Onpa ollut vaiherikas viikko. Lähdin viime maanantaiaamuna aikaisin täältä Nilsiästä Helsinkiin. Ajoin Juvan kautta, kävin siellä haastattelemassa ammatinvaihtajakirjaani varten erästä Riikkaa, joka on vaihtanut viulistin ammatista opettajaksi. Olipa mielenkiintoinen ja syvällinenkin haastattelu. Hän analysoi kiireettä myös sitä, miten hänen oma suhteensa musiikkiin on muuttunut tässä prosessissa. Kun sellainen asia, jonka kanssa on ollut "naimisissa" muuttuukin taas "salarakkaaksi". Ymmärrän myös oikein hyvin, että laajasti ajattelevalle ja lahjakkaalle ihmiselle tulee sellainen vaihe, että äänien tuottaminen maailmaan ei riitä. Haluaa osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen muullakin tavoin. Tosi hieno haastattelu.
Illalla tapasin sitten Eetin, joka näytti ikäistään 20 vuotta nuoremmalta ja oli täysillä kiinni tässä elämässä, teki kaikenlaisia projekteja yms. Herra D tuntuu yhä olevan mukana kuviossa, mutta ei nyt ollut mukana matkalla. Oikein lämminhenkinen ilta, hain salaattia kaupasta, istuimme parvekkeellani.
Lämmin oli muutenkin kuin henkisessä mielessä. Kaupungin kuumuus iski minuun. Ensinnäkin isot vaaleat betonitalot, jotka ovat imeneet päiväkaupalla itseensä aurinkoa, hohkasivat hurjaa kuumuutta, johon ei läpivetokaan tepsinyt. Toiseksi, lämmennyt meri hikoilee. En ensimmäisenä yönä saanut juuri nukuttua, vaikka koetin viilentää sisuksiani Eetin tuomalla jääkylmällä lime-votkalla.
Seuraavana aamuna sain lapset isältään ja panin tytöt saman tien musiikkileirin bussiin ja Okon vähän ajan päästä vaarin seurassa Lentävään kalakukkoon. Olin itsekin varautunut menemään musiikkileirille tyttöjen kanssa, he kun olivat vähän epävarmoja, kuinka uskaltavat olla monta yötä ilman äitiä. Mutta jo bussiin noustessaan pienempi huikkasi, että "me ei sitten haluta nähdäkään sua". Samapa tuo, pääasia, että tytöillä oli hauskaa.
Sen sijaan tapasin tutun melkein 30 vuoden takaa, koulukaverini Jannen, jonka kanssa aikoinaan musisoin. Olimme uudistaneet tuttavuutemme facebookissa viime talven kuluessa ja nyt hän tuli kotikaupungistaan Berliinistä saksalaisen tyttöystävänsä kanssa käymään. Muusikkoja molemmat. Meillä oli ihan kauhean kivat ja mielenkiintoiset jutut. On melkein järkyttävää, kuinka läheistä tuollainen nuoruudentuttavuus voi olla pitkienkin aikojen takaa. Kaikenlaisten kerrosten ja aikuisten pidättyvyyden ohi pääsee noin vain. Ihan kuin emme olisi koskaan erossa olleetkaan. Ja samalla suoruudella tutustuin hänen tyttöystäväänsä, ihan loistoihminen. Istuttuun sillä mainiolla parvekkeellani ja syötiin kotiruokaa. Nyt ei päästetä kulumaan 30 vuotta ennen seuraavaa sitsiä.
Keskiviikkona kävin ulkoministeriössä pitämässä nuorille ulkomaalaisille toimittajille esitelmää siitä, millainen on Suomen talvi, miten siitä selvitään ja miten siitä voin myös nauttia. Vaikka itse sanonkin, esitys meni älyttömän hyvin. Syntyi välitön kontakti, varmaan siksi, että yleisö oli nuorta ja rentoa. Minäkin nuorruin ja rentouduin. Oli rekvisiittaa mukana: pipo, heijastimia, kaulahuivi. Talven kautta avautuu moni suomalaisen kulttuurin asia, kuten kahvinjuonti, saunominen, lasten kasvatus, ruokakulttuuri jne.
Iltapäivän makailin Minervan kanssa Talissa ottamassa aurinkoa. Illalla käväisin musiikkileirin iltamissa katsomassa tyttöjäni. Hyvin pärjäsivät.
Torstaina oli sitten Jätkäsaaren rakentajien risteily, jossa pidin esitelmän Koti kaupungissa -hankkeesta. Sekin meni hyvin, vaikkei ihan yhtä letkeästi kuin tuo UM:n juttu. Risteily oli muuten ihana, sää oli loistava, Helsingin rantavedet hurmaavia, hyvää seuraa ja kohtalaisen hyvää ruokaakin. Sen perään olisin päässyt Madonnan konserttiin, mutta pakenin paikalta. En nyt enempää jauha sitä, miksi en halua olla missään tekemisissä Madonnan kanssa, olen jo facebookissa asiaa julistanut. Se siitä, turha kiehua negatiivisissa energioissa.
Niin, ja kaiken tämän hulinan keskellä olen koettanut keskittyä töihini. Ei se mitenkään erinomaisesti onnistunut.
Perjantaina sitten hain neidot leiriltä ja ajoimme Nilsiään viettämään viimeistä lomapätkää. Eeva tosin marisi, että ajetaan saman tien Helsinkiin, loma on liian pitkä ja koulu saisi alkaa jo. Ainakin lapsi on siis saanut levätä.
Minusta täällä on ihanaa ja haikealta tuntuu, että kohta tämä suuri autuas kesänvietto jää taakse. Mutta toisaalta en koe lähestyvää Helsinki-elämää mitenkään raskaana. Siinä on puolensa. Oli aika, jolloin tämä Nilsiän huvila tuntui pelastusrenkaalta tai keitaalta, ainoalta rauhan ja levon mahdollisuudelta. Kotielämään Helsingissä liittyi niin uuvuttavia asioita. Silloin täältä lähti melkein itku kurkussa. Eikä edes melkein, vaan muistan kyllä ihan itkeneeni matkalla täältä kotiin. Enää ei ole sellaista. Tiedän, että kun lähden, hyvä tunne tulee mukana. Ja kotona odottaa monta kivaa asiaa ja paljon mahdollisuuksia.
Mutta nyt siis ei vielä mihinkään vaan täysillä ilo irti taivaallisesta kesäsäästä ja vehreydestä. Ainut pettymys on se, että kuivuus on kutistanut vattusadon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti