Muisto

Pariisiin liittyy kaikilla keski-ikäsillä muistoja. Matkaseurani on käynyt täällä usein ja varsin äskettäinkin, ja olemme kulkeneet osin heidän muistojensa ja niiden synnyttämien odotusten perässä maisemissa, ravintoloissa ja taidemuseoissa. Tämä sopii minulle, sillä tavoin jaamme tarinoita ja tulemme entistä läheisemmiksi.

Omasta edellisestä Pariisin-matkastani voi olla peräti neljännesvuosisata. Mahdollisesti pysähdyimme täällä silloisen poikaystävän, nyt jo entisen aviomiehen kanssa muutama vuosi myöhemmin interraililla, mutta siitä en muista mitään.

Sen sijaan heinä-elokuussa 1989 olin Pariisissa ystäväni O:n kanssa - terveisiä! Ostimme seuramatkan, johon sisältyi kahden tähden hotelli jossain Pigallen-Montmartren suunnalla, en muista tarkemmin. Hankimme matkan käyttörahat viikon kirpparipöydällä Hietalahden torilla ja käytimme niistä huomattavan osan Pariisin isolla kirpparilla Clignancourtissa. Söimme eksoottisessa etiopialaisessa ravintolassa, lorvehdimme kirjakaupoissa. Paikkoja en muista, enkä yksityiskohtia, minkäänlaisia maisemia ei ole painunut mieleeni, sen sijaan reissuun liittyy unohtumaton tarina.

Olin saman kesän alussa tavannut yhden sveitsiläisen pojan, kutsuttakoon häntä tässä ML:ksi. Olin tavannut hänet lautalla matkalla Viroon. Sehän oli vielä neuvostokomennon aikaa, mutta perestroika oli jo avannut ovia ja Tallinnassa järjestettiin jokin suuri nuorille suunnattu kansainvälinen historiakonferenssi, johon minä olin menossa poliittisen historian pääaineopiskelijana. Hän oli menossa samaan konferenssiin henkilökohtaisista syistä: hän oli sukutaustaltaan 100% virolainen, emigranttien jälkeläinen, ja oli siis matkalla ensimmäistä kertaa isiensä maille. 

Onneton kaveri rakastui minuun siinä Georg Otsin kahvilapöydässä päätä pahkaa ja aivan tolkuttomasti. Jälkikäteen ajatellen ainut selitys tälle rakastumiselle oli, että olin ensimmäinen hänen koskaan tapaamansa ugrityttö, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Poikaparka oli etsimässä itseään ja tapasi sitten minut. Oma syyni siihen, että tuttavuus hänen kanssaan jatkui kahvilarupattelua pitemmälle oli, että nuolin tuoreita haavoja Suuren Nuoruudenrakkauden jäljiltä ja olin kovin allapäin. En uskonut, että kukaan enää koskaan voisi kiinnostua minusta. Sitten tuli tämä.

No, Tallinnassa en tainnut päästä konferenssiin saakka ollenkaan, pyörimme hänen ja hänelle osoitettujen virolaisten isäntien kanssa kaupungilla. Kun kävi ilmi, että olin O:n kanssa myöhemmin kesällä tulossa Pariisiin, hän halusi ilman muuta tulla tapaamaan meitä sinne. 

ML vei meitä hienoihin ravintoloihin ja hukutti minut kuin myös matkaseurani kohteliaisuuksiin ja hemmotteluun. Hän oli toisaalta myös vilpittömän järkyttynyt kahden tähden hotellimurjustamme (are you sure you are all right there?) ja Clignancourtista ostamastani vihreästä mokkaminihameesta. Hän kirjoitti riipaisevia rakkauskirjeitä sekä ennen että jälkeen tapaamisemme. Luin niitä liikuttuneena. Viisas O näki asian todellisen tilan jo tuolloin.

Myöhemmin saman vuonna matkustin hänen luokseen jouluksi ja meistä tuli pari reiluksi vuodeksi. Antauduin hemmottelulle ja palvonnalle, se oli kermavaahtoa haavoilleni. En koskaan ollut rakastunut häneen, mutta ajattelin, että tällaisen hyvän ja kiltin miehen Universumi nyt minulle lahjoitti, kuinka sellaisesta voi kieltäyä. Kunnes vähitellen jo Pariisissa ilmenneet eroavaisuudet välillämme paljastuivat koko laajuudeltaan ja huomasimme pikku hiljaa kumpikin, ettei meillä ollut juuri mitään yhteistä. Hänen rinnallaan minulle olisi ollut varattuna rooli rikkaan miehen kodin hengettärenä Geneven hienostokauounginosissa. Sitä varten minua jo varustettiin kalliilla koruilla, varakas mieshän osoittaa vaurauttaan kuljettamalla rinnallaan raskaasti korustettua naista. Kirpparilta ostettu nahkainen minihame ei ollut vielä mitään, pahempaa oli, kun menin farkuissa ja ilman em. koruja ravintolaan.

Hän oli insinööri, minä humanisti. Rakastin ja opiskelin kaunokirjallisuutta, hän ei kummallisesta kielihistoriastaan johtuen (oman kertomuksensa arvoinen tapaus) pystynyt edes lukemaan sitä. Hän halusi viettää lomat Club Medissä ja kalliissa välineurheiluharrastuksissa, minä halusin nähdä oikeaa maailmaa enkä piittaa laskettelusta tai muustakaan urheilusta pätkääkään, hänellä oli minuuttiaikataulu joka päivälle, minulla taas taipumus ja halu mennä tunnelman mukana. Vaikka luksus on kivaa, olen kuitenkin ytimeltäni pohjoismainen raatoakka, itsellinen ja omapäinen, ylpeä itse tehdystä elämästä ja itse tienatuista, vaikka kuinka vaatimattomista rahoista. We gave it a year. Erosimme hyvässä tunnelmassa, ilman itkuja. Kun juttu ei ollut sisimpään saakka ulottunut, ei ulottunut erotuskakaan. Hänkin oli sen vuoden aikana tokeentunut laivalla kokemastaan tilapäisestä ugritytön aiheuttamasta mielenhäiriöstä. Joskus uupumuksesta pökertyneinä naapurini ja matkatoverini M:n sohvalla maatessa tämä juttu naurattaa. Joo-o, kyllä olisi elämä Genevessä ollut ihan kauheaa, liehumista boutiquesta ja kauneushoitolasta toiseen.

Jäihän siitäkin silti käteen jotakin. Kasa upeita koruja, odottavat pahan päivän varana lipastossa. Geneven yliopiston Certificat d'Etudes Françaises Modernes, jonka rohkaisemana suoritin myös silloisen valantehneen kielenkääntäjän tutkinnon, sekä alku lehtinaisen uralle. Kun nimittäin olin lähdössä Sveitsiin, silloisen duunini pomo kehotti minua kirjoittamaan sieltä juttuja ja myymään niitä lehdille palattuani. Minähän kirjoitin, kuusi isoa juttua, joista sain myytyä peräti neljä! Yksi ostajista on toimeksiantajani edelleen. 

Otherfie

Turisteilu on muuttunut tässäkin rakkaassa seurueessa sitten viime vuoden. Joka kerta kun näkyy jotakin kivaa, pysähdytään ottamaan kuvia, kuten ennenkin, mutta nyt tungetaan oma naama väliin. Selfie! Olen ottanut ystävistäni monta selfienottokuvaa, siis sellaisia, missä heidän silmiensä edessä on oma kännykkä. Narkissoksia katsomassa modernin lähteen silmään.

No, minäkin tätä kokeilemaan, ensimmäistä kertaa. Olenhan aina kaikissa muodeissa hidas omaksuja. 

Ei tuntunut hyvältä. Ensinnäkin näytän kaikissa otoksissa ihan kamalalta. Katsokaa vaikka, tässä ollaan Jardin des Plantesissa, joka on hieno paikka:

Kuinka kenenkään tukka voi olla noin huonosti? Ja silmien välissä tuollaiset rypyt? Yleisestä typeryydestä nyt puhumattakaan? Minua saa kuvata läheltä vain Anna Dammert, muut vähintään kahden metrin päästä ja ehdottomasti vain yläviistosta!

Tämä tietysti paljastaa, että olen paljon enemmän Narkissos kuin ystäväni, jotka vapautuneesti räpsivät huonoja kuvia itsestään nähtävyyksien edessä ja julkaisevatkin niitä tai ainakin säilyttävät ja näyttävät läheisilleen. Selfien olemukseenhan kuuluu, että kuva on huono ja siinä esiintyvä self hölmön näköinen. Tässä siis paljastan turhamaisuuteni lisäksi vielä aukon huumorintajussani.

Mutta on muutakin, minkä takia taidan pysytellä mieluummin linssin takana. Kuvaan paljon ja mielelläni ja olen jopa aika hyvä amatööri. Haluan pysyä kuvieni kuvaavana subjektina, joka valitsee maailman kaikesta silmieni eteen heittämästä ne hetket ja näyt, jotka poimin mukaan. Haluan olla mieluummin näkijä ja auteur kuin objekti. Jos jälkeeni jäävissä kuvakokoelmissa on hyvin vähän kuvia minusta itsestäni (paitsi niitä Anna D:n loisteliaita otoksia, joiden takia melkein päädyin mallin uralle), älkööt jälkipolvet surko - jos kuvani nyt ylipäätään heitä kiinnostavat. Ottamani kuvat kertovat joka tapauksessa minusta, ne ovat valintojen, sommitelmien ja muiden näkemysten kautta mieleni kuvia. Eräänlaisia selfieitä siis nekin. 

PS: Jardin des Plantesista, jonka ruusut häviävät mennen tullen Haapsalun Kuursaalin ruusuille, menimme lounaalle vastapäisen moskeijan kahvilaan. Upea paikka, ihana tunnelma ja hyvät couscousit ja tajinet!

Toisen kotona

Pariisissa, kesän huipentumaa viettämässä kolmen ystävän kanssa, mukana ovat M ja sisarensa K sekä monsieur V. Asumme erään perheen kodissa 13. arrondissementissa, rue Campo Formiolla. Tämä on loistavaa!

Asunto on hankittu homeexchange.com:n kautta, erinomainen ystäväni M. järjesti. Nämä ranskalaiset viettivät maaliskuussa vajaan viikon hänen asunnossaan, jolloin hän puolestaan majaili meillä. Ja nyt nautitaan vastavuoroisesti heidän kodistaan. 

Asunto on suurehko, reilusti päälle 100m2, mutta niin sokkeloinen, etten osaisi laatia pohjapiirustusta. Jokaisella meistä on oma huone, jossa yöpyä, lisäksi keittiö kaikkine varustuksineen sekä salon. Talo lienee noin satavuotias, lattiaparketit narisevat ja saniteettitilat ovat hassut ja epäkäytännölliset. Asunnossa asuu selvästi boheemi ja epäkäytännöllinen intellektuelliperhe, valtavat kirjahylly notkuvat pelkkää laatukirjallisuutta. Talon isäntä on Suomen-ystävä, yksi kirjahyllyllinen on suomalaista kirjallisuutta, osin jopa suomeksi. Kalusteet ovat kaikki eri paria ja kulahtaneita, joka paikka on täynnä tavaraa ja paperia, huoneistossa tuntuu vieno sikaarin tuoksu. Saapuessamme kuului talon jostain asunnosta pianonsoittoa. Asunnon yhdestä huoneesta löytyi klarinettinuotteja. Keittiön pöydällä oli odottamassa punaviinipullo. 

Illalla kun korkkasimme viinin ja nautimme lähikaupasta hankittuja juustoja ja leikkeleitä, totesimme ykskantaan, että onhan tämä paljon mukavampaa oikean keittiön pöydän ääressä kuin hotellissa jonkun sängyn päiväpeitolla. 

Kotitalomme sisäpihan pikku puutarha. Romanttisessa lehtimajassa lymyilevät roskikset.

Divaani, jonka ottaisin kotiini koska tahansa. 

Ja kaikki tämä ihan ilmaiseksi, luottamustalouden turvin!

Herran huoneessa Harlemissa

Tulipa sekin päivä, että menin kirkkoon ystäväni uskonnottoman ja melko kirkkokielteisen M:n kanssa,  - ja vieläpä hänen aloitteestaan. Ajoimme sunnuntaiaamuna metrolla 125. kadulle Harlemiin ja päädyimme seuraamaan gospel-jumalanpalvelusta Mother Africa Methodist Episcopal Zion -kirkkoon.  Matkaoppaan mukaan se on Harlemin vanhin afrikkalaisamerikkalainen kirkko, peräisin 1800-luvulta. Saavuimme vähän myöhässä mutta seurakunnan kannalta ajoissa. Meneillään oli pienen lauluyhtyeen melko hillitty esitys, minkä jälkeen ryhdyttiin toivottamaan vieraita tervetulleiksi. Musta pastori  (jolla oli valtavat liperit - Amerikassa ihan kaikki on suurempaa!) avasi suunsa - saksaksi. Sitten hollanniksi, ranskaksi, italiaksi ja espanjaksi, ja vasta viimeisenä englanniksi. Tarkempi silmäys paljasti, että kirkkokansa koostui 90-prosenttisesti turisteista, epäilemättä saman kansainvälisen matkaoppaan johdatuksesta. Alkuperäiset seurakuntalaiset erotti paitsi tummasta ihonväristä myös valkoisesta vaatetuksesta.  Miehilläkin oli vitivalkoiset puvut, siis eräänlaiset albat. Tervetulotoivotusten keskeisin sanoma oli kehotus avokätisyyteen, sekä dollarit että eurot käyvät. Tyhjensimme kukkaroistamme Amerikan kolikot, joista emme ole jaksaneet pitää lukua.
Sitten tuli  väkevää julistusta. Menestysteologisen saarnan aiheena oli sitkeys - PER-SE-VE-RANCE, jonka pastori lausui monella tavalla voimaperäisen mehukkasti. Saarnassa viitattiin kansainvälisesti tunnettuihin sitkeyden esikuviin kuten James Brownin, J.K. Rowlingiin ja jostain syystä myös Hershey's -suklaafirmaan. Emme sen sijaan päässeet seuraamaan riemusta laulavan ja ylistävän seurakunnan heilumista. Seurakunta taisi olla sellaiseen liian vähälukuinen ja iäkäs, heitä ei kolehdinkerääjien ja ovimiesten lisäksi monta ollut. Kirkko sen sijaan oli komea ja hyvin hoidettu, turistien rahoilla epäilemättä. Oli vähän vaikea edes kuvitella sitä muutama vuosikymmen aiemmin orjuudesta vapautuneiden aikaansaannokseksi. Sisällä ei saanut kuvata.

Kirkkoja oli muuallakin Harlemissa silmiinpistävän paljon, kuljimme kierroksellamme varmaan 30 isomman tai pienemmän pyhätön ohi ja iloinen meno kuului monen oven takaa. Pienemmissä kirkoissa olisi ehkä ollut aito tunnelma, mutta semmoisiin emme ilenneet mennä sisään. Useampaa kirkkoa rakennettin tai remontoitiin, joten ilmeisesti niitä ei vieläkään ole riittävästi.
Muutoin Harlem oli keskiluokkainen, hiljainen ja tylsä.
Piipahdimme myös maailman suurimmaksi mainitun St. John the Divinen ovella, mutta peräännyimme, kun vastassa oli kyltti: "we thank you for your donation on 10 dollars." Pietarinkirkko Roomassa on nähty, ilmaiseksi. Jo ovelta tosin saatoimme ihailla hienoja Tiffany-lasisia ikkunoita.
Iltapäivä kului maallisempien huvien parissa Central Parkin eläintarhassa, seuranamme tuleva naapurimme H. sekä hänen 7-vuotias poikansa V. Olimme pettyneitä, kun siellä ei ollutkaan Alex-leijonaa. Pingviinejä oli, mutta ne eivät näyttäneet kovin ovelilta. Eläintarhan kokoelmiin kuului myös touhukas torakkayhdyskunta – joskaan torakoiden näkemiseksi ei New Yorkissa tarvitse maksaa pääsymaksua. Olemme nähneet sellaisen Macyn pukuhuoneessa, italialaisessa ravintolassa ja asuntomme kylpyhuoneessa.

Kysymysten ja unelmien kaupunki

Todella onnistunut reissu alkaa olla lopuillaan. Helteisessä New Yorkissa lomailu on inspiroivaa mutta käy myös työstä. Kokosimme itsellemme ja mahdollisesti muillekin muistutukseksi onnistuneen reissun vinkkejä:
- Lentokentälle lähtiessä tyhjä pullo kassiin ja turvatarkastuksen jälkeen sinne vettä invavessan kraanasta. Näin ei tarvitse olla ilman vettä eikä maksaa siitä tolkuttomia hintoja.
- Kotoa vanha verho, lakana tai muu iso mutta kevyt kangas mukaan piknik-alustaksi, jonka voi sitten jättää perillä roskikseen/kierrätykseen.
- Jos matkatoveria nukuttaa, hänen kannattaa antaa nukkua vaikka kuinka pitkäänkin. Virikkeiden tulva väsyttää ja väsyneenä sängystä kiskottu seura on huonoa seuraa.
- Jos majapaikassa on pakastin, sinne kannattaa illalla laittaa vesipulloja pakastumaan. Helteellä ne sulavat kassissa hitaasti ja jäävettä riittää pitkälle iltapäivään. Jääpullot pitävät myös piknik-eväät raikkaina. Huippu-pro -matkatoverini oli  jo Suomesta ottanut mukaansa puolikkaan mikrokuitusäämiskäliinan palan, jonka hän kietoi jääpullon ympärille kondenssivettä keräämään. Samalla viileällä liinalla hän välillä kuivasi hikeä otsaltaan.
- Sen sijaan, että raahaa matkaoppaita mukanaan, kannattaa kuvata älykännykällä (esim. Evernotesin sivukameralla) juuri kunkin päivän retkikohteen tiedot ja kartat.
Viimeisenä päivänä Manhattanilla tein sitä, mitä siellä tehdään: kävelin. Osuin sattumalta reitille, joka palautti minut 17 vuoden takaisiin tunnelmiin. Muistelin ensimmäistä päivääni uudessa kotikaupungissa. Oli kuuma elokuun alun päivä kuten nytkin, pää pyörällä aikaerosta ja vasta tapahtuneesta elämämänmuutoksesta. Ällistelin kaupungin mittakaavaa, meteliä ja hajuja. Rumaa ja kaunista sekoittuneena intensiiviseksi tilaksi ja tunnelmaksi, josta voi kerrallaan hahmottaa vain pienen palan. Silloin oli kuten on nytkin helppo käsittää, että kaikkeen tähän sisältyy suurten lupausten ja mahdollisuuksien maku. Ihmiset kaikkialta maailmasta, kaikista kulttuureista ovat tulleet sinne ja tulevat edelleen kysymään elämältä ja maailmalta Isoja Kysymyksiä ja haaveilemaan. Kysyvä ja haaveileva mieli on  tulevaisuudelle avoin. Siinä kai piilee kaupungin hengen viehätys, tai ainakin yksi sen puolista.

Paljon on tapahtunut minullekin 17 vuodessa. Oikeastaan kaikki on muuttunut: perhe, työ, koti. Jos seuraavaan New Yorkin -reissuun kuluu taas 17 vuotta, olen hyvän matkaa yli kuudenkymmenen. Mikä kaikki siihen mennessä muuttuu ja millä tavalla? Luonnonjärjestyksen mukaan edessä on enemmän luopumista kuin saamista...
Yksi kuluneiden päivien suurista iloista on ollut kaiken jakaminen läheisten ystävien kanssa. Tämähän ei ole minulle arkipäivää. Tavallisessa kotielämässä lähelläni ei ole aikuista, jonka kanssa jakaisin havaintoja, kokemuksia ja  tunnelmia ja jonka kanssa voisin analysoida kaikkea. Sinkulle tällainen on aina vaivan ja erillisen ryhtymisen takana. Täyteen ahdetussa elämässä ei sellaista usein jaksa, ehdi, eikä oikein edes osaa.
Jos moni asia onkin 17 vuodessa muuttunut, niin matkakumppanusten ystävyys ei.  Toivon, että voimme ja haluamme retkeillä yhdessä vielä vanhoinakin.

Carrien jalanjäljissä

New Yorkissa oli eilen Summer Street -tapahtuma, jonne lähdimme jo hyvissä ajoin tuhlaamaan viimeisiä käteisiä dollareita tuliaisostoksiin. Huomasimme joutuneemme täysin epäkaupalliseen kulttuuri- ja liikuntatapahtumaan, jonka keskeisin idea oli, että Park Avenue oli aamupäiväksi suljettu liikenteeltä niin, että ihmiset pääsivät kävelemään ja ajamaan pyörällä keskellä katua. Ja toden totta he niin tekivätkin, katu oli sateesta huolimatta täynnä väkeä.

Teimme B-suunnitelman ja menimme The New Museumiin Bowerylle. Kyseessä on uusi, vähän epämääräiseen kaupunginosaan perustettu nykytaiteen museo, joka on  tiettävästi alkanut levittää siisteyttävää ja sivistävää vaikutusta ympäristöönsä. Museo oli turistille varsin sopivan kokoinen (puoli tuntia). Mieleen jäivät erityisesti Llyn Foulkesin Disneyä kritisoivat kollaasit. Rakennus on sisältä kiva ja rauhallinen, ulkoapäin hiukan teennäinen, mutta vain hiukan.

Matka jatkui siitä melko lailla suoraan länteen. Teinimme halusi mennä katsomaan Frendit TV-sarjan ja Sinkuelämän kuvauspaikkoja, jotka sijaitsevat parin korttelin päässä toisistaan Greenwich Villagessa. Muutama muukin on tehnyt saman pyhiinvaelluksen: Frendit -talon edustalla oli bussilastillinen väkeä opastetulla kierroksella ja Sinkkuelämä-talon rappujen eteen oli vedetty ketju, jossa riippui rapuilla istumisen kieltävä kyltti. Vieressä oli kolehtilipas, jossa luki: "Now that you've taken the picture, why shouldn't you donate some to homeless dogs." Perheparka on antanut talonsa kuvauspaikaksi varmaan arvaamatta, millainen riesa siitä tulee vuosikausiksi.
Kävelyretki oli joka tapauksessa vaivan arvoinen, sillä alue on kaunis. Sen kapeiden, puiden reunustamien katujen varrella on toinen toistaan viehättävämpiä asuintaloja, joita koristavat taiteelliset takorautaparvekkeet. Huomautin teinille, että jos sarjan Carrie on freelance-kirjoittaja ja sellaisten tulotaso ei täällä ole ihan muu kuin Suomessa, hän ei missään tapauksessa voisi asua täällä (eikä ostella 400 dollarin kenkiä). Teini tuntui olevan perillä tästä elämän tosiasiasta.

Alla oleva talo ei ole elokuvasta, mutta samalta alueelta.

Baabushkat rannalla

Teimme eilen nostalgia- ja chillausretken Coney Islandille. Täällä asuessamme se oli yksi keskeisimmistä kauniiden viikonloppujen henkirei'istä. Valtavalle hiekkarannalle tultiin kesäisin ottamaan aurinkoa ja muina vuodenaikoina hengittämään raikasta meri-ilmaa ja kuuntelemaan aaltojen pauhua. Erityishuvina oli borsts-keitto, pelmenit ja smetana paikallisissa venäläisissä ravintoloissa. Meillä oli siinä määrin slaavilaiset naamat, että meitä palveltiin venäjäksi. Kotiin lähtee nyt muutama kaunis simpukankuori teiniksi venähtäneelle pikkupojalle, joka aikoinaan keräili niitä samalta paikalta. Emme kuumana päivänä halunneet borstsia, vaan päädyimme grillibaariin hampurilaiselle. Mutta kas: sen seinällä oli venäjänkielisten moottoripyöräkerhojen plakaatteja.
Tämä venäläisyys vetoaa humorintajuuni. Heikkaranta ja boardwalk ovat upeita, mutta heti niiden takana alkaa kaupunkirakenne, joka kertoo vaiherikkaasta, sekalaisesta historiasta. Se on joskus kauan sitten ollut eliitin vetäymispaikka (mistä ei oikeastaan näy jälkeäkään), sitten sinne on pamahtanut pysyvää asutusta liikakansoitukseksi asti, ja historian eri vaiheissa siellä on asunut milloin keskiluokka, sosiaalitapaukset kuten sairaalasta vapautuneet mielenterveyspotilaat ja idän siirtolaiset. Väestö koostu enimmäkseen venäläisistä, juutalaisista ja vanhuksista, eikä tämä venäläisyys ole ikärakenteesta huolimatta mitään katoavaa kansanperinnettä. Lisää tulee, nuoriakin.  Pahimmillaan asuintalot muistuttavat Erich Honecker -kylää (ihan kuin kotona Leningradissa!) Erään rannalla olevan korkean asuintalon sunnittelussa on selvästi toteutettu itäisen demokratian periaatteita: rannan puoleiselle seinälle ei ole tehty parvekkeita eikä oikeastaan ikkunoitakaan. Kun kaikki eivät voi saada merinäköalaa, sitä ei anneta kenellekään! Coney Islandille on vedetty yksi metropolialueen ensimmäisistä paikallisjunalinjoista, loistava keksintö, mutta nykyisessä katsannossa raiteet kulkevat omituisesti pääkadun päällä. Sen alla ja varjossa kukoistavat venäläisten pikku bisnekset. Jos ei tietäisi missä on, voisi luulla olevansa vaikka Sotshissa. Nyt alue on nousussa, uusia, tyylikkäitä taloja rakennetaan. Eikä ihme, sieltä pääsee Manhattanille pikalinjalla kolmessa vartissa.

Iltaa vietettiin Little Italyssa. M. söi tattitortellineja. Sellaisia pitäisi viitsiä kokeilla tehdä.