Palasin viimeviikkoiselta purjehdus-Helsinki -reissultani torstaina. Se oli kesän riemukkaimpia päiviä, ainoita todellisia vapaapäiviä, kun en tehnyt työtä enkä hoitanut mitään enkä ketään, en laittanut ruokaakaan yhtään. Toki hommana oli ajaa Helsingistä Nilsiään, mutta en tehnyt sitä lyhintä reittiä. Lähdin aamulla, kaikessa rauhassa ja stressaamatta. Ensin pysähdyin Heinlammilla rakkaan ystäväni Oissin ja hänen rakkaan perhekuntansa luona. Juotiin kahvia ja pulistiin asiat halki. Niin vielä - matkalla sinne puhuin melkein puolet ajasta ystäväni ja Ainon kummitäti Hannen kanssa, pitkästä aikaa. Meillä oli oikein mukavat jutut, ihan ilahdutti kauheasti kun huomasin, että vaikka on käytännön syistä harvakseltaan pidetty yhteyttä, yhteinen aaltopituus on tallella. Ei me sattumalta silloin 20 vuotta sitten ystävystytty eikä hän sattumalta ole Ainon kumpsu. Pantiin kunnianhimoinen tavoite tavatakin seuraavan puolen vuoden aikana. Siinä on haastetta jonkin verran, kun minulla on se elämäntilanne kuin on ja hän asuu Vaasassa ja on viiden pojan äiti...
Seuraava stoppi oli alastomien apinoiden saari - siis Härönsaari. No ei siellä kukaan ollut alasti eikä huutanut, siellä oli mitä ihanimpia ja rakkaimpia ihmisiä, Minerva ja Katja perheineen. Tarjosivat minulle oman pihan kantarelleja. Sieltä raaskin lähteä vasta puoli kymmenen aikaan illalla. Ajelin hämärtyvässä yössä, kuuntelin hyvää musiikkia ja olo oli jotenkin kohotettu. Yölliset ajelut kuuluvat minun kesäiloihini.
Sivumennen sanottuna: ennen Härönsaarta sain kuunnelluksi loppuun todella upean äänikirjan, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Katso arvostelu kulttuuriblogistani http://mielenruokaa.blogspot.com/ .
Sen jälkeen olenkin elellyt hiljaiseloa Nilsiässä ihan yksin. Olen nyt käyttänyt kolme päivää Tuijan haastattelunauhojen purkamiseen ja nyt jatkan tekstin kirjoittamista. Materiaalia on yllin kyllin, nyt on enää kyse pakaralihasten kestävyydestä ja työrauhasta. Jälkimmäisestä on minun elämässäni suurempi puute.
Päiväjärjestys on suunnilleen sellainen, että herään aamulla rauhassa ja teen aamutoimet hitaasti. Tämä osuus päivästä edustaa lomaa ja lepoa. Sitten joskus puolen päivän aikaan ryhdyn työhön. Teen niin kauan kunnes tulee nälkä, ja sitten laitan hyvää mutta yksinkertaista ruokaa. En ole käynyt kaupassa saapumiseni jälkeen, vaan olen ilolla syönyt kaikkea mitä täällä on kaapeissa. Ihmeen hyviä herkkuja olen saanut aikaan. Jääkaapissa oli jogurttia ja kurkku, siitä tein tsatsikia. Joka päivä pistelen oman kasvimaan loistavan vihreää salaattia. Pakastimessa oli yksi valmiiksi paistettu lampaan paisti. Juustoa on tänne kesän aikana kertynyt liikaakin, eilinen illallinen oli pari sveitsiläistyylistä juustoleipää. Minuun on iskenyt yllättävä letun himo, niinpä olen paistanut lettuja. Täällä on itse asiassa niin paljon ruokaa, jopa vuosikertaruokaa, että jos oikein tarkkaan eläisi, ei tarvitsisi juuri kahvimaitojen ja joidenkin tuoreiden vihannesten lisäksi muuta ostellakaan.
Rauhallisen aterian jälkeen taas töihin kiinni. Kun mieli tai selkä puutuu, toimittelen pikku askareita, ripustelen pyykkiä, kastelen kukkia, ja taas töihin.
Illalla kahdeksan jälkeen vaihdan ylleni tiiviit puuvillahousut ja itikkahupparin ja lähden metsään, tarkoituksena löytää mustikoita. Niitä kyllä on, mutta vain aika rajatulla alueella. Olen nyt tehnyt tutkimusretkiä kahteen paikkaan. Viimekesäinen ihana mustikkamaa vaaran laella on nyt aika tyhjä, mutta alarinteessä oli marjaa. Ilmeisesti keväällä oli hallaa, joka tuhosi tiettyjen alueiden marjat mutta säästi toiset. Nyt on haasteena löytää ne oikeat paikat. Eilisiltainen retki ei tuottanut oikeastaan marjan marjaa, tänä iltana ajattelin tutkia etelänpuoleisia rinteitä. Vattujakin tulee kyllä, mutta ovat vielä ihan raakoja.
Kun marjaretki on ohi, käyn suihkussa, laitan iltapalaa ja katson elokuvan. Ekana iltana katsoin Colorado Avenuen - se oli kyllä ihan hyvä, mutta ei puoleksikaan yhtä rikas ja värikäs kuin Lars Sundin romaanit. Lukekaa ne ja alkukielellä, siinäpä ihana elämys! Toisena iltana katsoin sellaisen amerikkalaisen leffan kuin Radio. Oli kyllä vaikuttava tarina ystävyydestä, vammaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Eilen iltana katsoin huvikseni Kivenpyörittäjän kylän, kun muistelen, että se sijoittuu ihan juuri näihin heinäkuun päiviin. Osaan sen melkein ulkoa. Varmaan olen joskus kauan sitten lukenut kirjankin, kun muistin siitä sellaisia asioita, joita ei itse elokuvassa olekaan. Ajattelin, että se, mikä 1970-luvulla näytti vääjäämättömältä, että ihmisten oli ihan pakko muuttaa maalta työn perässä kaupunkiin, on nyt jo aika lailla valoisampaa. Elokuvan Pekka, fiksu mies, olisi varmaan nykyisin paremmin koulutettu ja tietotyössä, hän voisi korjata kotitalonsa ja tehdä sieltä käsin etätöitä.
Ja sitten nukkumaan syvää pitkää metsäunta. Onneksi minua ei pelota eikä hirvitä täällä yhtään, vaan osaan olla tyynesti yksin.
maanantai 28. heinäkuuta 2008
tiistai 22. heinäkuuta 2008
Meri, kalliot ja aurinko - ei hullumpi työhuone
Terveiset mereltä! Olen ollut kaksi päivää purjehtimassa, eka kertaa elämässäni! Kuskasin suunnitelman mukaisesti lapset isälleen sunnuntaina, ja sen jälkeen ajoin itse Inkoon venelaituriin, missä Tuija, Antti ja Aarni odottivat minua veneessään nimeltä Ajatella. Nukuimme yhden yön keinuvassa lullassa ja sitten lähdimme purjehtimaan itään päin. Toisen yön vietimme heidän veneseuransa laiturissa Ormholmenin saarella ja eilen illalla rantauduimme Lauttasaareen. Olen nyt siis Helsingissä, vaikkein oikeasti ole. Olen kotikaupungissani turistina, elän kassista. En siis osallistu varsinaisesti kaupunkielämään.
Hyvin meni purjehdus ja oli kivaa! Etukäteen vähän jännitin, täytyy myöntää, kun en ole koskaan aikaisemmin pienveneillyt merellä. Ajattelin, että jos tulee huono olo ja se pilaa koko reissun saati, että pystyisin keskittymään työhön. Mutta ei mitään hätää, vaikka välillä oli ns. kova tuuli. Opin purjeiden käytön ja kääntelyn logiikkaa, sain toisena päivänä vedellä narujakin. Ainut huonon olon hetki tuli oikeastaan vasta maissa, kun keinuminen ei ottanut loppuakseen. Naama on ruskea - okei, myönnetään, aika punainen. Mutta ei palanut!
Rakastan Nilsiää kuin hullu puuroa, mutta kyllä sitä näinkin voisi kesänsä viettää.
Olin tosi tyytyväinen, kun olin käynyt kesäalesta ostamassa uusia ulkoilutamineita, hienot ulkoiluhousut, takin ja maastokengät, kaikki veden- ja tuulenpitäviä. Olivat mainoslauseidensa veroisia. Siellä istuttiin tyrskyssä ja ukkoskuuroissa sittloorassa ja pysyttiin kuivina ja lämpöisinä, ihme juttu! Koulun liikunnanopetus onnistui vakuuttamaan minulle yli neljännesvuosisata sitten, etten ole mitenkään liikunnallinen ihminen. Tässä uskossa olen koko ikäni myös nuukaillut varusteiden kanssa. Mitäpä minun kannattaa kunnon lenkkikenkiä tai ulkoilupukuja hankkia, kun olen niin kehno. Mutta ihan viime vuosien kokemukset, Nilsiän Kinahmin vaellusreitit, marjastus ja sienestys ja vaikka tämä purjehduskin ovat kirkastaneet minulle, että omimman liikuntalajini nimi on luontoliikunta. Olen siinä vieläpä sillä tavalla hyväkin, että minulla on sitkeyttä ja kestävyyttä. Minussa ei ole lainkaan räjähtävää voimaa, nopeutta, pallosilmää, pelisilmää enkä kaipaa adrenaliinihumalaa, ei siis mitään koulussa tai muuallakaan arvostettavia ominaisuuksia. Mutta eipä hätää, luontoliikunnan terveysvaikutukset ovat vähintään yhtä hyvät kuin reteempien lajien, ja voi olla, että urheiluvaivojen riskit pienemmät. Oli Antin kanssa puhetta, ett jos hän joskus huolii tyttöjä vaellukselle Lappiin, niin haluaisin mielelläni mukaan. Olen ihan varma, että se sopii minulle.
Me siis olimme Tuijan kanssa tekemässä haastatteluja kirjaa varten. istuttiin rantakallioilla, Tuijalla oli diginauhuri kaulassa, ja me puhuttiin perustuslaista, vaalirahoituksesta, tasa-arvosta, perhelainsäädännöstä ja sen semmoisista asioista. Tänään on tarkoitus vielä jatkaa, lähdemme kohta Suomenlinnaan. Aikaa on todella vähän, mutta hyvin tämäkin menee, koska pysymme asiassa ja ymmärrämme toistemme tarkoituksia. Nyt on pakko luottaa siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä olen taas kiitellyt ja siunaillut sitä, miten ihanaa on, että on tällainen omaehtoinen luova työ, jossa työpaikaksi käy vaikka rantakallio!
Hyvin meni purjehdus ja oli kivaa! Etukäteen vähän jännitin, täytyy myöntää, kun en ole koskaan aikaisemmin pienveneillyt merellä. Ajattelin, että jos tulee huono olo ja se pilaa koko reissun saati, että pystyisin keskittymään työhön. Mutta ei mitään hätää, vaikka välillä oli ns. kova tuuli. Opin purjeiden käytön ja kääntelyn logiikkaa, sain toisena päivänä vedellä narujakin. Ainut huonon olon hetki tuli oikeastaan vasta maissa, kun keinuminen ei ottanut loppuakseen. Naama on ruskea - okei, myönnetään, aika punainen. Mutta ei palanut!
Rakastan Nilsiää kuin hullu puuroa, mutta kyllä sitä näinkin voisi kesänsä viettää.
Olin tosi tyytyväinen, kun olin käynyt kesäalesta ostamassa uusia ulkoilutamineita, hienot ulkoiluhousut, takin ja maastokengät, kaikki veden- ja tuulenpitäviä. Olivat mainoslauseidensa veroisia. Siellä istuttiin tyrskyssä ja ukkoskuuroissa sittloorassa ja pysyttiin kuivina ja lämpöisinä, ihme juttu! Koulun liikunnanopetus onnistui vakuuttamaan minulle yli neljännesvuosisata sitten, etten ole mitenkään liikunnallinen ihminen. Tässä uskossa olen koko ikäni myös nuukaillut varusteiden kanssa. Mitäpä minun kannattaa kunnon lenkkikenkiä tai ulkoilupukuja hankkia, kun olen niin kehno. Mutta ihan viime vuosien kokemukset, Nilsiän Kinahmin vaellusreitit, marjastus ja sienestys ja vaikka tämä purjehduskin ovat kirkastaneet minulle, että omimman liikuntalajini nimi on luontoliikunta. Olen siinä vieläpä sillä tavalla hyväkin, että minulla on sitkeyttä ja kestävyyttä. Minussa ei ole lainkaan räjähtävää voimaa, nopeutta, pallosilmää, pelisilmää enkä kaipaa adrenaliinihumalaa, ei siis mitään koulussa tai muuallakaan arvostettavia ominaisuuksia. Mutta eipä hätää, luontoliikunnan terveysvaikutukset ovat vähintään yhtä hyvät kuin reteempien lajien, ja voi olla, että urheiluvaivojen riskit pienemmät. Oli Antin kanssa puhetta, ett jos hän joskus huolii tyttöjä vaellukselle Lappiin, niin haluaisin mielelläni mukaan. Olen ihan varma, että se sopii minulle.
Me siis olimme Tuijan kanssa tekemässä haastatteluja kirjaa varten. istuttiin rantakallioilla, Tuijalla oli diginauhuri kaulassa, ja me puhuttiin perustuslaista, vaalirahoituksesta, tasa-arvosta, perhelainsäädännöstä ja sen semmoisista asioista. Tänään on tarkoitus vielä jatkaa, lähdemme kohta Suomenlinnaan. Aikaa on todella vähän, mutta hyvin tämäkin menee, koska pysymme asiassa ja ymmärrämme toistemme tarkoituksia. Nyt on pakko luottaa siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä olen taas kiitellyt ja siunaillut sitä, miten ihanaa on, että on tällainen omaehtoinen luova työ, jossa työpaikaksi käy vaikka rantakallio!
tiistai 15. heinäkuuta 2008
Aurinko, tule jo!
Heinäkuun puoliväli. Satelee, taas, lämpöä on sellaiset viisitoista. Mansikat eivät kypsy, eivätkä auringonkukat avaudu. Salaatti vain rehottaa yrttipenkissä.
Kyllä se nyt jo saisi tulla, se suuri kesä. Saisi tulla seisova helle, armotta taivaalta räkittävä aurinko. Sellainen sää, että hiki valuu, jääteetä kuluu ja järveen on pakko päästä monta kertaa päivässä. Että yöllä pyöritään hikisissä lakanoissa.
Vanhoissa kirjoitta puhutaan taudista nimeltä luuvalo. En tiedä onko olemassa sellaista, mutta minulla ainakin on luuvilu. Palelen kesät talvet, ja yhden käden sormilla saa laskea ne yöt, joina olen nukkunut ilman villasukkia. Sitä ei paranna muu kuin tarpeeksi pitkä jakso kunnon kuumaa säätä, sellainen, että se sulattaa ja lämmittää ihmisen ytimiä myöten. Viime kesänä ei sellaista hellejaksoa oikein ollut, ja palelin sitten kauheasti koko talven.
Muistan kuumia kesiä. Esimerkiksi 1997 ja 1999, kun minulla oli vauvat. Pötkötimme tuossa terassilla viltin päällä, aurinkovarjon alla. Nyt muutamana kesänä on ollut vilpoisempaa ja ennen muuta minua ihmetyttää tuulisuus. Kun aurinko paistaa, niin melkein aina tuulee myös, eikä silloin luuvilu parane. Onko se tätä samaa ilmastonmuutosta ja maailmanloppua?
Ensi viikolla onkin minulla tiedossa seikkailua. Lapset lähtevät sunnuntai-iltana isälleen ja minä lähden sitten muutamaksi päiväksi haastattelemaan Tuijaa kirjaa varten. Alun perin meidän piti mennä Braxin kesähuvilalle Hämeeseen, mutta se ei nyt onnistukaan, Sen sijaan menemme säistä ja itikoista riippuen joko Suomenlahdelle purjehtimaan tai Lappiin vaeltelemaan. Vau, siitä tulee upeaa!
Kyllä se nyt jo saisi tulla, se suuri kesä. Saisi tulla seisova helle, armotta taivaalta räkittävä aurinko. Sellainen sää, että hiki valuu, jääteetä kuluu ja järveen on pakko päästä monta kertaa päivässä. Että yöllä pyöritään hikisissä lakanoissa.
Vanhoissa kirjoitta puhutaan taudista nimeltä luuvalo. En tiedä onko olemassa sellaista, mutta minulla ainakin on luuvilu. Palelen kesät talvet, ja yhden käden sormilla saa laskea ne yöt, joina olen nukkunut ilman villasukkia. Sitä ei paranna muu kuin tarpeeksi pitkä jakso kunnon kuumaa säätä, sellainen, että se sulattaa ja lämmittää ihmisen ytimiä myöten. Viime kesänä ei sellaista hellejaksoa oikein ollut, ja palelin sitten kauheasti koko talven.
Muistan kuumia kesiä. Esimerkiksi 1997 ja 1999, kun minulla oli vauvat. Pötkötimme tuossa terassilla viltin päällä, aurinkovarjon alla. Nyt muutamana kesänä on ollut vilpoisempaa ja ennen muuta minua ihmetyttää tuulisuus. Kun aurinko paistaa, niin melkein aina tuulee myös, eikä silloin luuvilu parane. Onko se tätä samaa ilmastonmuutosta ja maailmanloppua?
Ensi viikolla onkin minulla tiedossa seikkailua. Lapset lähtevät sunnuntai-iltana isälleen ja minä lähden sitten muutamaksi päiväksi haastattelemaan Tuijaa kirjaa varten. Alun perin meidän piti mennä Braxin kesähuvilalle Hämeeseen, mutta se ei nyt onnistukaan, Sen sijaan menemme säistä ja itikoista riippuen joko Suomenlahdelle purjehtimaan tai Lappiin vaeltelemaan. Vau, siitä tulee upeaa!
lauantai 12. heinäkuuta 2008
Heja Lordi!
