Nyt kun olen ilman lapsia, niin aina kun sää sallii eikä ole muuta menoa, lähden illalla lenkille, joko pyörällä tai jalan, juosten tai kävellen. Näiden lenkkien paras ilo ovat ojanpientareiden kukat. Tänä kesänä ne tuntuvat kukkivan erityisen runsaasti ja varmaankin viileästä säästä johtuen kukassa ovat samanaikaisesti sekä alkukesän että keskikesän kukat. Kissankelloja on isoina ryppäinä, samoin metsäkurjenpolvia kaikissa violetin sävyissä. Puna-ailakeista saisi kimppuja sellaisenaan ja leinikit täplittävät ruohon keltaisella. Aurinkoisilla paikoilla kukkivat ensimmäiset päivänkakkarat ja jopa komeat purppuraiset ohdakkeet. Minä rakastan näitä kukkia, niiden vaatimatonta mutta anteliasta kauneutta. Ne ovat villejä, vapaita ja rohkeita, olemassa ihan silkasta ilosta ja iloksi.
Ylipäätään rakastan tätä maisemaa. Rakastan jokaista hetkeä siinä. Rakastan kesää ja tiedän, miten tulen sitä taas talvella kaipaamaan. Elän kesästä kesään. Viime marraskuussa oikein surkealla säällä ja mieli kaikenlaisista arkisista huolista matalana joimme Minervan kanssa campari-tuoremehut sen kunniaksi, että kesään on enää puoli vuotta. Tätä ajattelin erityisesti eilen illalla, kun lenkin jälkeen pulahdin järveen, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Sää on ollut niin kylmä ja minä sen verran viluinen, että talviturkin heitto on jäänyt näin nolon myöhäiseksi.
Eilen mittari näytti +19, menetteli, kun itseään psyykkasi. Vaikka kylmä vesi kivisti nilkkoja, tuntui hyvältä käydä järven sylissä, sulaa maisemaan. Muistin kuinka viime kesän lopulla könysin kaiket illat Kinahmissa marjassa, palasin kotiin vasta kun oli niin pimeää, etten erottanut mustikoita. Nautin siitä aivan suunnattomasti, enkä pelännyt yksin metsässä lainkaan. Välillä satoi, pidin sadetta kuusen oksien suojassa. Päässäni soi monta kertaa Claude Debussyn Faunin iltapäivä (joka soi meillä täällä maalla iltaisin, kun hieron lapsia hyväntuoksuisilla voiteilla) ja minusta tuntui, että jos metsässä on henkiä, ne ovat hyviä ja ihania ja minä olen niille sukua. Aika menetti merkityksensä, levottomuudesta ei ollut tietoakaan. Kaikki ympärilläni oli kaunista. Tulin ajatelleeksi, että hautaan siunaamisessa sanotaan: "maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun taas tulla". Ei ole ollenkaan huono tulevaisuudennäkymä päästä joskus lopullisesti osaksi tätä maata ja maisemaa!
Olen voinut todella hyvin ja nauttinut elämästäni. Huomaan tuntevani suurta elämänhalua. Haluan laulaa ja soittaa, lukea, kirjoittaa, lenkkeillä, tehdä ruokaa, olla ystävien kanssa, käydä teatterissa, konserteissa ja kaikenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Haluan niin paljon kaikkea, ettei se mahdu päiviini, kesään eikä luultavasti koko elämään, mutta ainakaan näissä oloissa tämä haluaminen ei aiheuta stressiä (joskus nimittäin tämä vilkkaasti kuhiseva pää on aiheuttanut liiallisilla ideoillaan ja haluamisillaan sekä stressiä että väsymystä). Johtuuko maaseudusta, kesästä vai mistä, että nyt vain nautin siitä, että tunnen ja tunnistan niin voimakkaan elämänhalun. Tällaista en muista kokeneeni vuosiin, en ehkä koskaan. Vai onko tämä kenties sitä, että takana on monta rankkaa vuotta, joiden rankat asiat näyttäisivät nyt olevan takanapäin? Nyt viimein voin toivottavasti suunnata eteenpäin ilman, että voimia menee hankaliin asioihin.
Yhtä iloinen olen siitä, että minulle riittävät elämänhalun kohteiksi ja ilon lähteiksi hyvin yksinkertaiset asiat: ystävät, työ, kirjat, musiikki, ruoka, luonto. Ihan totta! Olen tosi onnellinen, että levottomuus on jäämässä taakse. En esimerkiksi kaipaa ollenkaan matkustelemista. Minulle riittävät huviksi, iloksi ja levoksi vuosi toisensa jälkeen nämä samat maisemat. Tylsää ei ole, kun pään sisällä kuhisee ja kun aistit saavat ympäröivästä luonnosta niin täyteläisesti sitä mitä kaipaavat.
Kun hyvin käy, nautinto lisääntyy siten, että nauttijan kyky nauttia kohenee - eikä siten, että lisääntyvään nautintoon tarvitaan vahvempia nautinnon lähteitä. Tavallinen aamukahvi ja viipale ruisleipää voivat olla taivaaseen asti ulottuvia iloja.
maanantai 30. kesäkuuta 2008
keskiviikko 25. kesäkuuta 2008
Hengittämisestä ja läheisyydestä
Olen juuri palannut elämäni ensimmäiseltä voice massage -tunnilta ja olo on kaikin puolin syvästi hyvä. Tämä on osa Nilsiän musiikkileirin aikuisten laulukurssia. Joka aamu on ensin puolentoista tunnin jumppa, method Putkistoa ja pilatesta, ja sitten ääniharjoituksia. Tekee hyvää, tämä on ihan kuntoutusta paljon muussakin mielessä ja tarkoituksessa kuin äänenmuodostuksen kohentamiseksi.
Menin tälle kauan kaivatulle kurssille suurin odotuksin maanantaina. Ensimmäisen päivän jälkeen oli todella sekavat tunteet. Kurssilla nimittäin ovat teemana ns. hauskat laulut, minun mielestäni siis kauheat renkutukset, pikkutuhmat ja tyhmät iskelmät. Minä kun olin kuvitellut pääseväni laulamaan sielukasta jazzia, olin käyttänyt hyvän tovin kaivellakseni kaikki ihanimmat nuotit mukaan. Näiden biisien kuunteleminen saati laulaminen oli silkkaa kärsimystä ja aika kalliskin kurssi oli. Harmitti todella. Neuvottelin opettajan kanssa ja löytyi ratkaisu: olen mukana vain aamupäivän jumpassa ja harjoituksissa, ja maksan pienemmän maksun. Tämä on hyvä ja tuntuu todella mielekkäältä. Jää myös enemmän aikaa töiden tekoon, niitäkin kun nimittäin on.
Mitä kurssilla siis tehdään? Opetellaan hengittämistä, hengittämistä ja hengittämistä. Siitä kun laulamisessa on kyse. Ja aika paljon muussakin hyvinvoinnissa. Kylmä, stressi vai mikä tahtoo kangistaa pohjoisen asukkaan koko kropan kireäksi ja sen myötä äänen känisemään, kun tässä perusasiassa on niin paljon opettelemista? Ja onpa ylellistä laulaa kunnon jumpan ja hengitysharjoituksen jälkeen. Minustakin irtosi suorastaan wagneriaaninen sopraano, jonka volyymi melkein säikäytti.
Kurssilla on 12 naista, vain naisia. Kaikki kirkkain silmin ja innostuneena, tosissaan opettelemassa uutta. Vaikka biisit ovatkin renkutuksia enkä minä ole ainut, jonka sisintä ne eivät mitenkään erityisemmin ilmaise, minusta kurssilla on käsinkosketeltavan rehellinen ja avoin henki. Kun tehdään töitä äänen kanssa, on kuin sielu olisi leikkauspöydällä. Latinan sana persona tarkoittaa suunnilleen että äänen kautta. Ei syyttä eikä sattumalta. Paljon isompia asioita ovat hakemassa ihmset, jotka hakevat omaa ääntään. Ja voi miten se välillä jännittää!
Juolahti mieleen ihmetellä, miksi tällaisella ja monella muullakin aikuisten kurssilla kaikki tai ainakin ylivoimainen enemmistö on naisia. Niin se on, että naisten perusasenne elämään on, että pitää opiskella, kehittää itseään, kokeilla uutta ja kasvaa - epäonnistumisia ja harha-askeleita pelkäämättä. Tämä koskee kaikkea, myös ihmissuhteita, kotia, työtä yms.
Miten on miesten laita? Onko heillä tai monilla heistä tällaista perusasennetta?
Minusta vähän tuntuu, ettei ole. Ja tästähän sitten seuraa ongelmia parisuhteessa. Itseään kehittävällä naisella ja paikallaan pysyvällä miehellä ei ennen pitkää ole paljoakaan jaettavaa keskenään. Ihmekös sitten, että yksi jos toinen nainen jättää kuuromykän olmin sohvalleen ja "karkaa shamanisminopettajansa kanssa", kuten Seela Sella seisaallaan -esityksessä todettiin. Toinen huomio on, että se, mitä on kautta aikain kutsuttu "naisten nalkuttamiseksi" on itse asiassa kehityskeskustelua, tai yritystä sellaiseen. Yleensä se jää yksipuoliseksi. Miehillä kun ei usein ole lainkaan sellaista ajatusta, että parisuhde olisi kasvun paikka ja jatkuvaa kilvoitusta, pikemminkin monet tuntuvat menevän naimisiin ajatuksella, että avioliitto on mukava, kätevä ja edullinen all-in-one -käyttöliittymä.
Todistakaa, että olen väärässä...
Vietin juhannuksen mitä parhaassa seurassa, Minervan, hänen perhekuntansa ja ystävien kanssa heidän kesäsaarellaan. Sää ei suosinut, mutta väliäkö tuolla, kun rakkauden aurinko lämmitti.
Rakkauden ja läheisyyden. Tulin siellä ajatelleeksi, että rakkaudella ja läheisyydellä on itse asiassa käsitteinä ero, ja se on hyvä ymmärtää. Rakkaus on asenne, hyvän haluaminen toiselle, mutta on täysin mahdollista rakastaa etäisesti ja viileästi. Sellaista näkee paljonkin, jopa perheiden sisällä. Se, mitä ihminen syvimmin janoaa, on läheisyys. Se on sitä, että ihmiset päästävät toisensa lähelleen, iholleen. Tietysti on olemassa myös vastentahtoista ja pakotettua, pahaa läheisyyttä, joka repii ja haavoittaa.
Minerva ja hänen lähi-ihmisensä kykenevät todelliseen läheisyyteen ja siihen on ihana päästä mukaan. Ollaan mitä ollaan, puhutaan suoraan, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä, halataan paljon, käytetään samoja villapaitoja ja kumisaappaita, ahtaudutaan samoihin pieniin tiloihin, lauletaan kukin äänellään, nauretaan lopuksi aivan lapsellisille tai painokelvottomille jutuille. Juuri niin, ollaan kuin lapset. Sitähän ihminen, tai ainakin minä eniten kaipaan.
Menin tälle kauan kaivatulle kurssille suurin odotuksin maanantaina. Ensimmäisen päivän jälkeen oli todella sekavat tunteet. Kurssilla nimittäin ovat teemana ns. hauskat laulut, minun mielestäni siis kauheat renkutukset, pikkutuhmat ja tyhmät iskelmät. Minä kun olin kuvitellut pääseväni laulamaan sielukasta jazzia, olin käyttänyt hyvän tovin kaivellakseni kaikki ihanimmat nuotit mukaan. Näiden biisien kuunteleminen saati laulaminen oli silkkaa kärsimystä ja aika kalliskin kurssi oli. Harmitti todella. Neuvottelin opettajan kanssa ja löytyi ratkaisu: olen mukana vain aamupäivän jumpassa ja harjoituksissa, ja maksan pienemmän maksun. Tämä on hyvä ja tuntuu todella mielekkäältä. Jää myös enemmän aikaa töiden tekoon, niitäkin kun nimittäin on.
Mitä kurssilla siis tehdään? Opetellaan hengittämistä, hengittämistä ja hengittämistä. Siitä kun laulamisessa on kyse. Ja aika paljon muussakin hyvinvoinnissa. Kylmä, stressi vai mikä tahtoo kangistaa pohjoisen asukkaan koko kropan kireäksi ja sen myötä äänen känisemään, kun tässä perusasiassa on niin paljon opettelemista? Ja onpa ylellistä laulaa kunnon jumpan ja hengitysharjoituksen jälkeen. Minustakin irtosi suorastaan wagneriaaninen sopraano, jonka volyymi melkein säikäytti.
Kurssilla on 12 naista, vain naisia. Kaikki kirkkain silmin ja innostuneena, tosissaan opettelemassa uutta. Vaikka biisit ovatkin renkutuksia enkä minä ole ainut, jonka sisintä ne eivät mitenkään erityisemmin ilmaise, minusta kurssilla on käsinkosketeltavan rehellinen ja avoin henki. Kun tehdään töitä äänen kanssa, on kuin sielu olisi leikkauspöydällä. Latinan sana persona tarkoittaa suunnilleen että äänen kautta. Ei syyttä eikä sattumalta. Paljon isompia asioita ovat hakemassa ihmset, jotka hakevat omaa ääntään. Ja voi miten se välillä jännittää!
Juolahti mieleen ihmetellä, miksi tällaisella ja monella muullakin aikuisten kurssilla kaikki tai ainakin ylivoimainen enemmistö on naisia. Niin se on, että naisten perusasenne elämään on, että pitää opiskella, kehittää itseään, kokeilla uutta ja kasvaa - epäonnistumisia ja harha-askeleita pelkäämättä. Tämä koskee kaikkea, myös ihmissuhteita, kotia, työtä yms.
Miten on miesten laita? Onko heillä tai monilla heistä tällaista perusasennetta?
Minusta vähän tuntuu, ettei ole. Ja tästähän sitten seuraa ongelmia parisuhteessa. Itseään kehittävällä naisella ja paikallaan pysyvällä miehellä ei ennen pitkää ole paljoakaan jaettavaa keskenään. Ihmekös sitten, että yksi jos toinen nainen jättää kuuromykän olmin sohvalleen ja "karkaa shamanisminopettajansa kanssa", kuten Seela Sella seisaallaan -esityksessä todettiin. Toinen huomio on, että se, mitä on kautta aikain kutsuttu "naisten nalkuttamiseksi" on itse asiassa kehityskeskustelua, tai yritystä sellaiseen. Yleensä se jää yksipuoliseksi. Miehillä kun ei usein ole lainkaan sellaista ajatusta, että parisuhde olisi kasvun paikka ja jatkuvaa kilvoitusta, pikemminkin monet tuntuvat menevän naimisiin ajatuksella, että avioliitto on mukava, kätevä ja edullinen all-in-one -käyttöliittymä.
Todistakaa, että olen väärässä...
Vietin juhannuksen mitä parhaassa seurassa, Minervan, hänen perhekuntansa ja ystävien kanssa heidän kesäsaarellaan. Sää ei suosinut, mutta väliäkö tuolla, kun rakkauden aurinko lämmitti.
Rakkauden ja läheisyyden. Tulin siellä ajatelleeksi, että rakkaudella ja läheisyydellä on itse asiassa käsitteinä ero, ja se on hyvä ymmärtää. Rakkaus on asenne, hyvän haluaminen toiselle, mutta on täysin mahdollista rakastaa etäisesti ja viileästi. Sellaista näkee paljonkin, jopa perheiden sisällä. Se, mitä ihminen syvimmin janoaa, on läheisyys. Se on sitä, että ihmiset päästävät toisensa lähelleen, iholleen. Tietysti on olemassa myös vastentahtoista ja pakotettua, pahaa läheisyyttä, joka repii ja haavoittaa.
Minerva ja hänen lähi-ihmisensä kykenevät todelliseen läheisyyteen ja siihen on ihana päästä mukaan. Ollaan mitä ollaan, puhutaan suoraan, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä, halataan paljon, käytetään samoja villapaitoja ja kumisaappaita, ahtaudutaan samoihin pieniin tiloihin, lauletaan kukin äänellään, nauretaan lopuksi aivan lapsellisille tai painokelvottomille jutuille. Juuri niin, ollaan kuin lapset. Sitähän ihminen, tai ainakin minä eniten kaipaan.
tiistai 17. kesäkuuta 2008
Haituvia
Puolenyön jälkeen 18.6.
Kesän ensimmäinen pätkä on loppumassa. Huomenna vien lapset isälleen jonnekin Etelä-Suomeen, nukun yhden yön kotona Helsingissä ja lähden sitten saareen Minervan ja koko lauman kanssa juhannuksenviettoon. Sieltä palaan sunnuntaina maalle ja menen maanantaina musiikkileirille.
Olen siis puolisentoista viikkoa elänyt intensiivisesti täällä maalla lasten kanssa, omien sekä sisareni ja kohta alkaa ihan toisenlainen elämä, itsellisen, vapaan aikuisen elämä. Siirtyminen tekee aina kipeää, tiedän jo kokemuksesta miten kirpaisee vilkuttaa autosta toiseen siirtyville lapsille. Mutta kuitenkin, tällainen elämä sopii minulle oikein hyvin. Olen oppinut hyväksymään sen, että minussa on keskenään aivan ristiriitaisia pyrkimyksiä. Yhtäältä olen todella perheenäiti, rakastan tätä tilannetta, että on talo täynnä väkeä ja perunoita keitetään isolla kattilalla. Rakastan lapsia, varsinkin näitä omia. Mutta rakastan ihan yhtä paljon hiljaisuutta, yksinoloa, mahdollisuutta omaan luomiseen sekä vuorovaikutusta ihan vain aikuisten kesken. Onneksi on tilaisuus elää molempia, vaikkei yhtä aikaa, vaan kalenteriin ennalta merkityissä jaksoissa.
Olen pohtinut lasten kanssa ollessani sellaista ajatusta, joka lienee yksi parhaita kolme vuotta kestäneen ja juuri päättyneen ryhmäterapiasession oivalluksia. Että rakkaus ei ole tunne, vaan asenne. Tämä oivallus tuli ryhmässä jotenkin nurinperoisesti, siellä kun näki niin paljon sellaisia "rakkauksia", jotka sisälsivät suurta tunnetta, mutta joiden takana oli läpimätä asenne. Minä tiedän rakastavani näitä lapsia ja haluavani heille hyvää, vaikka tunteet vaihtelevat, toden totta. Välillä turhaudun, väsyn, kyllästyn ja suutun heidän touhuihinsa. Ja näytän sen heille myös, entistä avoimemmin ja rennommin. Senkin olen tajunnut, että kun sallin itselleni tällaiset tunteet heidän läsnä ollessaan, sallin ne samalla heillekin. Mikään tunne ei horjuta rakkauden asennetta, sitäkin koitan heille tietysti viestittää. Suostun olemaan ihminen, joskus ennen olen yrittänyt olla jotain vähän parempaa. Toivottavasti lapsistakin kasvaa seurassani ihmisiä.
On tässä ihmisyydessä silti vielä tekemistä. Esimerkiksi: missä kulkee rennon asenteen ja laiskuuden, välinpitämättömyyden raja? En tiedä. Ja se kaikkein suurin kysymys: miten voi ja uskaltaa luottaa elämään, jossa on niin paljon julmaa, mielivaltaista pahaa, jolle ei mahda mitään. Mitä uskaltaa toivoa ja uneksia? En tosiaan tiedä.
Tämäkin kysymys tuli tänään lähelle. Tätini E. jo voitetuksi luultu syöpä on tullut takaisin, tällä kertaa selkärangan seutuville. Löytyi iso kasvain, joka selittää pitkään jatkuneet kivut. Olen järkyttynyt, viime kesänä juhlimme hänen selviämistään. Mitä nyt on edessä?
Yritin tänään, kun aurinko taas paistoi, mennä kuvaamaan huikeasti kukkivaa voikukkapeltoa. Liian myöhään, ne olivat jo muuttuneet haituviksi.
Kesän ensimmäinen pätkä on loppumassa. Huomenna vien lapset isälleen jonnekin Etelä-Suomeen, nukun yhden yön kotona Helsingissä ja lähden sitten saareen Minervan ja koko lauman kanssa juhannuksenviettoon. Sieltä palaan sunnuntaina maalle ja menen maanantaina musiikkileirille.
Olen siis puolisentoista viikkoa elänyt intensiivisesti täällä maalla lasten kanssa, omien sekä sisareni ja kohta alkaa ihan toisenlainen elämä, itsellisen, vapaan aikuisen elämä. Siirtyminen tekee aina kipeää, tiedän jo kokemuksesta miten kirpaisee vilkuttaa autosta toiseen siirtyville lapsille. Mutta kuitenkin, tällainen elämä sopii minulle oikein hyvin. Olen oppinut hyväksymään sen, että minussa on keskenään aivan ristiriitaisia pyrkimyksiä. Yhtäältä olen todella perheenäiti, rakastan tätä tilannetta, että on talo täynnä väkeä ja perunoita keitetään isolla kattilalla. Rakastan lapsia, varsinkin näitä omia. Mutta rakastan ihan yhtä paljon hiljaisuutta, yksinoloa, mahdollisuutta omaan luomiseen sekä vuorovaikutusta ihan vain aikuisten kesken. Onneksi on tilaisuus elää molempia, vaikkei yhtä aikaa, vaan kalenteriin ennalta merkityissä jaksoissa.
Olen pohtinut lasten kanssa ollessani sellaista ajatusta, joka lienee yksi parhaita kolme vuotta kestäneen ja juuri päättyneen ryhmäterapiasession oivalluksia. Että rakkaus ei ole tunne, vaan asenne. Tämä oivallus tuli ryhmässä jotenkin nurinperoisesti, siellä kun näki niin paljon sellaisia "rakkauksia", jotka sisälsivät suurta tunnetta, mutta joiden takana oli läpimätä asenne. Minä tiedän rakastavani näitä lapsia ja haluavani heille hyvää, vaikka tunteet vaihtelevat, toden totta. Välillä turhaudun, väsyn, kyllästyn ja suutun heidän touhuihinsa. Ja näytän sen heille myös, entistä avoimemmin ja rennommin. Senkin olen tajunnut, että kun sallin itselleni tällaiset tunteet heidän läsnä ollessaan, sallin ne samalla heillekin. Mikään tunne ei horjuta rakkauden asennetta, sitäkin koitan heille tietysti viestittää. Suostun olemaan ihminen, joskus ennen olen yrittänyt olla jotain vähän parempaa. Toivottavasti lapsistakin kasvaa seurassani ihmisiä.
On tässä ihmisyydessä silti vielä tekemistä. Esimerkiksi: missä kulkee rennon asenteen ja laiskuuden, välinpitämättömyyden raja? En tiedä. Ja se kaikkein suurin kysymys: miten voi ja uskaltaa luottaa elämään, jossa on niin paljon julmaa, mielivaltaista pahaa, jolle ei mahda mitään. Mitä uskaltaa toivoa ja uneksia? En tosiaan tiedä.
Tämäkin kysymys tuli tänään lähelle. Tätini E. jo voitetuksi luultu syöpä on tullut takaisin, tällä kertaa selkärangan seutuville. Löytyi iso kasvain, joka selittää pitkään jatkuneet kivut. Olen järkyttynyt, viime kesänä juhlimme hänen selviämistään. Mitä nyt on edessä?
Yritin tänään, kun aurinko taas paistoi, mennä kuvaamaan huikeasti kukkivaa voikukkapeltoa. Liian myöhään, ne olivat jo muuttuneet haituviksi.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Maanviljelyksen alkeita savolaisessa maaperässä
15.6.2008
Täällä vain sataa ja sataa ja on viileää. Eilen oli tauko sateessa, ihan teepaitakeli. Raahattiin grillikin pihalle ja grillattiin hyvät pihvit.
Intouduin myös viimein kunnostamaan pienen ryytimaani rantapenkereellä. Perustin sen joku vuosi sitten ihan pedagogisiin tarkoituksiin, kun halusin antaa lapsille kosketuksen maahan. Se on todella pieni, muutaman neliömetrin, ja sitä on hoidettu hellästi, kärrätty uutta multaa, lannoitetta ja kalkkia. Kaikki on itänytkin hienosti, mutta siihen se kasvu on sitten lopahtanut. Satoa ei juuri ole tullut. Vain oregano ja ruohosipuli ovat sellaisia rikkaruohoja, että ne ovat kasvaneet ja kestäneet talvenkin yli.
Nyt taisi löytyä selitys huonoon kasvuun. Kaivelin vähän syvemmältä ja iskin lapion ranteenpaksuiseen männynjuureen sekä kerran jos toisenkin kiveen. Sieltä löytyi muutama todella iso, varmaan parinkymmenen kilon järkäle ja koko joukko pienempiä. Sahasin juurakon ja nostelin kivet pois. Onhan selvää, ettei mikään edes mahdu kasvamaan, kun on vastassa kiviä ja juuria - puhumattakaan siitä, että juuri on imenyt maasta kaiken kasvuvoiman. Päättelin, että joudun tekemään saman kaivauksen joka vuosi, mänty tietenkin tekee uuden juuren muhevaan maahan ja tunnetusti routa työntää loputtomasti uutta kiveä savolaisen maan uumenista. Tulee mieleen kuva naapurin perheestä keväisellä pellolla, isäntä ja emäntä sekä viisi tytärtä. Nuorin tyttäristä traktorin ratissa ja muu perhe perässä heittelemässä kiviä lavalle.
Mutta siis nyt on maahan viimein saatu retiisi, tilli, porkkana, salaatti sekä kehäkukat. Mielessä soi Rajaton-lauluyhtyeen Aurinkolaulu, siis Mika Waltarin väkevä runo, muistaakseni Anna-Mari Kähärän upeasti säveliksi tulkitsema: "...Painan käteni uupuneet kevään heräävään multaan... näin on parempi olla, kaikki on oikein ja hyvin, anteeksianto on syvin maalla ja auringolla..." suunnilleen näin.
Minulla on kesätöinä maalla mukana kirjaprojekti, olen tekemässä kirjaa Tuija Braxista. Ennen maalle lähtöä teimme pari pitkää kävelylenkkiä, puhuimme ja puhuimme ja hänellä oli nauhuri kaulassa. Olen nyt purkanut kolme ja puoli tuntia haastattelunauhoja. On se kätevää diginauhurin kanssa, toista oli aikoinaan kun tein graduna Marjatta Väänäsen poliittista elämäkertaa, kun piti kasettia kelata edestakaisin. Äänen laatukin on ihan ihmeen hyvä, linnunlaulut kuuluvat taustalta. Tuija on tehokas ihminen, materiaalia on jo paljon, hyvinkin 40 000 merkkiä. Ei tule valkoisen paperin kammoa, luulisin.
Nautin katsella, kuinka serkukset, siis omat ja siskoni lapset, nauttivat toistensa seurasta. Pidän täällä kesäleiriä koko porukalle, nytkin ovat kaikki kuusi paikalla ja aikovat kaikki yöpyäkin täällä. Toisinaan tietysti ryhmädynamiikka tihenee, mutta enimmäkseen hyvin menee.
Minulla ei ole aikuista seuraa, mutta onneksi omaa aikuisen elämää sentään: työ, kasvimaa, hyviä kirjoja ja vaikka tämä blogikin. Illalla, kun lapsilauma nukkuu, katson hetken hiljaa järvelle, ihan vain omana itsenäni, maisemaan jota en väsy tuijottamasta.
Täällä vain sataa ja sataa ja on viileää. Eilen oli tauko sateessa, ihan teepaitakeli. Raahattiin grillikin pihalle ja grillattiin hyvät pihvit.
Intouduin myös viimein kunnostamaan pienen ryytimaani rantapenkereellä. Perustin sen joku vuosi sitten ihan pedagogisiin tarkoituksiin, kun halusin antaa lapsille kosketuksen maahan. Se on todella pieni, muutaman neliömetrin, ja sitä on hoidettu hellästi, kärrätty uutta multaa, lannoitetta ja kalkkia. Kaikki on itänytkin hienosti, mutta siihen se kasvu on sitten lopahtanut. Satoa ei juuri ole tullut. Vain oregano ja ruohosipuli ovat sellaisia rikkaruohoja, että ne ovat kasvaneet ja kestäneet talvenkin yli.
Nyt taisi löytyä selitys huonoon kasvuun. Kaivelin vähän syvemmältä ja iskin lapion ranteenpaksuiseen männynjuureen sekä kerran jos toisenkin kiveen. Sieltä löytyi muutama todella iso, varmaan parinkymmenen kilon järkäle ja koko joukko pienempiä. Sahasin juurakon ja nostelin kivet pois. Onhan selvää, ettei mikään edes mahdu kasvamaan, kun on vastassa kiviä ja juuria - puhumattakaan siitä, että juuri on imenyt maasta kaiken kasvuvoiman. Päättelin, että joudun tekemään saman kaivauksen joka vuosi, mänty tietenkin tekee uuden juuren muhevaan maahan ja tunnetusti routa työntää loputtomasti uutta kiveä savolaisen maan uumenista. Tulee mieleen kuva naapurin perheestä keväisellä pellolla, isäntä ja emäntä sekä viisi tytärtä. Nuorin tyttäristä traktorin ratissa ja muu perhe perässä heittelemässä kiviä lavalle.
Mutta siis nyt on maahan viimein saatu retiisi, tilli, porkkana, salaatti sekä kehäkukat. Mielessä soi Rajaton-lauluyhtyeen Aurinkolaulu, siis Mika Waltarin väkevä runo, muistaakseni Anna-Mari Kähärän upeasti säveliksi tulkitsema: "...Painan käteni uupuneet kevään heräävään multaan... näin on parempi olla, kaikki on oikein ja hyvin, anteeksianto on syvin maalla ja auringolla..." suunnilleen näin.
Minulla on kesätöinä maalla mukana kirjaprojekti, olen tekemässä kirjaa Tuija Braxista. Ennen maalle lähtöä teimme pari pitkää kävelylenkkiä, puhuimme ja puhuimme ja hänellä oli nauhuri kaulassa. Olen nyt purkanut kolme ja puoli tuntia haastattelunauhoja. On se kätevää diginauhurin kanssa, toista oli aikoinaan kun tein graduna Marjatta Väänäsen poliittista elämäkertaa, kun piti kasettia kelata edestakaisin. Äänen laatukin on ihan ihmeen hyvä, linnunlaulut kuuluvat taustalta. Tuija on tehokas ihminen, materiaalia on jo paljon, hyvinkin 40 000 merkkiä. Ei tule valkoisen paperin kammoa, luulisin.
Nautin katsella, kuinka serkukset, siis omat ja siskoni lapset, nauttivat toistensa seurasta. Pidän täällä kesäleiriä koko porukalle, nytkin ovat kaikki kuusi paikalla ja aikovat kaikki yöpyäkin täällä. Toisinaan tietysti ryhmädynamiikka tihenee, mutta enimmäkseen hyvin menee.
Minulla ei ole aikuista seuraa, mutta onneksi omaa aikuisen elämää sentään: työ, kasvimaa, hyviä kirjoja ja vaikka tämä blogikin. Illalla, kun lapsilauma nukkuu, katson hetken hiljaa järvelle, ihan vain omana itsenäni, maisemaan jota en väsy tuijottamasta.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2008
Hiljaiseloa toisessa todellisuudessa
11.6.2008
Kolea sadepäivä Nilsiässä, jo kolmas tällainen peräkkäin.
Matkustimme maalle lauantaina viikko koulun päättymisen jälkeen. Viimeinen Helsingin-viikko oli yhtä hulinaa, lapsista purkautui monenlaisia koulun päättymisen paineita ja he kävivät vähän ylikierroksilla, Okko varsinkin. Tuli serkkupoika Ville maalta. Jatkettiin uuden asunnon täydennysrakentamista. Päättäjäispäivän ilta huipentui siihen, että vein keinulaudasta leukaansa saaneen Eevan Dextraan paikattavaksi, tuli kuusi tikkiä. Sunnuntai-iltana meillä pidettiin ilotaloyhdistyksen vuosikokous. Tiistaina vietettiin mummin synttäreitä hienossa ravintolassa, hyvä idea, mutta Okko järjesti melkoisen shown, josta jäi paha mieli. Minulla oli joka päivä ja välillä illallakin työmenoja. Perjantaina sitten oli Johnin ja Leenan häät, hienot juhlat, hyvät ruoat ja hieno sääkin. Lauantaina siis päästiin matkaan.
Sunnuntai meni tavaroita järjestellessä ja kauppaostoksilla, illalla paistoin maalaiselämän alkamisen kunniaksi viisi pellillistä pizzaa.
Maanantaina sitten iski väsymys, oikein toden teolla. Vaikka menin ajoissa nukkumaan, heräsin vasta 9.40. Toimin koko päivän kuin hidastetussa elokuvassa, en olisi pystynyt nopeuttamaan tahtia, vaikka olisin yrittänyt. Mutta hyvä niin. Ymmärsin potevani paitsi viimeisen kouluviikon ja sen jälkeisen hulinaviikon, myös koko kevään ponnistusten jälkeistä väsymystä, joka oli vähintään luonnollista. Tätähän olin odottanut, pääsyä maalle, toiseen todellisuuteen, missä voi antaa väsymyksen tulla.
Töitä tosin on mukana ja niitä olen myös tehnyt jonkin verran. Viisi vuotta vanha modeemi tosin lakkasi toimimasta, joten eilen kävimme Kuopiossa hakemassa uuden. Niin koleaa oli, että reissulle pukeutuessa piti antaa periksi ja pukea sukkahousut. Tytöt pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään Kuopion kuuluisaan kauppahalliin. Heti pääovesta vasemmalla on sellainen leipomoliike, josta saa niin hyviä karjalanpiirakoita kuin ylipäätään kaupasta voi saada. Ostettiin myös makeat herkut, minä ostin perinteikkään Truben omenatortun palasen, joka oli aivan suussasulava ja niin suuri, ettei loppupäivänä tarvinnut juuri muuta syödäkään.
Täällä on siis vietetty hiljaiseloa, polteltu tulta takassa, katseltu elokuvia, tehty palapelejä, pelattu monopolia, leivottu ja tehty hissun kissun kaikenlaisia pikkuhommeleita. Ihan hyvä. Jos olisi lämmintä ja ihanaa, saattaisi iskeä paratiisistressi. Nyt ei kaipaa mitään stressiä.
Nuorisoa pitää kehua. Heti sunnuntaina pojat Okko, 11, ja Ville, 14, ottivat ja panivat laiturin paikoilleen, tietysti vaarin neuvojen mukaan, mutta vaarin kastelematta varpaitaan veteen. Samoin nämä jannut ovat huoltaneet kaikki talon polkupyörät, lämmittäneet saunan oikeaoppisesti sekä pesseet auton. Minun hommani aivan konkreettisesti helpottuvat, kun pojat, ja tytötkin alkavat niitä tehdä.
Serkusparvi viihtyy täällä, mutta viihtyy tosiaan keskenään. Toisinaan pitää selvitellä jonkun pahaa mieltä tai keskinäistä kärhämää, etsiä kateissa olevia työkaluja tms., mutta tuntuu jo vähemmän työläältä kuin viime vuonna. Pääsen jo välillä hetkeksi yksin lenkillekin. Tunnelma on leppoisa.
Elämä on juuri niin hyvää ja mallillaan kuin voi. Minulle on ihan ehdottoman tärkeää ja hienoa, että pääsen kesäksi maalle olemaan hiljaa ja poissa levottomuuden houkutuksista. Hiljaisuudessa kaikki kasvaa, kypsyy ja paranee.
Kolea sadepäivä Nilsiässä, jo kolmas tällainen peräkkäin.
Matkustimme maalle lauantaina viikko koulun päättymisen jälkeen. Viimeinen Helsingin-viikko oli yhtä hulinaa, lapsista purkautui monenlaisia koulun päättymisen paineita ja he kävivät vähän ylikierroksilla, Okko varsinkin. Tuli serkkupoika Ville maalta. Jatkettiin uuden asunnon täydennysrakentamista. Päättäjäispäivän ilta huipentui siihen, että vein keinulaudasta leukaansa saaneen Eevan Dextraan paikattavaksi, tuli kuusi tikkiä. Sunnuntai-iltana meillä pidettiin ilotaloyhdistyksen vuosikokous. Tiistaina vietettiin mummin synttäreitä hienossa ravintolassa, hyvä idea, mutta Okko järjesti melkoisen shown, josta jäi paha mieli. Minulla oli joka päivä ja välillä illallakin työmenoja. Perjantaina sitten oli Johnin ja Leenan häät, hienot juhlat, hyvät ruoat ja hieno sääkin. Lauantaina siis päästiin matkaan.
Sunnuntai meni tavaroita järjestellessä ja kauppaostoksilla, illalla paistoin maalaiselämän alkamisen kunniaksi viisi pellillistä pizzaa.
Maanantaina sitten iski väsymys, oikein toden teolla. Vaikka menin ajoissa nukkumaan, heräsin vasta 9.40. Toimin koko päivän kuin hidastetussa elokuvassa, en olisi pystynyt nopeuttamaan tahtia, vaikka olisin yrittänyt. Mutta hyvä niin. Ymmärsin potevani paitsi viimeisen kouluviikon ja sen jälkeisen hulinaviikon, myös koko kevään ponnistusten jälkeistä väsymystä, joka oli vähintään luonnollista. Tätähän olin odottanut, pääsyä maalle, toiseen todellisuuteen, missä voi antaa väsymyksen tulla.
Töitä tosin on mukana ja niitä olen myös tehnyt jonkin verran. Viisi vuotta vanha modeemi tosin lakkasi toimimasta, joten eilen kävimme Kuopiossa hakemassa uuden. Niin koleaa oli, että reissulle pukeutuessa piti antaa periksi ja pukea sukkahousut. Tytöt pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään Kuopion kuuluisaan kauppahalliin. Heti pääovesta vasemmalla on sellainen leipomoliike, josta saa niin hyviä karjalanpiirakoita kuin ylipäätään kaupasta voi saada. Ostettiin myös makeat herkut, minä ostin perinteikkään Truben omenatortun palasen, joka oli aivan suussasulava ja niin suuri, ettei loppupäivänä tarvinnut juuri muuta syödäkään.
Täällä on siis vietetty hiljaiseloa, polteltu tulta takassa, katseltu elokuvia, tehty palapelejä, pelattu monopolia, leivottu ja tehty hissun kissun kaikenlaisia pikkuhommeleita. Ihan hyvä. Jos olisi lämmintä ja ihanaa, saattaisi iskeä paratiisistressi. Nyt ei kaipaa mitään stressiä.
Nuorisoa pitää kehua. Heti sunnuntaina pojat Okko, 11, ja Ville, 14, ottivat ja panivat laiturin paikoilleen, tietysti vaarin neuvojen mukaan, mutta vaarin kastelematta varpaitaan veteen. Samoin nämä jannut ovat huoltaneet kaikki talon polkupyörät, lämmittäneet saunan oikeaoppisesti sekä pesseet auton. Minun hommani aivan konkreettisesti helpottuvat, kun pojat, ja tytötkin alkavat niitä tehdä.
Serkusparvi viihtyy täällä, mutta viihtyy tosiaan keskenään. Toisinaan pitää selvitellä jonkun pahaa mieltä tai keskinäistä kärhämää, etsiä kateissa olevia työkaluja tms., mutta tuntuu jo vähemmän työläältä kuin viime vuonna. Pääsen jo välillä hetkeksi yksin lenkillekin. Tunnelma on leppoisa.
Elämä on juuri niin hyvää ja mallillaan kuin voi. Minulle on ihan ehdottoman tärkeää ja hienoa, että pääsen kesäksi maalle olemaan hiljaa ja poissa levottomuuden houkutuksista. Hiljaisuudessa kaikki kasvaa, kypsyy ja paranee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)