Palasin viimeviikkoiselta purjehdus-Helsinki -reissultani torstaina. Se oli kesän riemukkaimpia päiviä, ainoita todellisia vapaapäiviä, kun en tehnyt työtä enkä hoitanut mitään enkä ketään, en laittanut ruokaakaan yhtään. Toki hommana oli ajaa Helsingistä Nilsiään, mutta en tehnyt sitä lyhintä reittiä. Lähdin aamulla, kaikessa rauhassa ja stressaamatta. Ensin pysähdyin Heinlammilla rakkaan ystäväni Oissin ja hänen rakkaan perhekuntansa luona. Juotiin kahvia ja pulistiin asiat halki. Niin vielä - matkalla sinne puhuin melkein puolet ajasta ystäväni ja Ainon kummitäti Hannen kanssa, pitkästä aikaa. Meillä oli oikein mukavat jutut, ihan ilahdutti kauheasti kun huomasin, että vaikka on käytännön syistä harvakseltaan pidetty yhteyttä, yhteinen aaltopituus on tallella. Ei me sattumalta silloin 20 vuotta sitten ystävystytty eikä hän sattumalta ole Ainon kumpsu. Pantiin kunnianhimoinen tavoite tavatakin seuraavan puolen vuoden aikana. Siinä on haastetta jonkin verran, kun minulla on se elämäntilanne kuin on ja hän asuu Vaasassa ja on viiden pojan äiti...
Seuraava stoppi oli alastomien apinoiden saari - siis Härönsaari. No ei siellä kukaan ollut alasti eikä huutanut, siellä oli mitä ihanimpia ja rakkaimpia ihmisiä, Minerva ja Katja perheineen. Tarjosivat minulle oman pihan kantarelleja. Sieltä raaskin lähteä vasta puoli kymmenen aikaan illalla. Ajelin hämärtyvässä yössä, kuuntelin hyvää musiikkia ja olo oli jotenkin kohotettu. Yölliset ajelut kuuluvat minun kesäiloihini.
Sivumennen sanottuna: ennen Härönsaarta sain kuunnelluksi loppuun todella upean äänikirjan, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Katso arvostelu kulttuuriblogistani http://mielenruokaa.blogspot.com/ .
Sen jälkeen olenkin elellyt hiljaiseloa Nilsiässä ihan yksin. Olen nyt käyttänyt kolme päivää Tuijan haastattelunauhojen purkamiseen ja nyt jatkan tekstin kirjoittamista. Materiaalia on yllin kyllin, nyt on enää kyse pakaralihasten kestävyydestä ja työrauhasta. Jälkimmäisestä on minun elämässäni suurempi puute.
Päiväjärjestys on suunnilleen sellainen, että herään aamulla rauhassa ja teen aamutoimet hitaasti. Tämä osuus päivästä edustaa lomaa ja lepoa. Sitten joskus puolen päivän aikaan ryhdyn työhön. Teen niin kauan kunnes tulee nälkä, ja sitten laitan hyvää mutta yksinkertaista ruokaa. En ole käynyt kaupassa saapumiseni jälkeen, vaan olen ilolla syönyt kaikkea mitä täällä on kaapeissa. Ihmeen hyviä herkkuja olen saanut aikaan. Jääkaapissa oli jogurttia ja kurkku, siitä tein tsatsikia. Joka päivä pistelen oman kasvimaan loistavan vihreää salaattia. Pakastimessa oli yksi valmiiksi paistettu lampaan paisti. Juustoa on tänne kesän aikana kertynyt liikaakin, eilinen illallinen oli pari sveitsiläistyylistä juustoleipää. Minuun on iskenyt yllättävä letun himo, niinpä olen paistanut lettuja. Täällä on itse asiassa niin paljon ruokaa, jopa vuosikertaruokaa, että jos oikein tarkkaan eläisi, ei tarvitsisi juuri kahvimaitojen ja joidenkin tuoreiden vihannesten lisäksi muuta ostellakaan.
Rauhallisen aterian jälkeen taas töihin kiinni. Kun mieli tai selkä puutuu, toimittelen pikku askareita, ripustelen pyykkiä, kastelen kukkia, ja taas töihin.
Illalla kahdeksan jälkeen vaihdan ylleni tiiviit puuvillahousut ja itikkahupparin ja lähden metsään, tarkoituksena löytää mustikoita. Niitä kyllä on, mutta vain aika rajatulla alueella. Olen nyt tehnyt tutkimusretkiä kahteen paikkaan. Viimekesäinen ihana mustikkamaa vaaran laella on nyt aika tyhjä, mutta alarinteessä oli marjaa. Ilmeisesti keväällä oli hallaa, joka tuhosi tiettyjen alueiden marjat mutta säästi toiset. Nyt on haasteena löytää ne oikeat paikat. Eilisiltainen retki ei tuottanut oikeastaan marjan marjaa, tänä iltana ajattelin tutkia etelänpuoleisia rinteitä. Vattujakin tulee kyllä, mutta ovat vielä ihan raakoja.
Kun marjaretki on ohi, käyn suihkussa, laitan iltapalaa ja katson elokuvan. Ekana iltana katsoin Colorado Avenuen - se oli kyllä ihan hyvä, mutta ei puoleksikaan yhtä rikas ja värikäs kuin Lars Sundin romaanit. Lukekaa ne ja alkukielellä, siinäpä ihana elämys! Toisena iltana katsoin sellaisen amerikkalaisen leffan kuin Radio. Oli kyllä vaikuttava tarina ystävyydestä, vammaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Eilen iltana katsoin huvikseni Kivenpyörittäjän kylän, kun muistelen, että se sijoittuu ihan juuri näihin heinäkuun päiviin. Osaan sen melkein ulkoa. Varmaan olen joskus kauan sitten lukenut kirjankin, kun muistin siitä sellaisia asioita, joita ei itse elokuvassa olekaan. Ajattelin, että se, mikä 1970-luvulla näytti vääjäämättömältä, että ihmisten oli ihan pakko muuttaa maalta työn perässä kaupunkiin, on nyt jo aika lailla valoisampaa. Elokuvan Pekka, fiksu mies, olisi varmaan nykyisin paremmin koulutettu ja tietotyössä, hän voisi korjata kotitalonsa ja tehdä sieltä käsin etätöitä.
Ja sitten nukkumaan syvää pitkää metsäunta. Onneksi minua ei pelota eikä hirvitä täällä yhtään, vaan osaan olla tyynesti yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti