Tänään sitten lähdetään Helsinkiin. Oikeastaan olemme olleet viime perjantaisesta saapumisesta asti lähdön tunnelmissa. Kaikkia kasseja ei ole purettu. Vaikka on vielä nautittu ihanasta kesäsäästä ja kesäelämästä, uitu ja otettu aurinkoa, on oikeastaan koko ajan puhuttu koulusta ja kaikesta siitä, mikä syksyllä taas alkaa. Lapsilla on ollut siinä mielessä vähän tylsää, että heidän serkuillaan alkoi koulu jo tämän viikon alussa.
Eilen sitten sää muuttui sateiseksi ja koleaksi. Tunnen itseni vanhanajan poppamieheksi, joka nousee jollekin harjanteelle haistelemaan ilmaa ja huomaa, että tuuli on kääntymässä ja jokin on peruuttamattomasti muuttumassa. Nyt on aika. On ihan hyvä hetki lähteä.
Lähteminen on kova homma, kun on kahden kuukauden ajan levitelty tavaroita pitkin tonttia. Tänne maalle ei jää nyt ketään eikä ole tietoa, koska joku tulee, joten huvila ja tilukset on kaiken varalta laitettava talvikuntoon. Itse tulen syyslomalla, mutta silloin voi tosiaan olla jo pakkastakin.
Päässä soi haikea kesän loppumisen musiikki, itse asiassa Stingin tulkinta vanhasta biisistä Windmills of my Mind; why did summer pass so quickly...
Alkusyksy on kuitenkin hyvää aikaa. Siihen liittyy vahvoja, lämpimiä tunnelmia. Keitetään mehuja, hilloja ja keittoja, paistetaan piirakoita. Juodaan punaviiniä ja teetä. Puetaan villasukat jalkaan (minä tosin käytän niitä ympäri vuoden, nytkin on jalassa). Ikkunoista kajastelee kynttilöiden valo. Äidit huutelevat hämärtyvässä illassa lapsiaan sisälle lämmittelemään ja aikaisin nukkumaan, kun huomenna on koulua taas. Tulee uusia kirjoja, opitaan uutta ja harrastetaan innolla. Mennään teatteriin ja elokuviin. Kesän keveiden kohtaamisten jälkeen yhteen jäävät ne, jotka todella rakastavat toisiaan. Palataan taivaan tuulista omaan pesään ja laitetaan sinne hyvä olo.
Siinä toivossa.
keskiviikko 12. elokuuta 2009
lauantai 8. elokuuta 2009
Kesäseikkailuja
Onpa ollut vaiherikas viikko. Lähdin viime maanantaiaamuna aikaisin täältä Nilsiästä Helsinkiin. Ajoin Juvan kautta, kävin siellä haastattelemassa ammatinvaihtajakirjaani varten erästä Riikkaa, joka on vaihtanut viulistin ammatista opettajaksi. Olipa mielenkiintoinen ja syvällinenkin haastattelu. Hän analysoi kiireettä myös sitä, miten hänen oma suhteensa musiikkiin on muuttunut tässä prosessissa. Kun sellainen asia, jonka kanssa on ollut "naimisissa" muuttuukin taas "salarakkaaksi". Ymmärrän myös oikein hyvin, että laajasti ajattelevalle ja lahjakkaalle ihmiselle tulee sellainen vaihe, että äänien tuottaminen maailmaan ei riitä. Haluaa osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen muullakin tavoin. Tosi hieno haastattelu.
Illalla tapasin sitten Eetin, joka näytti ikäistään 20 vuotta nuoremmalta ja oli täysillä kiinni tässä elämässä, teki kaikenlaisia projekteja yms. Herra D tuntuu yhä olevan mukana kuviossa, mutta ei nyt ollut mukana matkalla. Oikein lämminhenkinen ilta, hain salaattia kaupasta, istuimme parvekkeellani.
Lämmin oli muutenkin kuin henkisessä mielessä. Kaupungin kuumuus iski minuun. Ensinnäkin isot vaaleat betonitalot, jotka ovat imeneet päiväkaupalla itseensä aurinkoa, hohkasivat hurjaa kuumuutta, johon ei läpivetokaan tepsinyt. Toiseksi, lämmennyt meri hikoilee. En ensimmäisenä yönä saanut juuri nukuttua, vaikka koetin viilentää sisuksiani Eetin tuomalla jääkylmällä lime-votkalla.
Seuraavana aamuna sain lapset isältään ja panin tytöt saman tien musiikkileirin bussiin ja Okon vähän ajan päästä vaarin seurassa Lentävään kalakukkoon. Olin itsekin varautunut menemään musiikkileirille tyttöjen kanssa, he kun olivat vähän epävarmoja, kuinka uskaltavat olla monta yötä ilman äitiä. Mutta jo bussiin noustessaan pienempi huikkasi, että "me ei sitten haluta nähdäkään sua". Samapa tuo, pääasia, että tytöillä oli hauskaa.
Sen sijaan tapasin tutun melkein 30 vuoden takaa, koulukaverini Jannen, jonka kanssa aikoinaan musisoin. Olimme uudistaneet tuttavuutemme facebookissa viime talven kuluessa ja nyt hän tuli kotikaupungistaan Berliinistä saksalaisen tyttöystävänsä kanssa käymään. Muusikkoja molemmat. Meillä oli ihan kauhean kivat ja mielenkiintoiset jutut. On melkein järkyttävää, kuinka läheistä tuollainen nuoruudentuttavuus voi olla pitkienkin aikojen takaa. Kaikenlaisten kerrosten ja aikuisten pidättyvyyden ohi pääsee noin vain. Ihan kuin emme olisi koskaan erossa olleetkaan. Ja samalla suoruudella tutustuin hänen tyttöystäväänsä, ihan loistoihminen. Istuttuun sillä mainiolla parvekkeellani ja syötiin kotiruokaa. Nyt ei päästetä kulumaan 30 vuotta ennen seuraavaa sitsiä.
Keskiviikkona kävin ulkoministeriössä pitämässä nuorille ulkomaalaisille toimittajille esitelmää siitä, millainen on Suomen talvi, miten siitä selvitään ja miten siitä voin myös nauttia. Vaikka itse sanonkin, esitys meni älyttömän hyvin. Syntyi välitön kontakti, varmaan siksi, että yleisö oli nuorta ja rentoa. Minäkin nuorruin ja rentouduin. Oli rekvisiittaa mukana: pipo, heijastimia, kaulahuivi. Talven kautta avautuu moni suomalaisen kulttuurin asia, kuten kahvinjuonti, saunominen, lasten kasvatus, ruokakulttuuri jne.
Iltapäivän makailin Minervan kanssa Talissa ottamassa aurinkoa. Illalla käväisin musiikkileirin iltamissa katsomassa tyttöjäni. Hyvin pärjäsivät.
Torstaina oli sitten Jätkäsaaren rakentajien risteily, jossa pidin esitelmän Koti kaupungissa -hankkeesta. Sekin meni hyvin, vaikkei ihan yhtä letkeästi kuin tuo UM:n juttu. Risteily oli muuten ihana, sää oli loistava, Helsingin rantavedet hurmaavia, hyvää seuraa ja kohtalaisen hyvää ruokaakin. Sen perään olisin päässyt Madonnan konserttiin, mutta pakenin paikalta. En nyt enempää jauha sitä, miksi en halua olla missään tekemisissä Madonnan kanssa, olen jo facebookissa asiaa julistanut. Se siitä, turha kiehua negatiivisissa energioissa.
Niin, ja kaiken tämän hulinan keskellä olen koettanut keskittyä töihini. Ei se mitenkään erinomaisesti onnistunut.
Perjantaina sitten hain neidot leiriltä ja ajoimme Nilsiään viettämään viimeistä lomapätkää. Eeva tosin marisi, että ajetaan saman tien Helsinkiin, loma on liian pitkä ja koulu saisi alkaa jo. Ainakin lapsi on siis saanut levätä.
Minusta täällä on ihanaa ja haikealta tuntuu, että kohta tämä suuri autuas kesänvietto jää taakse. Mutta toisaalta en koe lähestyvää Helsinki-elämää mitenkään raskaana. Siinä on puolensa. Oli aika, jolloin tämä Nilsiän huvila tuntui pelastusrenkaalta tai keitaalta, ainoalta rauhan ja levon mahdollisuudelta. Kotielämään Helsingissä liittyi niin uuvuttavia asioita. Silloin täältä lähti melkein itku kurkussa. Eikä edes melkein, vaan muistan kyllä ihan itkeneeni matkalla täältä kotiin. Enää ei ole sellaista. Tiedän, että kun lähden, hyvä tunne tulee mukana. Ja kotona odottaa monta kivaa asiaa ja paljon mahdollisuuksia.
Mutta nyt siis ei vielä mihinkään vaan täysillä ilo irti taivaallisesta kesäsäästä ja vehreydestä. Ainut pettymys on se, että kuivuus on kutistanut vattusadon.
Illalla tapasin sitten Eetin, joka näytti ikäistään 20 vuotta nuoremmalta ja oli täysillä kiinni tässä elämässä, teki kaikenlaisia projekteja yms. Herra D tuntuu yhä olevan mukana kuviossa, mutta ei nyt ollut mukana matkalla. Oikein lämminhenkinen ilta, hain salaattia kaupasta, istuimme parvekkeellani.
Lämmin oli muutenkin kuin henkisessä mielessä. Kaupungin kuumuus iski minuun. Ensinnäkin isot vaaleat betonitalot, jotka ovat imeneet päiväkaupalla itseensä aurinkoa, hohkasivat hurjaa kuumuutta, johon ei läpivetokaan tepsinyt. Toiseksi, lämmennyt meri hikoilee. En ensimmäisenä yönä saanut juuri nukuttua, vaikka koetin viilentää sisuksiani Eetin tuomalla jääkylmällä lime-votkalla.
Seuraavana aamuna sain lapset isältään ja panin tytöt saman tien musiikkileirin bussiin ja Okon vähän ajan päästä vaarin seurassa Lentävään kalakukkoon. Olin itsekin varautunut menemään musiikkileirille tyttöjen kanssa, he kun olivat vähän epävarmoja, kuinka uskaltavat olla monta yötä ilman äitiä. Mutta jo bussiin noustessaan pienempi huikkasi, että "me ei sitten haluta nähdäkään sua". Samapa tuo, pääasia, että tytöillä oli hauskaa.
Sen sijaan tapasin tutun melkein 30 vuoden takaa, koulukaverini Jannen, jonka kanssa aikoinaan musisoin. Olimme uudistaneet tuttavuutemme facebookissa viime talven kuluessa ja nyt hän tuli kotikaupungistaan Berliinistä saksalaisen tyttöystävänsä kanssa käymään. Muusikkoja molemmat. Meillä oli ihan kauhean kivat ja mielenkiintoiset jutut. On melkein järkyttävää, kuinka läheistä tuollainen nuoruudentuttavuus voi olla pitkienkin aikojen takaa. Kaikenlaisten kerrosten ja aikuisten pidättyvyyden ohi pääsee noin vain. Ihan kuin emme olisi koskaan erossa olleetkaan. Ja samalla suoruudella tutustuin hänen tyttöystäväänsä, ihan loistoihminen. Istuttuun sillä mainiolla parvekkeellani ja syötiin kotiruokaa. Nyt ei päästetä kulumaan 30 vuotta ennen seuraavaa sitsiä.
Keskiviikkona kävin ulkoministeriössä pitämässä nuorille ulkomaalaisille toimittajille esitelmää siitä, millainen on Suomen talvi, miten siitä selvitään ja miten siitä voin myös nauttia. Vaikka itse sanonkin, esitys meni älyttömän hyvin. Syntyi välitön kontakti, varmaan siksi, että yleisö oli nuorta ja rentoa. Minäkin nuorruin ja rentouduin. Oli rekvisiittaa mukana: pipo, heijastimia, kaulahuivi. Talven kautta avautuu moni suomalaisen kulttuurin asia, kuten kahvinjuonti, saunominen, lasten kasvatus, ruokakulttuuri jne.
Iltapäivän makailin Minervan kanssa Talissa ottamassa aurinkoa. Illalla käväisin musiikkileirin iltamissa katsomassa tyttöjäni. Hyvin pärjäsivät.
Torstaina oli sitten Jätkäsaaren rakentajien risteily, jossa pidin esitelmän Koti kaupungissa -hankkeesta. Sekin meni hyvin, vaikkei ihan yhtä letkeästi kuin tuo UM:n juttu. Risteily oli muuten ihana, sää oli loistava, Helsingin rantavedet hurmaavia, hyvää seuraa ja kohtalaisen hyvää ruokaakin. Sen perään olisin päässyt Madonnan konserttiin, mutta pakenin paikalta. En nyt enempää jauha sitä, miksi en halua olla missään tekemisissä Madonnan kanssa, olen jo facebookissa asiaa julistanut. Se siitä, turha kiehua negatiivisissa energioissa.
Niin, ja kaiken tämän hulinan keskellä olen koettanut keskittyä töihini. Ei se mitenkään erinomaisesti onnistunut.
Perjantaina sitten hain neidot leiriltä ja ajoimme Nilsiään viettämään viimeistä lomapätkää. Eeva tosin marisi, että ajetaan saman tien Helsinkiin, loma on liian pitkä ja koulu saisi alkaa jo. Ainakin lapsi on siis saanut levätä.
Minusta täällä on ihanaa ja haikealta tuntuu, että kohta tämä suuri autuas kesänvietto jää taakse. Mutta toisaalta en koe lähestyvää Helsinki-elämää mitenkään raskaana. Siinä on puolensa. Oli aika, jolloin tämä Nilsiän huvila tuntui pelastusrenkaalta tai keitaalta, ainoalta rauhan ja levon mahdollisuudelta. Kotielämään Helsingissä liittyi niin uuvuttavia asioita. Silloin täältä lähti melkein itku kurkussa. Eikä edes melkein, vaan muistan kyllä ihan itkeneeni matkalla täältä kotiin. Enää ei ole sellaista. Tiedän, että kun lähden, hyvä tunne tulee mukana. Ja kotona odottaa monta kivaa asiaa ja paljon mahdollisuuksia.
Mutta nyt siis ei vielä mihinkään vaan täysillä ilo irti taivaallisesta kesäsäästä ja vehreydestä. Ainut pettymys on se, että kuivuus on kutistanut vattusadon.
lauantai 1. elokuuta 2009
Eeti-mummon rakkauselämästä ja vähän muidenkin
Tapaan ensi viikolla vanhan amerikkalaisen ystäväni. Kutsun häntä nyt tässä Eetiksi. Hän ilmestyi perheeseeni viitisentoista vuotta sitten jonkun sattumatapaamisen kautta, ja tuli heti niin hyväksi ystäväksi, että asuikin vähän aikaa vanhempieni luona.
Eeti on loistava tyyppi, hauska, älykäs, terävä, laajasti sivistynyt, nuorekas, lämminsydäminen, nyt kahdeksankymppinen sosiologian professori Itärannikolta, leskirouva, joka on aina valmis keksimään jotain kivaa. Todella erinomainen ihminen, jonka kanssa meillä on läheiset välit. Hän kävi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten. Ennen reissua hänellä oli meille suuria uutisia. Hänellä oli uusi poikaystävä, "the love of my life", joka oli tulossa Eetin mukana Suomeen. Odotimme jännittyneinä.
Eeti raahasi mukanaan itseään kohtalaisesti vanhempaa ja paljon raihnaisempaa ukkoa, herra D:tä. Hyvin pian kävi ilmi, että jos Eetin henkinen kapasiteetti on valtameren luokkaa, D ylsi pienehkön lammen tasolle. Illan mittaan aloin epäillä, että hän kärsi varhaisdementiasta. Joka kerta kun hän putosi keskustelusta, hän katsoi Eetiä kauniisti silmiin ja sanoi: "I love you. You know that. I really love you." Se taisi olla hänen strategiansa dementian peittämiseksi. Suorastaan nerokas strategia. Mutta ei siinä vielä kaikki. Herra D. oli ihan ilmeinen, pitelemätön alkoholisti. Hän otti koko ajan viskihuikkaa, vähintään viiden minuutin välein. Eeti ei ollut moksiskaan. Kun he tulivat sisälle ja kun kesken isäntäväen tarjoaman tervetuliaisdrinkkitarjoilun D otti huikat omasta pullostaan, Eeti vain totesi, että "He likes whiskey a lot." Matkustin heidän kanssaan Mäkkylästä Helsinkiin junalla, se vie 14 minuuttia. Sinä aikana D otti huikkaa monet kerrat. Katsoin junavaunun seinässä olevaa viinapullot kieltävää kylttiä ja kauhistelin mielessäni, että koskaan en ole joutunut juopottelevan nuorison takia ongelmiin junavaunussa, mutta entäpä jos kohta tulee konnari huomauttelemaan kännäävästä amerikkalaisvanhuksesta. Eetillä oli tosi kaunis uusi käsilaukku, minä kehaisin sitä. Hän kertoi hymyillen, että oli ostanut sen, jotta siihen mahtuisi kätevästi D:n viskipullo.
Kun muistelimme tätä viime viikolla äitini kanssa, emme olleet varmoja, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ei mahtanut mitään, purskahdimme hillittömään nauruun, kun jompi kumpi letkautti, että meilläpäin tällaista love storya kutsuttaisiin lähinnä omaishoitajuudeksi.
