turistille varsin sopivan kokoinen (puoli tuntia). Mieleen jäivät erityisesti Llyn Foulkesin Disneyä kritisoivat kollaasit. Rakennus on sisältä kiva ja rauhallinen, ulkoapäin hiukan teennäinen, mutta vain hiukan.

Matka jatkui siitä melko lailla suoraan länteen. Teinimme halusi mennä katsomaan Frendit TV-sarjan ja Sinkuelämän kuvauspaikkoja, jotka sijaitsevat parin korttelin päässä toisistaan Greenwich Villagessa. Muutama muukin on tehnyt saman pyhiinvaelluksen: Frendit -talon edustalla oli bussilastillinen väkeä opastetulla kierroksella ja Sinkkuelämä-talon rappujen eteen oli vedetty ketju, jossa riippui rapuilla istumisen kieltävä kyltti. Vieressä oli kolehtilipas, jossa luki: "Now that you've taken the picture, why shouldn't you donate some to homeless dogs." Perheparka on antanut talonsa kuvauspaikaksi varmaan arvaamatta, millainen riesa siitä tulee vuosikausiksi.
Kävelyretki oli joka tapauksessa vaivan arvoinen, sillä alue on kaunis. Sen kapeiden, puiden reunustamien katujen varrella on toinen toistaan viehättävämpiä asuintaloja, joita koristavat taiteelliset takorautaparvekkeet. Huomautin teinille, että jos sarjan Carrie on freelance-kirjoittaja ja sellaisten tulotaso ei täällä ole ihan muu kuin Suomessa, hän ei missään tapauksessa voisi asua täällä (eikä ostella 400 dollarin kenkiä). Teini tuntui olevan perillä tästä elämän tosiasiasta.

Alla oleva talo ei ole elokuvasta, mutta samalta alueelta.

lauantai 3. elokuuta 2013

Baabushkat rannalla

Teimme eilen nostalgia- ja chillausretken Coney Islandille. Täällä asuessamme se oli yksi keskeisimmistä kauniiden viikonloppujen henkirei'istä. Valtavalle hiekkarannalle tultiin kesäisin ottamaan aurinkoa ja muina vuodenaikoina hengittämään raikasta meri-ilmaa ja kuuntelemaan aaltojen pauhua. Erityishuvina oli borsts-keitto, pelmenit ja smetana paikallisissa venäläisissä ravintoloissa. Meillä oli siinä määrin slaavilaiset naamat, että meitä palveltiin venäjäksi. Kotiin lähtee nyt muutama kaunis simpukankuori teiniksi venähtäneelle pikkupojalle, joka aikoinaan keräili niitä samalta paikalta. Emme kuumana päivänä halunneet borstsia, vaan päädyimme grillibaariin hampurilaiselle. Mutta kas: sen seinällä oli venäjänkielisten moottoripyöräkerhojen plakaatteja.
Tämä venäläisyys vetoaa humorintajuuni. Heikkaranta ja boardwalk ovat upeita, mutta heti niiden takana alkaa kaupunkirakenne, joka kertoo vaiherikkaasta, sekalaisesta historiasta. Se on joskus kauan sitten ollut eliitin vetäymispaikka (mistä ei oikeastaan näy jälkeäkään), sitten sinne on pamahtanut pysyvää asutusta liikakansoitukseksi asti, ja historian eri vaiheissa siellä on asunut milloin keskiluokka, sosiaalitapaukset kuten sairaalasta vapautuneet mielenterveyspotilaat ja idän siirtolaiset. Väestö koostu enimmäkseen venäläisistä, juutalaisista ja vanhuksista, eikä tämä venäläisyys ole ikärakenteesta huolimatta mitään katoavaa kansanperinnettä. Lisää tulee, nuoriakin.  Pahimmillaan asuintalot muistuttavat Erich Honecker -kylää (ihan kuin kotona Leningradissa!) Erään rannalla olevan korkean asuintalon sunnittelussa on selvästi toteutettu itäisen demokratian periaatteita: rannan puoleiselle seinälle ei ole tehty parvekkeita eikä oikeastaan ikkunoitakaan. Kun kaikki eivät voi saada merinäköalaa, sitä ei anneta kenellekään! Coney Islandille on vedetty yksi metropolialueen ensimmäisistä paikallisjunalinjoista, loistava keksintö, mutta nykyisessä katsannossa raiteet kulkevat omituisesti pääkadun päällä. Sen alla ja varjossa kukoistavat venäläisten pikku bisnekset. Jos ei tietäisi missä on, voisi luulla olevansa vaikka Sotshissa. Nyt alue on nousussa, uusia, tyylikkäitä taloja rakennetaan. Eikä ihme, sieltä pääsee Manhattanille pikalinjalla kolmessa vartissa.


Iltaa vietettiin Little Italyssa. M. söi tattitortellineja. Sellaisia pitäisi viitsiä kokeilla tehdä.

perjantai 2. elokuuta 2013

"The rabbi is gone"

Torstai oli sade- ja löllöttelypäivä. Jälkimäinen koski varsinkin matkatovereitani, jotka ovat viettäneet jo kaksi viikkoa tässä virikkeiden tulvassa ja metelissä. Itse keräsin sisuni ja menin sovittamaan vaatteita, tällä kertaa hyvin tuloksin. Takapuoleni on ilmeisesti amerikalaista mallia. Kotiin tulee monet täydellisesti istuvat farkut. Kokoa 6, mitä hämmästelen. Koko on sama kuin sillon 14-17 vuotta sitten. Niinä harvoina hetkinä, jollon en ollut raskaana, olin kuitenkin viitisen kiloa kevyempi kuin nyt. Tämä selittyy vain kokojen venymisellä ylöspäin.
Väki virkistyi iltaa kohden ja lähdimme Westside -teatteriin katsomaan Old Jews Telling Jokes.

Menimme lippuluukulle tuntia ennen esityksen alkua ja saimme "general rush" -liput kolmellakympillä (normaalihinta yli satasen). Toinen tapa hankkia hyviä lippuja edullisesti saman illan esitykseen on mennä South Street Seaportin tkts-jonoon, mieluiten heti aamutuimaan.
Osa vanhojen juutalaisten vitseistä oli shiksoille tuttuja kotikulmiltakin, osa teki pilkkaa juutalaisten juutalaisuudesta. Kuten vaikka se, kun juutalainen mies huomasi katolisen kirkon edessä kyltin: "käänny katolilaisuuteen, saat 50 dollaria". Mies meni kirkkoon ja tuli 20 minuutin kuluttua ulos harras ilme naamallaan. Heimotoveri tuli vastaan ja kysyi: "no, saitko rahat?", mihin mies vastasi: "Is that all you people can ever think about?" Tai vähän tuhmempi: juutalainen rouva neni intiimin hetken jälkeen vessaan pesulle ja juuttui ikävästi vessanpönttöön kiinni. Hän huuteli miestään avuksi, ja mies yritti kaikin keinoin kiskoa naista irti pöntöstä. Ei onnistunut. Piti kutsua putkimies. Vaimo pyysi mieheltä pyyhettä runsaiden ryntäidensä peitoksi, mutta se ei riittänyt aivan peittämään kaikkia häveliäisyyden nimissä peitettäviä paikkoja. Niinpä mies otti kipan (yarmulke) päästään ja vaimo asetteli sen paikoilleen. Putkimies tuli, tutki tilanteen ja sanoi: "I have some good news and some bad news. I can save your wife, but the rabbi is gone."

