lauantai 13. elokuuta 2011

Näin on hyvä

Hämärässä illassa parvekkeella. Jostain kaikuu vaimea jazztrumpetin ääni, kynttilä hehkuu ja valaisee simpukankuoria. Vielä on kesä.
Tämä on ollut hyvä kesä. Muutama kuukausi sitten olin väsynyt, lyhytpinnainen ja varmasti myös läheisilleni ankea. Viime talvikausi oli uuvuttanut minut: liikaa työtä, liian vähän lepoa ja palautumista. Oli vähän huolissanikin, olinko jo venyttänyt vieteriä liian tiukalle? Mutta onneksi ei mitään niin vakavaa, etteikö rauhallinen heinäkuu auringossa, monta viikkoa omatahtista nukkumista, Nilsiän maisemat ja järvi, Haapsalun leivokset ja konsertit sekä rakkaimpien seura parantaisi. Aurinko on lämmittänyt luihin asti ja kaikenlaiset arkiset stressin aiheet ovat yksinkertaisesti haihtuneet pois. Toimintatarmo ja työn ilo ovat palanneet.
Olemme tänään viettäneet ihanaa iltaa Talissa ystävien kanssa: noukimme pensaasta karviaisia, grillasimme pihvejä, joimme kuohuviiniä ja punkkua, katoimme pöydän kauniisti, jälkiruoaksi mansikoita ja jäätelöä. Tämä oli koululaisille eräänlainen lomanpäätösjuhla.
Tällaiset hetket ovat parasta mitä tiedän, näinä hetkinä olen niin onnellinen kuin ylipäätään voin kuvitella olevani. Niin yksinkertaisista, mutta kallisarvoisista aineksista koostui onni tällä kertaa: hyväntuulisista, rakkaista ihmisistä, joiden seurassa voi olla tyynesti mitä on, parista kilosta perunaa, salaattia, hyvin marinoiduista pihveistä ja muista aivan tavallisista S-marketin herkuista, noin kympin punkusta ja skumpasta ja kypsyvistä omenoista. Pidän erityisenä onnena sitäkin, että tunnistan onnen. Ikuisesti tyytymättömät ja parempaa kaipaavat voivat päästä pitkälle, mutta en kadehdi heitä. En kaipaa Ruoka-Glorian erikoisuuksia, kalliita vanhoja viinejä, matkoja kaukomaille enkä merkkihenkilöiden seuraa. Näin on hyvä. Haluaisin ajatella – vaikka mistäpä sitä tietää – että vaikka olisin huomattavasti varakkaampi ja elämäni olisi kaikin tavoin väljempää, en eläisi tämän suureellisemmin, en ahnehtisi tämän enempää. Nähdäkseni onnellisinta kypsymistä on herkistyminen: se, että yhä pienemmät ilon aiheet synnyttävät yhä suuremman ja syvemmän tunteen, mikä lienee addiktiolle päinvastainen kehitys. Jos tämä trendi jatkuu, niin kahdeksankymppisenä ensimmäinen kevätauringon säde riittää liikuttamaan minut kyyneliin ja pieneen kristallipikariin kaadettu viinitilkka vie jo jalat alta.

Kesä heittää hiljaisia, lempeitä hyvästejään ja jättää lahjoja jälkeensä. Sen voi antaa mennä siinä onnellisessa tiedossa, että kaikella todennäköisyydellä kaikki tämä ihanuus vielä toistuu. Ja jo ennen sitä sama porukka kokoontuu jonkun toisen pöydän ääressä syntymäpäivillä, jouluna, ystävänpäivänä, pääsiäisenä, vappuna ja ihan muuten vaan.
Kun räntä ropisee ikkunaan ja maisema on synkkä ja lohduton, kaadamme laseihin camparia tuoremehun kera – menneen kesän muistoksi ja tulevan kutsumiseksi.
Se tulee taas.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Du coté de chez I.