Mutta eihän tämä tietenkään ole naurun asia. Kyse on varmaan siitä, että Eeti on koko ikänsä sydämessään toivonut, että joku rakastaisi häntä vuolaasti ja ilmaisisi sitä myös. Sen D osasi. Ihminen näkee, mitä tahtoo - tästähän on kyse melkein aina kun ihmiset rakastuvat - ja Eeti näki rakkautta, koska toivoi sitä niin kovasti. Toisaalta hän myös sulki määrätietoisesti silmänsä kaikelta muulta. Rakkaudennälässä ei ole mitään vikaa eikä mitään nauramista, mutta on surullista, jos rakkauden nimissä joutuu oikein paljon valehtelemaan itselleen ja kaventamaan elämäänsä.
Ihan oikea syvällinen sielunkumppanuus on loppujen lopuksi hyvin harvinaista. Sen takia on onni, että osaa olla yksin. Silloin ei tarvitse sortua toiveajatteluun, liian suuriin kompromisseihin, ei olla olevinaan jotain mitä ei ole eikä tyytyä keskinkertaiseen seuraan.
Minä olen viime vuosina oppinut tämän yksinolemisen taidon ja nautinnon. Kulunut viikko on ollut ihan super-luxusta, kun olen ollut täällä maalla yksin. Olen päivisin tehnyt työtä, hauskaa, kevyttä työtä auringossa ulkona. Olen laittanut sellaisia ruokia, joista itse pidän, mutta joita lapset eivät syö ja kuunnellut sitä musiikkia mitä itse haluan. Olen tehnyt iltaisin pitkiä marjaretkiä mäelle ja palannut sieltä niin myöhään, että suurten kuusikoiden katveessa on jo pilkkopimeää ja joku heikkohermoisempi voisi nähdä karhuja, mörköjä ja menninkäisiä. Minua ei pelota yhtään. Mustikoita on tullut valtavasti! Sitten olen pulahtanut lämpimään, levättömään, auringonlaskun punertamaan järveen, laittanut iltapalaa viinilasin kera ja katsonut jonkun hyvän elokuvan. Terveisiä vaan kaikille rakkaille ystäville, olette ihania ja rakastan seuraanne, mutta tällä viikolla en ole kaivannut ketään.
Toivon, että tämä taito säilyy minulla vanhaksi asti ja varsinkin vanhana. Ettei minulle tule seitsemänkymppisenä sellaista paniikkia, että nyt pitäisi kiireesti ja ihan väkisin löytää elämän suuri rakkaus, ja sen nimissä joko valehtelisin tai kutistaisin itseäni tai eläin toiveajattelun varassa vailla realismin häivääkään.
Ei, jos minun elämääni vielä joskus joku ihminen tulee, sen pitää olla suurta ja syvää sielunkumppanuutta. Mikään vähempi ei riitä eikä kiinnosta. Ja sellainen on harvinaista. Sellaisen sattuminen omalle kohdalle on yhtä todennäköistä kuin joku isompi raha-arvan voitto. Ei sitä kannata haikailla.
Niinpä malja onnelliselle yksinäisyydelle, jota onneksi on maailmassa paljon tarjolla!
Eeti on loistava tyyppi, hauska, älykäs, terävä, laajasti sivistynyt, nuorekas, lämminsydäminen, nyt kahdeksankymppinen sosiologian professori Itärannikolta, leskirouva, joka on aina valmis keksimään jotain kivaa. Todella erinomainen ihminen, jonka kanssa meillä on läheiset välit. Hän kävi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten. Ennen reissua hänellä oli meille suuria uutisia. Hänellä oli uusi poikaystävä, "the love of my life", joka oli tulossa Eetin mukana Suomeen. Odotimme jännittyneinä.
Eeti raahasi mukanaan itseään kohtalaisesti vanhempaa ja paljon raihnaisempaa ukkoa, herra D:tä. Hyvin pian kävi ilmi, että jos Eetin henkinen kapasiteetti on valtameren luokkaa, D ylsi pienehkön lammen tasolle. Illan mittaan aloin epäillä, että hän kärsi varhaisdementiasta. Joka kerta kun hän putosi keskustelusta, hän katsoi Eetiä kauniisti silmiin ja sanoi: "I love you. You know that. I really love you." Se taisi olla hänen strategiansa dementian peittämiseksi. Suorastaan nerokas strategia. Mutta ei siinä vielä kaikki. Herra D. oli ihan ilmeinen, pitelemätön alkoholisti. Hän otti koko ajan viskihuikkaa, vähintään viiden minuutin välein. Eeti ei ollut moksiskaan. Kun he tulivat sisälle ja kun kesken isäntäväen tarjoaman tervetuliaisdrinkkitarjoilun D otti huikat omasta pullostaan, Eeti vain totesi, että "He likes whiskey a lot." Matkustin heidän kanssaan Mäkkylästä Helsinkiin junalla, se vie 14 minuuttia. Sinä aikana D otti huikkaa monet kerrat. Katsoin junavaunun seinässä olevaa viinapullot kieltävää kylttiä ja kauhistelin mielessäni, että koskaan en ole joutunut juopottelevan nuorison takia ongelmiin junavaunussa, mutta entäpä jos kohta tulee konnari huomauttelemaan kännäävästä amerikkalaisvanhuksesta. Eetillä oli tosi kaunis uusi käsilaukku, minä kehaisin sitä. Hän kertoi hymyillen, että oli ostanut sen, jotta siihen mahtuisi kätevästi D:n viskipullo.
Kun muistelimme tätä viime viikolla äitini kanssa, emme olleet varmoja, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ei mahtanut mitään, purskahdimme hillittömään nauruun, kun jompi kumpi letkautti, että meilläpäin tällaista love storya kutsuttaisiin lähinnä omaishoitajuudeksi.
Mutta eihän tämä tietenkään ole naurun asia. Kyse on varmaan siitä, että Eeti on koko ikänsä sydämessään toivonut, että joku rakastaisi häntä vuolaasti ja ilmaisisi sitä myös. Sen D osasi. Ihminen näkee, mitä tahtoo - tästähän on kyse melkein aina kun ihmiset rakastuvat - ja Eeti näki rakkautta, koska toivoi sitä niin kovasti. Toisaalta hän myös sulki määrätietoisesti silmänsä kaikelta muulta. Rakkaudennälässä ei ole mitään vikaa eikä mitään nauramista, mutta on surullista, jos rakkauden nimissä joutuu oikein paljon valehtelemaan itselleen ja kaventamaan elämäänsä.
Ihan oikea syvällinen sielunkumppanuus on loppujen lopuksi hyvin harvinaista. Sen takia on onni, että osaa olla yksin. Silloin ei tarvitse sortua toiveajatteluun, liian suuriin kompromisseihin, ei olla olevinaan jotain mitä ei ole eikä tyytyä keskinkertaiseen seuraan.
Minä olen viime vuosina oppinut tämän yksinolemisen taidon ja nautinnon. Kulunut viikko on ollut ihan super-luxusta, kun olen ollut täällä maalla yksin. Olen päivisin tehnyt työtä, hauskaa, kevyttä työtä auringossa ulkona. Olen laittanut sellaisia ruokia, joista itse pidän, mutta joita lapset eivät syö ja kuunnellut sitä musiikkia mitä itse haluan. Olen tehnyt iltaisin pitkiä marjaretkiä mäelle ja palannut sieltä niin myöhään, että suurten kuusikoiden katveessa on jo pilkkopimeää ja joku heikkohermoisempi voisi nähdä karhuja, mörköjä ja menninkäisiä. Minua ei pelota yhtään. Mustikoita on tullut valtavasti! Sitten olen pulahtanut lämpimään, levättömään, auringonlaskun punertamaan järveen, laittanut iltapalaa viinilasin kera ja katsonut jonkun hyvän elokuvan. Terveisiä vaan kaikille rakkaille ystäville, olette ihania ja rakastan seuraanne, mutta tällä viikolla en ole kaivannut ketään.
Toivon, että tämä taito säilyy minulla vanhaksi asti ja varsinkin vanhana. Ettei minulle tule seitsemänkymppisenä sellaista paniikkia, että nyt pitäisi kiireesti ja ihan väkisin löytää elämän suuri rakkaus, ja sen nimissä joko valehtelisin tai kutistaisin itseäni tai eläin toiveajattelun varassa vailla realismin häivääkään.
Ei, jos minun elämääni vielä joskus joku ihminen tulee, sen pitää olla suurta ja syvää sielunkumppanuutta. Mikään vähempi ei riitä eikä kiinnosta. Ja sellainen on harvinaista. Sellaisen sattuminen omalle kohdalle on yhtä todennäköistä kuin joku isompi raha-arvan voitto. Ei sitä kannata haikailla.
Niinpä malja onnelliselle yksinäisyydelle, jota onneksi on maailmassa paljon tarjolla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)