Täällä on vietetty muutama hidas rokulipäivä sen jälkeen kun ruotsalaiset lähtivät. Täällä kävi nimittäin Ruotsin "sotaserkkuni" (siis äitini sotalapsiaikaisen perheen oman sukupolveni edustaja) neljän lapsensa kanssa, hänkin eronnut yksinhuoltaja. Etukäteen kovasti mietin, miten he viihtyisivät ja miten menisi lapsilauman kanssa, kun vain vanhimmat osaavat vähän englantia, ja vain yksi vähän ruotsia. Etukäteen oli tiedossa, että ruotsalaislapset Oscar 12, Stina 11, Frida 8 ja Gustav 7 ovat kovia urheiljoita, uimavalmennettavia kaikki ja moni muussakin urheilujutussa. Niinpä suunniteltiin maaottelu, jossa lajeina olisivat pihalajit. Täällä on kuulantyöntö- ja pituushyppypaikka, jalkapalloa ja sulkista voi pelata ja järveen on merkitty uintimatkat isoilla kepeillä. Maaottelua varten tehtiin T-paidat (ruotsalaisille keltaset ja suomalaisille valkoiset), joihin kiinnitettiin maiden liput ja nimikyltit Lapset olivat täpinöissään, pojat tekivät ruotsalaisten varalta ulos kylttejä. Kauppisentien alussa oli "Varning, lortar på vägen", tontin laidassa luki "Signal varnar för sprängning i omradet", laiturilla oli paras: "Varning, rysska u-båtar i sjön", ja savusaunan ovessa "Strålsäkerhetscentralen rekommenderar inte". Googlasivat sanoja ja ilmaisuja netistä, mitä nyt muutama kirjoitusvirhe pujahti mukaan. Edellisenä päivänä ostimme Ainon kanssa niin paljon ruokaa, ettei kärryyn mahtunut. Kun Aino sitä taivasteli, selitin hänelle, että aikoinaan yli 60 vuotta sitten lähti Suomesta nälkäisiä lapsia Ruotsiin, niin nyt käy sama toisinpäin ja potut maksetaan pottuina.
Vaan ei mitään huolta. Pihassa oli säpinä päällä heti kun vieraat olivat saapuneet. Jalkapallo- ja sulkispeli käynnistyi heti. On annettava omalle nuorisolle pisteitä: he ryhtyivät tosiaan isännöimään ja solkkasivat kieliä minkä osasivat ja vähän enemmänkin. Kuulin Okon suusta ruotsinkielisiä sanoja, vaikka opintoihin on vielä kaksi vuotta. Pienet tytötkin löysivät tavan kommunikoida vieraiden kanssa. Ylikansallisesta viihteestä on hyötyä: tuota pikaa keksivät ottaa esiin Staraoken ja karjuivat sitten vuoron perään mikrofoniin Hard Rock Hallelujaa! Myös Simsiä osasivat pelata yhdessä. Huviksi keksittiin sellainenkin, että kirjoitettiin tietokoneen näytölle pitkiä kummallisia sanoja ja ilmaisuja vuoroin ruotsiksi ja suomeksi ja kokeiltiin, miten ummikko osaa ne lukea ja lausua. Myöhään illalla pojat katsoivat yhdessä Conan O'Brien Talk Showta ja käkättivät yhdessä. Kaiken tämän onnistumiseen vaikutti tietysti sekin, että vieraiden asenne oli avoin ja innostunut. Myös ruoka maistui (vaikka oli vähän haasteellinen ja ronkeliksi tiedetty porukka), ulkohuussisuositus ei järkyttänyt eivätkä ahtaat olot, ei liioin vaihteleva ja viileähkö sää.
Kova hommahan tämä vierailu oli - kun pihassa ja pöydässä oli parhaimmillaan 10 lasta, Marie, vaari ja minä, mutta hauskaa ja mukavaa oli. Kaikki Mujusen lapsetkin halusivat jäädä tänne yöksi, eivätkä pojat suostuneet majoittumaan aittaan, kun sieltä löytyi hiirenkakkaa. Nukkumassakin oli siis 10 lasta. Pojat nukkuivat tai ainakin yrittivät nukkua ison mökin sohvalla tai lattialla. Aamuyöstä Okko tuli silmät tirrissä kyselemään, eikö mistään löydy yhtään sänkyä, kun hänelle ei riittänyt tilaa lattialla ja aitassa oli helvetin kylmä. Armahdin poikaa, päästin omaan sänkyyni ja kömmin Eevan viereen.
Oli hauskaa kuunnella, kuinka Marie puhui lapsille, kyllä siinä joku pehmeämpi ja pyöreämpi sävy oli kuin meillä suomalaisilla, tai ainakin minulla. Takkutukkaiselle tytölleen hän sanoi: "Det är helt OK om Du vill låna min hårborste, den ligger i min väska." Minä kun olisin varmaankin sanonut suunnilleen: "Nyt heti harjaamaan tukka, sehän on ihan takussa."
Kaikille jäi hyvä mieli. Ties vaikka joku päivä lähtisimme kauhealla lössillä Ruotsiin!
Lähtivät eilen aamulla aikaisin ennen kuin me alkuasukkaat heräsimme. On sitten hiljakseen siivottu ja tiskattu, käyty Kunnon paikassa uimassa, katsottu Jäniksen vuosi videolta ja löysäilty. Keli on edelleen kehno, mutta eipä se laiskottelua haittaa.