Vietämme tänään suvantopäivää täällä Haapsalussa, ystäväni I:n talossa. V perheineen lähti toissa päivänä, I:n äiti ja tytär ystävineen lähtivät muutama tunti sitten ja seuraava lössi saapuu ensi yönä. Muonavahvuuteen kuuluu tällä hetkellä I:n ja minun lisäkseni vain täti ja serkku ja kaksi koiraa. Toinen koirista on serkun omistama amerikan buldoggi, kauhea hurtta. Sitä ei voi päästää samoihin tiloihin toisen koiran kanssa, ja pihallekin koirat päästetään vuorotellen. Henkilökohtaisesti en käsitä tällaisten jättikoirien tarpeellisuutta ja viehätystä, mutta tässä huushollissa ovat seinät leveällä ja katto korkealla kaikella tavalla. Emäntämme parhaita piirteitä on tietty likinäköisyys, vieraanvaraisuus ja suurpiirteisyys ihmisten ja koirienkin suhteen. Sitä yritän häneltä oppia.

Yhtenä esimerkkinä tästä oli tosiaan se, että täällä viipyi lauantaista torstaihin ystäväni V. perheineen - ihmisiä, joita talon emäntä ei ollut koskaan tavannutkaan. Olen tutustunut V:iin, kun hänen vanhempi tyttärensä oli samaan aikaan samassa esikoulussa omien tyttärieni kanssa, sittemmin olemme lusineet vuosikausia yhdessä musiikkiopiston kahvilassa. Meitä yhdistää muun muassa kirjallisuus, jonka kautta hyvänpäiväntuttavuus on syventynyt henkilökohtaisemmaksi ystävyydeksi.

Niinpä vain he tulivat tänne, asettuivat taloksi ja alkoivat viihtyä. Kolhoosielämä perustuu siihen, että emäntä ei juurikaan emännöi eikä edes väitä tietävänsä kaikkea, mitä talossa tapahtuu. Kun on paljon sopeutuvaisia, yhteistyökykyisiä aikuisia, arjen vaiva on kevyttä: yksi käy kaupassa, toinen tiskaa, kolmas tekee ruokaa, jonka suhteen kunnianhimo ei ole korkealla. Se, joka ensimmäisenä aamulla herää, lataa perkolaattorin. Perkolaattorikahvi kuuluu talon erikoisuuksiin, se on todella kuumaa ja hyvää! Jokainen kaivaa kaapista aamiaiseksi mitä mielii. Lounas on joko eilisiä jämiä itsepalvelutyyliin tai sitten se syödään kahvilassa noin kahden euron pilkkahintaan. Illalla syödään nautiskellen yhdessä. Täällä saa paljon hyvää valmisruokaa, muun muassa todella herkullisia lihapullia. Kun niiden seuraksi tehdään vähän erilaisia salaatteja, siinä se sitten on.

Oli kivaa syventää ystävyyttä V:n ja hänen perheensä kanssa. Oli myös mukavaa jakaa ystäviä toinen toisilleen. Onnistuneet sokkotreffit. Nyt meillä on yhteisiä muistoja!

Oli myös ihana kuljeskella heidän kanssaan kaupungin katuja ja seurata ikään kuin kertausharjoituksena heidän ihastumistaan Haapsaluun: kauniiseen rantabulevardiin, idyllisiin puutaloihin, kirpputoreihin, käsityökauppoihin sekä hurmaaviin kahviloihin ja niiden suussa sulaviin leivoksiin. Sivumennen sanottuna löysin kirjakaupasta keittokirjan, jossa on esitelty Haapsalun kuuluisan kakkumestari Nadjan kakut ja niiden reseptit. Jospa onnistuisin tekemään esimerkiksi ihanaa vaarika-beseerullaa - eräänlaista vadelma-marenkikääretorttua, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan loistava herkku.

Heidän lähdettyään olen tehnyt vähän kirjallisia töitä sekä omistautunut käsitöille. Se on ollut todella kivaa! Olin ostanut Suomesta Marimekon Napakettu-kangasta, todella villiä ja värikästä isokuvioista puuvillaa, josta ompelin yksinkertaisen, 60-luvun Jaqueline Kennedy -tyylisen kotelomekon. Se onnistui mainiosti. Kun täällä on saatavilla valtavat valikoimat kaikenlaisia käsityötarvikkeita, menin ja ostin sävy sävyyn helmiä ja sommittelin niistä kaulanauhan. Tämä on tuottanut paljon iloa!

Käsityön tekemisen ilo ja innostus ovat olleet minulle merkki siitä, että olen sentään levännyt. Muistan, kun tulimme tänne juhannuksen tienoilla ensimmäiselle lomajaksolle, lösähdin niin, että kauppaan meneminenkin tuntui ponnistukselta. Hirvitti jo, mahtaakohan toimintatarmo milloinkaan palata. On se palannut. Huomaan muutenkin olevani rennompi ja pehmeämpi, varmaan myös kanssaihmisille. Minulle tekee hyvää, kun ensinnäkin on mukavaa aikuisseuraa, rento meininki ja rajallinen vastuu esimerkiksi ruoasta ja muista hyvinvointipalveluista ja mahdollisuus välillä vetäytyä omiin oloihin. Liikunta on tosin helteen takia jäänyt vähemmälle. Olemme muutamina iltoina lähteneet kymmenen jälkeen kävelylle, kun kaupunki viimein on alkanut viiletä. Ilma on silloin ollut kuin linnunmaitoa, horisontti on kajastellut punaisena, ruusut tuoksuneet rantabulevardilla ja kaiken yllä on vallinnut hiljaisuus ja rauha. Toden totta: täällä ei kärsitä melu- eikä kuvasaasteesta, esimerkiksi neonvaloja ei ole, vaikka kaikki modernit kaupalliset palvelut ovat saatavilla. Olemme painaneet nämä iltahetket mieliimme: nämä ovat vuoden harvinaisia iltoja, huippuhetkiä.

Luin muutama päivä sitten loppuun amerikkalaisen Lionel Shriverin kirjan So Much for That, viiden tähden kirja. Se kertoo sairastamisesta Amerikassa ja läpivalaisee sikäläisen terveydenhuoltosysteemin karmivalla tavalla. Lisäksi se on aivan erinomaista kaunokirjallisuutta, todellinen pageturner. Nyt on menossa kirpparilta löydetty Erik Wahlströmin Tanssiva pappi, joka kertoo Uno Cygnaeuksesta. Ostin sen, kun se kertoo Suomen historian mielenkiintoisesta vaiheesta. Olen lukenut vajaan neljänneksen, eikä se ole oikein lähtenyt lentoon. Jotenkin kökköä stooria ja kökkö suomennos, olisi pitänyt tietysti saada alkukielellä. Lisäksi ärsyttää ihan tarpeeton, irrallinen seksuaalielämällä mässäily.

Seuraava porukka saapuu ensi yönä. Täällä pedataan sänkyjä, imuroidaan ja siirrellään tavaroita paikasta toiseen. Kun se alkaa toteuttaa itseään, seuraa grillausta ja mässäystä, aika paljon punaviiniä, erilaisia hankkeita, joissa käytetään vasaraa ja poraa, sekä desibelitason melkoinen nousu. En kuvittele pystyväni keskittymään mihinkään älylliseen. Sen sijaan mukanani on vielä yksi Marimekon puolipellavainen kangas, jonka aion ommella lautasliinoiksi ja hienoa pellavapitoista virkkauslankaa kukkahuivin tekemiseen.

Vielä viikko elämää toisessa todellisuudessa. Tartun siihen lujasti.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Onnistumisen iloa osaamattomille