Broadway by night.

torstai 1. elokuuta 2013

Hapankaalin häviö

Eilen lepuutettiin jalkoja. Perustettiin leiri Central Parkiin (järkevinä naisina olimme tuoneet kotoa asti vanhan, pois heitettävän verhon piknik-alustaksi), ja matkakumppanini jäivät torkkumaan sinne sillä välin kun minä kävin tervehtimässä Metropolitan-museota. Siellä voisi viettää koko päivän tai montakin, vaan en viettänyt. Strategia jättimuseoon: sivuutetaan yksittäisiä esineitä sisältävät vitriinit, kun ne ylittävät satunnaisen katsojan omaksumiskyvyn joka tapauksessa, ja keskitytään aistimaan kokonaisten asetelmien tunnelmaa, tässä tapauksessa esimerkiksi amerikkalaisten kotien interiöörejä. Minulle mielenkiintoinen oli muun muassa Frank Lloyd Wrightin suunnittelema huone. Muutama vuosi sitten eläydyin sankariarkkitehdin hurjaan elämäänsä T.C. Boylen romaanin The Women muodossa. Kävin myös tervehtimässä egyptiläistä temppeliä ja soitinkokoelmaa. Sitten kylmä (ilmastointi!) ja nälkä veivät voiton taidehalusta.
Ratkaisu kumpaankin ongelmaan odotti heti museon oven ulkopuolella. Loppukesän tasaisen lämmin ja kostea sää hoiti ensimmäisen ja toisen hoiti veteraanin hodarikärry. Niitä on leiriytynyt rykelmäksi asti museon  sisäänkäynnin eteen. Ostin hodarin, 2 dollaria, ja se oli hyvää, kun makkara oli kunnolla kuuma ja mausteinen, sinappi samon. Mutta mitä ihmettä, lisukkeksi ei ollut tarjolla hapankaalia, jota vielä 15 vuotta sitten lähes automaattisesti lapattiin makkaran päälle. Tämä itäinen tuulahdus lämmitti sydäntäni silloin aikoinaan ja samassa mitassa sen puute nyt suretti. Onko idän ja lännen kulttuurivaikutusten kilpailussa idälle nyt koittanut lopullinen tappio? Vai onko kyse siitä, että museon asiakaskunta on enimmäkseen turisteja eikä newyorkilaisia ja veteraanit ovat säätäneet tuotteensa sen mukaisiksi? Tämä jää selvitettäväksi jatkotutkimuksilla. Kaupassa edelleen myydään kefiiriä ja itäeurooppalainen leivonnaiskulttuuri kukoistaa.


Googlasin muuten vähän: tämä museon edustan hodarimyynti on satojen tuhansien dollareiden arvoista bisnestä. Myyntipaikat ovat säädeltyjä, mutta vammautuneilla  veteraaneilla on etuoikeuksia. Hodarin kouraani ojensi varsin näpsäkkä nuori nainen, jolla ei ollut ainakaan mitään ilmeistä vammaa. Voi olla, että varsinaisen veteraanin läsnäolo bisneksessään oli henkistä laatua.
Illalla tehtiin shoppailukierros, omalla kohdallani olemattomin tuloksin. On myönnettävä, että 15 vuoden takaisilla koordinaateila ei enää tee mitään. Minulle on myös tullut kalliimpi ja laadukkaanpi maku.  Matkatovereitani onnisti paremmin. Erityisen hyvä vaateostospaikka tämä on kookkaammille naisille. Valikoimaa löytyy! Söimme päivän päätteeksi take out -kiinalaista ja se oli koko matkan ylivoimaisesti paras ja halvin ateria. Puolet säästyi vieläpä tämän päivän lounaaksi.
Asunnossamme ei ole televisiota, niinpä iltahuviksemme on muodostunut Dear Prudence. Tämä on The Washington Postin kysymys- ja vatsauspalsta, jossa nimimerki Prudence antaa vastauksia kysymyksiin, jotka koskevat "manners and morals" ja sitä voi seurta myös netissä. Amerikkalaisilla on mahtavia ongelmia, kuten "miten pitäisi suhtautua siihen, kun aviomieheni haluaa luovuttaa spermaa entiselle vaimolleen", tai "poikani tyttöystävä ei käytä rinaliivejä". Ja Prudence vastaa hyvin. Meistä on tullut faneja. http://www.slate.com/articles/life/dear_prudence.html