Vaan ei mitään huolta. Pihassa oli säpinä päällä heti kun vieraat olivat saapuneet. Jalkapallo- ja sulkispeli käynnistyi heti. On annettava omalle nuorisolle pisteitä: he ryhtyivät tosiaan isännöimään ja solkkasivat kieliä minkä osasivat ja vähän enemmänkin. Kuulin Okon suusta ruotsinkielisiä sanoja, vaikka opintoihin on vielä kaksi vuotta. Pienet tytötkin löysivät tavan kommunikoida vieraiden kanssa. Ylikansallisesta viihteestä on hyötyä: tuota pikaa keksivät ottaa esiin Staraoken ja karjuivat sitten vuoron perään mikrofoniin Hard Rock Hallelujaa! Myös Simsiä osasivat pelata yhdessä. Huviksi keksittiin sellainenkin, että kirjoitettiin tietokoneen näytölle pitkiä kummallisia sanoja ja ilmaisuja vuoroin ruotsiksi ja suomeksi ja kokeiltiin, miten ummikko osaa ne lukea ja lausua. Myöhään illalla pojat katsoivat yhdessä Conan O'Brien Talk Showta ja käkättivät yhdessä. Kaiken tämän onnistumiseen vaikutti tietysti sekin, että vieraiden asenne oli avoin ja innostunut. Myös ruoka maistui (vaikka oli vähän haasteellinen ja ronkeliksi tiedetty porukka), ulkohuussisuositus ei järkyttänyt eivätkä ahtaat olot, ei liioin vaihteleva ja viileähkö sää.
Kova hommahan tämä vierailu oli - kun pihassa ja pöydässä oli parhaimmillaan 10 lasta, Marie, vaari ja minä, mutta hauskaa ja mukavaa oli. Kaikki Mujusen lapsetkin halusivat jäädä tänne yöksi, eivätkä pojat suostuneet majoittumaan aittaan, kun sieltä löytyi hiirenkakkaa. Nukkumassakin oli siis 10 lasta. Pojat nukkuivat tai ainakin yrittivät nukkua ison mökin sohvalla tai lattialla. Aamuyöstä Okko tuli silmät tirrissä kyselemään, eikö mistään löydy yhtään sänkyä, kun hänelle ei riittänyt tilaa lattialla ja aitassa oli helvetin kylmä. Armahdin poikaa, päästin omaan sänkyyni ja kömmin Eevan viereen.
Oli hauskaa kuunnella, kuinka Marie puhui lapsille, kyllä siinä joku pehmeämpi ja pyöreämpi sävy oli kuin meillä suomalaisilla, tai ainakin minulla. Takkutukkaiselle tytölleen hän sanoi: "Det är helt OK om Du vill låna min hårborste, den ligger i min väska." Minä kun olisin varmaankin sanonut suunnilleen: "Nyt heti harjaamaan tukka, sehän on ihan takussa."
Kaikille jäi hyvä mieli. Ties vaikka joku päivä lähtisimme kauhealla lössillä Ruotsiin!
Lähtivät eilen aamulla aikaisin ennen kuin me alkuasukkaat heräsimme. On sitten hiljakseen siivottu ja tiskattu, käyty Kunnon paikassa uimassa, katsottu Jäniksen vuosi videolta ja löysäilty. Keli on edelleen kehno, mutta eipä se laiskottelua haittaa.
lauantai 5. heinäkuuta 2008
Lapsellista menoa
Nyt olen taas kääntänyt päälle äitivaihteen. Hain lapset keskiviikkona Lahdesta, ajoin siis yhteensä noin 680 km. Jälleennäkeminen oli riemukas - ja muitakin tunteita sekä rajan hakemisia koettiin. Todellisuudesta toiseen vaihtamisen tilanteet ovat haasteellisia kaikille.