Tänään kaverit ovat kertoneet facebookissa lähinnä pulahduksista veteen: kuka Saimaaseen, kuka uima-altaaseen tai Munkan rantavesiin - ne harvat, jotka yleensä ovat facebookissa käyneet kääntymässä. Minä vietin melkein koko päivän sisällä tekemässä viimeistä työpuristusta ennen varsinaisemman loman alkua. En voi silti valittaa: perkasin yhtä kirjan käsikirjoitusta hyvässä flowssa kaiken päivää Schumannin hellimpien liedien säestyksellä (Dichterliebe, Liederkreis, Myrthen). En voi valittaa, oikeastaan nautin olostani. Kun sitten sain kaiken mallikkaasti illansuussa pakettiin, lähdin kävelylenkille edelleen kuumaan kesäsäähän, kävin katsomassa Munkan rannan aurongonottajia, ostin Kallen kioskista jätskin, haistelin jasmiineja. Siinä maisemassa tulee mieleen valtava määrä muistoja, enimmäkseen kauniita. Ihanaa kulkea Munkan katuja ja puistoja pitkin kaikessa rauhassa. Yleensä kun siellä asioidessa on aina kiire jonnekin: viemään lapsia musiikkiopistoon, ostoksille, toimittamaan asioita.
Vietin pitkän ihanan juhannusviikonlopun Haapsalussa I:n vieraana ja sieltä palattuani olen tehnyt lujasti töitä. Eniten iloa on tuottanut kokemus videon editoinnista. Olin erään internet-toimeksiantajani lähettämänä keikalla päivittämässä juttua, johon oli luontevaa liittää viedeopätkä. Minun piti saada koulutettu kuvaaja mukaan, mutta kun hän ei ehtinyt, päätin hoitaa homman itse. En epäröinyt lainkaan videon kuvaamista ja leikkaamista, vaikka en olekaan ihan tällaista koskaan tehnyt enkä varsinkaan leikannut itse. Syy oli se, että kesän alussa omat tyttäreni päättivät serkkunsa kanssa tehdä videon ja kun tuli sen editoimisen aika, otin Macista esiin iMovie-ohjelman täysin luottaen siihen, että se on yhtä järkeenkäyvä ja helppokäyttöinen kuin kaikki Macin ohjelmat. Aivan oikein: käytimme tyttöjen kanssa kenties viisi minuuttia sen käytön opetteluun, minkä jälkeen tytöt hätistivät minut pois häiritsemästä ja tekivät videonsa itse loppuun. Siitä tuli hieno ja se ladattiin youtubeen linkin taakse ystävien nähtäväksi.
Niinpä ennen keikalle lähtöä treenasin vähän pari vuotta vanhan videokamerani ja jalustan käyttöä, tein käsikirjoituksen ja kuvaussuunnitelman ja ei kun kuvaamaan. Editoimiseen meni muutama tunti ja onnistuin tekemään kaiken sen mitä halusinkin: irrottamaan kuvan ja äänen toisistaan, tekemään tekstitykset, säätämään erilaisia tasoja, yms. yms. Tokihan paljon on opittavaa ja kuvauskalustossa on toivomisen varaa, mutta tunsin kuitenkin valtavaa onnistumisen riemua ja etevyyttä. Siitä vaan tekemään lisää! Ja tästä lähtien luotan myös sokeasti siihen, että kun tulee seuraavan kerran tarve tehdä nettisivuja, ei tarvitse turvautua minkään nörtin apuun, vaan iWebilla saan tehtyä sitä mitä haluan! Hurraa! Pakko todeta, että Mac on ollut kaikella tavalla kalliimman hintansa arvoinen - vaikkakaan en aio hurahtaa Mac-uskovaiseksi.
Mahdetaanko koulussa opettaa tämmöistä ja jos, niin minkähän oppiaineen raameihin tämä mahtuu? Kuvaamataidon - vai onko oppiaineen nimi nykyisin kuvataide? Voi, olisipa omina kouluaikoinani kuvaamataitoon kuulunut vaikka videoiden teko ja editointi, olisin saattanut kokea onnistumisen iloa. Kynä ja paperi kun eivät kerta kaikkiaan ole minun välineitäni. Aivojeni ja käteni väliltä puuttuu sellainen piuha, jota pitkin nähty tai kuviteltu siirtyisi mielekkäänä kuvana paperille.
Mitä muuta nykytekniikan ja -ajattelun mahdollistamaa koulussa pitäisi/voitaisiin opettaa?
Yksi tärkeä vallankumouksen tekemisen paikka olisi ainakin liikunnanopetus. Tapasin talvella erään muinaisen kouluaikaisen ystäväni, josta tuli ammattitanssija, siis ammatikseen liikkuja. Hänelle koulun liikunnanopetus oli aikanaan ihan samanlaista tuskaa kuin minullekin eikä hän koskaan saanut kahdeksaa parempaa numeroa siitä.
Emme varmasti ole ainoita. Koulussa on luultavasti edelleen suuri määrä lapsia ja nuoria, joille pituushypyn, cooperin testin tai koripallon sääntöjen opettamisesta ei koidu sen enempää iloa kuin hyötyäkään ja näiden taitojen mittaamisesta pelkkää nöyryytystä. Eikö edes vaihtoehtona perinteiselle, sotilaskasvatuksesta peräisin olevalle, voimaa/tekniikkaa/taitoja opettavalle ja arvioivalle liikunnalle voitaisi tarjota sellaista ruumiinkulttuurikasvatusta, johon sisältyisi perusterveysliikuntatekniikoiden opetus (kävely, juoksu, hiihto, uinti, pyöräily) sekä esimerkiksi pilatesta ja muuta ennaltaehkäisevää itsehoitoa sekä rentoutus- ja keskittymisharjoituksia. Ja tietenkin tanssia, joka hoitaa sekä mieltä että kehoa ja vieläpä edistää ihmissuhdetaitoja. Tällaisessa liikunnanopetuksessa numeroarviointi olisi ihan järjetöntä, niin kuin se mielestäni on taito- ja taideaineissa ylipäätään.
Entäpä millaista olisi mielekäs, sielua ravitseva musiikinopetus rytmitajuttomille ja sävelkorvattomille? Käsityönopetus kömpelöille? Kotitalousopetus toheloille? Tarjoaako tekniikka uusia mahdollisuuksia niille, joilta puuttuu luonnonlahjakkuus näillä aloilla? Taide kun kuuluu kaikille, kuten Helsingin juhlaviikot joku vuosi sitten julisti.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Lomautumisesta

Tässä välissä on käyty maalla. Olimme siellä runsaan viikon, tosin A melkein koko ajan musiikkileirillä Lapinlahdella ja minä piipahdin kahden päivän työreissulla Helsingissä. Palasin suoraan kokouksesta lentäen. Heitin jakkupuvun pois, keitin teetä ja palauduin maalaisoloon.
Kumma juttu, miten erilainen se olo on. Ja miten hyvää se tekee.
Meni pari päivää ennen kuin osasin lomautua. Jatkoin kevätkauden kiireistä, väsynyttä touhuamista. Kulunut kausi on ollut tavattoman tiukka. Työtä on ollut - onneksi - ja lisäksi talohanke on vienyt kaiken liikenevän vapaa-ajan. On ollut monia sellaisia viikonloppuja, että maanantai niiden jälkeen on tuntunut lepopäivältä. Rakastan hanketta ja siinä mukana olevia ihmisiä, meidän kokouksemme ovat antoisia ja innostavia, mutta myös todella uuvuttavia. Usein niiden jälkeen olen ollut ihan pökerryksissä.
Tämä kaikki on varmasti tehnyt minustakin kireän, stressaantuneen touhottajan ja tokihan ainoana aikuisena ison lapsilauman kanssa touhua onkin. Mutta en osannut hidastaa tahtia, saati ryhtyä nauttimaan kesän iloista - toisin kuin lapset, jotka alkoivat heti puljata järvessä, iloita serkkujensa seurasta, tehdä elokuvia ja mitähän kaikkea. Olin luultavasti heidän silmissään tylsää seuraa, kun viipotin tuimana pitkin pihaa siivoamassa huussia, laittamassa aittaa järjestykseen ja huomauttelemassa hujan hajan lojuvista pyyhkeistä ja uikkareista, voista ja juustosta, jotka pitää panna jääkaappiin ja vaatimassa ettei saa katsoa höpöohjelmia telkkarista. Häpeäkseni tunnustan, että siinä touhussa jäi talviturkki heittämättä, vaikka oli helle. Sitten yhtäkkiä helle loppui, enkä minä arkajalka enää mitenkään voinut....
Kun olin muutaman päivän touhunnut ja muutaman yön nukkunut sikeää metsäunta, tuli sadepäivä ja jokinlainen lösähtäminen. Köllötin sohvassa lasten kanssa, katsoin heidän kanssaan videoita.
Siinä sadepäivänä sohvalla lapset ihan silminnähden nauttivat siitä, että minä vain olin. Pyrkivät kainaloon, kertoivat juttuja. He ovat kaivanneet minua sellaisena. Itsekin kaipaan itseäni sellaisena.

Pingotuksestaluopumisharjoitus: hengitän syvään, sisään ja ulos, monta kertaa. Kuuntelen hiljaisuutta tai mitä onkaan kuultavana määrättömän ajan. Tätä ja tällaista on juuri nyt. Otan sielun silmälasit pois ja annan maailman asioiden sumentua, saada parahultaiset ääriviivat - on vähemmän tehtävää ja korjattavaa. Tulkoot, olkoot ja menkööt, heitän rakkautta perään ja päästän irti.
Love, peace and understanding - pitäisikö hankkia joku oikein villi hippimekko, jolla muistuttelisi itseään tästä.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Maailmantoteemi

Keittiöni nurkassa seisoo pieni maailmantoteemi.
Se on nettiradio, joka ilmestyi taloon toissa päivänä. Yksitotinen musta torni, jonka tarkoitusta ja tehtävää olisi vaikea päätellä, jos ei tietäisi. Muotoilultaan se voisi olla vaikka muumien Mörön käsialaa. Mutta mitä mahdollisuuksia se kätkeekään sisäänsä!
Minulla oli kylässä perjantaina muusikkoystäväni V., joka kertoi saaneensa nettiradion äitienpäivälahjaksi. Hän on aikoinaan opiskellut Lontoossa ja kertoi, että se, mitä hän jäi sieltä eniten kaipaamaan, oli BBC:n Radio 4, asiapuhekanava. Ja nyt tuo musta torni on tuonut sen hänen keittiöönsä.
Lamppu syttyi päässäni, se vehje oli saatava! Lauantaina oli sopivasti koulun päättäjäispäivä ja pitihän koulutyönsä mallikkaasti hoitaneille (ja varsinkin heidän äidilleen) hankkia jokin sopiva lahja. Clas Ohlssonilta sen sai, maksoi satasen.
Radio siis päästää ilmoille kaikki maailman radiokanavat, joiden lähetys on netissä. Tokihan niitä voisi kuunnella myös tietokoneen kautta, mutta keittiön pöydällä seisova toosa on monin verroin helpompi käyttöliittymä.
Toistaiseksi olen etsinyt esiin V:n suosittaman BBC 4:n. Kanavan uutisissa kerrottiin eilen mm. siitä, kuinka Englannin kuningatar oli hetken ajan näyttänyt pettyneeltä, kun hänen hevosensa ei ollut voittanut kilpailuissa, "mutta sitten kuningatar sai takaisin hillityn ilmeensä ja alamaiset osoittivat suosiotaan". Opin myös yhtä ja toista brittiläisestä luomumaidon tuotannosta sekä sikäläisissä muslimiyhteisöissä ilmenevästä serkkuavioliittojen ongelmista - siinä samalla kun leivoin lapsille rieskaa. Sitten löytyi barokkimusiikkikanava ja tarkoituksena on etsiä erilaisia jazz- ja bossa nova -kanavia. Mitä vielä hakisi? Ainakin Ruotsin, Saksan ja Ranskan parhaat puheohjelmat on etsittävä. Olen kiitollinen vihjeistä, jotka johtavat minut hyvän, toimitetun radio-ohjelman pariin.
Kesä on siis täällä ja tästä käynnistyy tämänvuotinen kesäblogini. Vielä ei tosin ole minun hetkeni levätä, olen kaupungissa ja koitan saada kaikenlaisia töitä ja muita asioita hoidettua. Huomiseksi on luvattu hellettä, mutta ei auta kuin paahtaa hommia eteenpäin.
Lapset sentään jo rehottavat vapaassa luovuuden tilassa. Vein tänään tytöt kaverinsa kanssa Hietsun kirpputorille myymään kirjoja ja kaikenlaista vanhaa kamaa, jota on tullut sekä heidän omista kaapeistaan että mummin muutosta. Tienasivat 50 euroa kukin ja polttivat nenänsä petollisessa, tuulisessa säässä. O. pyöräili kirjastoon ja osti poistohyllystä Suomen Laki 2008, kaikki kolme osaa. Siinäpä sitä on kesälukemista nuorelle miehelle.