Kun lapset - siis omat lapset sekä heidän serkkunsa - ovat täällä, saan olla todella monena ja usein aika lujilla. Olen talouden ainut täystoiminen aikuinen. Olen kokkina tietysti aamusta iltaan, ruokakuntaan kuuluu useimmiten noin viisi lasta sekä vaari. Siivoojana ja pyykkärinä, johon sadekuuro panee vauhtia, ylipuutarhurina (Äiti, tuu laskemaan mun ohdakkeet! Meillä maksetaan lapsille 5 c/juuri ohdakkeiden poistamisesta pihalta) rauhanturvaajana (Pojat! Irti Ainosta!), askartelunohjaajana (Ihana piirustus, kulta! Mutta kun piirrät tai liimaat, laita AINA sanomalehti alle), Suurena Näkijänä (Tuu kattoon! Asiat tulevat Tosiolevaisiksi vasta kun ne on Nähty), ATK-tukihenkilönä ratkomassa ongelmia , joista en ole koskaan kuullutkaan (Hei äiti, me ei saada firewire-porttia toimimaan!), pätevyyteni moninkertaisesti ylittävänä musiikinopettajana (Miten nää sorminumerot menee? Pannaanko tähän kakkonen vai kolmonen? Öh tuota... montakos ylennys- tai alennusmerkkiä, mihin säveleen päättyy?... olikos sulla sitä G-duuriasteikkoa mukana, katso siitä.), AV-tarkastamona (Tämä ei sovi Milkulle, ja kun Milkku ei saa katsoa, niin eivät muutkaan), kadonneen tavaran etsijänä (Missä on teippi, sukka, lippis, uikkarit? Kuka tahansa osaa etsiä, mutta tarvitaan äiti löytämään), kulttuuri- ja kirjastosihteerinä, auton korjaajana (tämän kesän ihmeellinen ongelma on piippaava ovi, joka vaimennetaan spray-pullolla). Mitä tahansa teenkin, saan harvoin tehdä työni loppuun loogisesti ja keskeytyksettä. Tyypillinen tilanne on vaikka se, että olen laittamassa ruokaa ja saan pienen apurin. Apuri ryhtyy kuorimaan porkkanoita, mitä varten pitää etsiä uusi kuorimaveitsi ja raivata tilaa tiskipöydältä. Hetken kuluttua tulee haava sormeen ja sitten lähdetäänkin etsimään laastaria. Tässä vaiheessa uhkaavat lihapullat palaa pannulla tai jotain vastaavaa. Hetken kuluttua menee jollain lapsella tietokone jumiin ja joku tulee näyttämään vasta aloittamaansa virkkausta, josta on määrä tulla patalappu. Ketjusilmukat ovat aivan liian tiukkoja, jotta siihen voisi tehdä toisen rivin, ja kun sanon tämän, virkkaaja suuttuu ja pettyy ja sitten on lohdutettava. Hetken päästä hän tuo minulle koukun ja langan ja pyytää tekemään malliksi. Pesen kädet lihapullataikinasta ja sanon, että teen yhden rivin, mutta ehdottomasti en mitään enempää ennen kuin on syöty, en mitenkään ehdi. Näin tapahtuu, lapsi jää henkisen tuen toivossa virkkaamaan keskelle keittiön lattiaa ja on ihan koko ajan tiellä kun harpon lieden, työpöydän ja jääkaapin väliä. Hetken päästä on silmukka päässyt karkaamaan ja itku taas silmään, noukin märillä sormilla silmukan ja totean, että on todella parempi jatkaa virkkausta vasta ruoan jälkeen - mutta eihän pieni virkkaaja mitenkään malta. Pinna on palaa, kun joku tulee, panee päänsä kallelleen ja marisee: "mulla on tyyyylsääää". Neuvon menemään makaamaan ja odottamaan, että se menee ohi. Hiljaa mielessäni toivon, että minulla joskus olisi sellainen tilanne.
Ja kaiken tämän keskellä yritän vielä tehdä omia töitäni. Tämä omaehtoinen etätyö kun on niin kätevää! Huh huh. Tokihan suvantohetkiä kohellukseen tulee, mutta nekin ovat ennustamattomia, enkä kykene mitenkään erinomaisesti keskittymään. Kuten viiden lapsen äiti Hilkka Olkinuora on sanonut, nainen päivystää koko ajan. Minä hetkenä tahansa tulee joku arvaamaton ongelma, jota joudun heti selvittämään. Jos sanon, että nyt en ehdi, minulla on homma kesken, pieni avun tarvitsija odottaa sitten kärsimättömänä vieressä. Ei siitä tule mitään.
Väsyn tietenkin. Omaa rauhallista aikaa on silloin, kun lapset nukkuvat. Niin vanhaksi olen tullut, etten kuvittelekaan omaksi laatuajakseni iltayötä. Menen suosiolla nukkumaan yhdessä lasten kanssa ja toivon aamulla herääväni edes vähän ennen heitä. Kuten nyt. Jos hyvin käy, ehdin editoida nettijuttujen otsikoita ennen kuin sirkus alkaa.
Jotta en joutuisi koko aikaa papattamaan samoja asioita, olen tehnyt huoneentauluksi "Kesäsäännöt":
Kun lapset - siis omat lapset sekä heidän serkkunsa - ovat täällä, saan olla todella monena ja usein aika lujilla. Olen talouden ainut täystoiminen aikuinen. Olen kokkina tietysti aamusta iltaan, ruokakuntaan kuuluu useimmiten noin viisi lasta sekä vaari. Siivoojana ja pyykkärinä, johon sadekuuro panee vauhtia, ylipuutarhurina (Äiti, tuu laskemaan mun ohdakkeet! Meillä maksetaan lapsille 5 c/juuri ohdakkeiden poistamisesta pihalta) rauhanturvaajana (Pojat! Irti Ainosta!), askartelunohjaajana (Ihana piirustus, kulta! Mutta kun piirrät tai liimaat, laita AINA sanomalehti alle), Suurena Näkijänä (Tuu kattoon! Asiat tulevat Tosiolevaisiksi vasta kun ne on Nähty), ATK-tukihenkilönä ratkomassa ongelmia , joista en ole koskaan kuullutkaan (Hei äiti, me ei saada firewire-porttia toimimaan!), pätevyyteni moninkertaisesti ylittävänä musiikinopettajana (Miten nää sorminumerot menee? Pannaanko tähän kakkonen vai kolmonen? Öh tuota... montakos ylennys- tai alennusmerkkiä, mihin säveleen päättyy?... olikos sulla sitä G-duuriasteikkoa mukana, katso siitä.), AV-tarkastamona (Tämä ei sovi Milkulle, ja kun Milkku ei saa katsoa, niin eivät muutkaan), kadonneen tavaran etsijänä (Missä on teippi, sukka, lippis, uikkarit? Kuka tahansa osaa etsiä, mutta tarvitaan äiti löytämään), kulttuuri- ja kirjastosihteerinä, auton korjaajana (tämän kesän ihmeellinen ongelma on piippaava ovi, joka vaimennetaan spray-pullolla). Mitä tahansa teenkin, saan harvoin tehdä työni loppuun loogisesti ja keskeytyksettä. Tyypillinen tilanne on vaikka se, että olen laittamassa ruokaa ja saan pienen apurin. Apuri ryhtyy kuorimaan porkkanoita, mitä varten pitää etsiä uusi kuorimaveitsi ja raivata tilaa tiskipöydältä. Hetken kuluttua tulee haava sormeen ja sitten lähdetäänkin etsimään laastaria. Tässä vaiheessa uhkaavat lihapullat palaa pannulla tai jotain vastaavaa. Hetken kuluttua menee jollain lapsella tietokone jumiin ja joku tulee näyttämään vasta aloittamaansa virkkausta, josta on määrä tulla patalappu. Ketjusilmukat ovat aivan liian tiukkoja, jotta siihen voisi tehdä toisen rivin, ja kun sanon tämän, virkkaaja suuttuu ja pettyy ja sitten on lohdutettava. Hetken päästä hän tuo minulle koukun ja langan ja pyytää tekemään malliksi. Pesen kädet lihapullataikinasta ja sanon, että teen yhden rivin, mutta ehdottomasti en mitään enempää ennen kuin on syöty, en mitenkään ehdi. Näin tapahtuu, lapsi jää henkisen tuen toivossa virkkaamaan keskelle keittiön lattiaa ja on ihan koko ajan tiellä kun harpon lieden, työpöydän ja jääkaapin väliä. Hetken päästä on silmukka päässyt karkaamaan ja itku taas silmään, noukin märillä sormilla silmukan ja totean, että on todella parempi jatkaa virkkausta vasta ruoan jälkeen - mutta eihän pieni virkkaaja mitenkään malta. Pinna on palaa, kun joku tulee, panee päänsä kallelleen ja marisee: "mulla on tyyyylsääää". Neuvon menemään makaamaan ja odottamaan, että se menee ohi. Hiljaa mielessäni toivon, että minulla joskus olisi sellainen tilanne.
Ja kaiken tämän keskellä yritän vielä tehdä omia töitäni. Tämä omaehtoinen etätyö kun on niin kätevää! Huh huh. Tokihan suvantohetkiä kohellukseen tulee, mutta nekin ovat ennustamattomia, enkä kykene mitenkään erinomaisesti keskittymään. Kuten viiden lapsen äiti Hilkka Olkinuora on sanonut, nainen päivystää koko ajan. Minä hetkenä tahansa tulee joku arvaamaton ongelma, jota joudun heti selvittämään. Jos sanon, että nyt en ehdi, minulla on homma kesken, pieni avun tarvitsija odottaa sitten kärsimättömänä vieressä. Ei siitä tule mitään.
Väsyn tietenkin. Omaa rauhallista aikaa on silloin, kun lapset nukkuvat. Niin vanhaksi olen tullut, etten kuvittelekaan omaksi laatuajakseni iltayötä. Menen suosiolla nukkumaan yhdessä lasten kanssa ja toivon aamulla herääväni edes vähän ennen heitä. Kuten nyt. Jos hyvin käy, ehdin editoida nettijuttujen otsikoita ennen kuin sirkus alkaa.
Jotta en joutuisi koko aikaa papattamaan samoja asioita, olen tehnyt huoneentauluksi "Kesäsäännöt":
KESÄSÄÄNNÖT
1. Ovi kiinni!
Hauskaa kesäelämää koko porukalle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)