keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Hengittämisestä ja läheisyydestä

Olen juuri palannut elämäni ensimmäiseltä voice massage -tunnilta ja olo on kaikin puolin syvästi hyvä. Tämä on osa Nilsiän musiikkileirin aikuisten laulukurssia. Joka aamu on ensin puolentoista tunnin jumppa, method Putkistoa ja pilatesta, ja sitten ääniharjoituksia. Tekee hyvää, tämä on ihan kuntoutusta paljon muussakin mielessä ja tarkoituksessa kuin äänenmuodostuksen kohentamiseksi.

Menin tälle kauan kaivatulle kurssille suurin odotuksin maanantaina. Ensimmäisen päivän jälkeen oli todella sekavat tunteet. Kurssilla nimittäin ovat teemana ns. hauskat laulut, minun mielestäni siis kauheat renkutukset, pikkutuhmat ja tyhmät iskelmät. Minä kun olin kuvitellut pääseväni laulamaan sielukasta jazzia, olin käyttänyt hyvän tovin kaivellakseni kaikki ihanimmat nuotit mukaan. Näiden biisien kuunteleminen saati laulaminen oli silkkaa kärsimystä ja aika kalliskin kurssi oli. Harmitti todella. Neuvottelin opettajan kanssa ja löytyi ratkaisu: olen mukana vain aamupäivän jumpassa ja harjoituksissa, ja maksan pienemmän maksun. Tämä on hyvä ja tuntuu todella mielekkäältä. Jää myös enemmän aikaa töiden tekoon, niitäkin kun nimittäin on.

Mitä kurssilla siis tehdään? Opetellaan hengittämistä, hengittämistä ja hengittämistä. Siitä kun laulamisessa on kyse. Ja aika paljon muussakin hyvinvoinnissa. Kylmä, stressi vai mikä tahtoo kangistaa pohjoisen asukkaan koko kropan kireäksi ja sen myötä äänen känisemään, kun tässä perusasiassa on niin paljon opettelemista? Ja onpa ylellistä laulaa kunnon jumpan ja hengitysharjoituksen jälkeen. Minustakin irtosi suorastaan wagneriaaninen sopraano, jonka volyymi melkein säikäytti.

Kurssilla on 12 naista, vain naisia. Kaikki kirkkain silmin ja innostuneena, tosissaan opettelemassa uutta. Vaikka biisit ovatkin renkutuksia enkä minä ole ainut, jonka sisintä ne eivät mitenkään erityisemmin ilmaise, minusta kurssilla on käsinkosketeltavan rehellinen ja avoin henki. Kun tehdään töitä äänen kanssa, on kuin sielu olisi leikkauspöydällä. Latinan sana persona tarkoittaa suunnilleen että äänen kautta. Ei syyttä eikä sattumalta. Paljon isompia asioita ovat hakemassa ihmset, jotka hakevat omaa ääntään. Ja voi miten se välillä jännittää!

Juolahti mieleen ihmetellä, miksi tällaisella ja monella muullakin aikuisten kurssilla kaikki tai ainakin ylivoimainen enemmistö on naisia. Niin se on, että naisten perusasenne elämään on, että pitää opiskella, kehittää itseään, kokeilla uutta ja kasvaa - epäonnistumisia ja harha-askeleita pelkäämättä. Tämä koskee kaikkea, myös ihmissuhteita, kotia, työtä yms.

Miten on miesten laita? Onko heillä tai monilla heistä tällaista perusasennetta?

Minusta vähän tuntuu, ettei ole. Ja tästähän sitten seuraa ongelmia parisuhteessa. Itseään kehittävällä naisella ja paikallaan pysyvällä miehellä ei ennen pitkää ole paljoakaan jaettavaa keskenään. Ihmekös sitten, että yksi jos toinen nainen jättää kuuromykän olmin sohvalleen ja "karkaa shamanisminopettajansa kanssa", kuten Seela Sella seisaallaan -esityksessä todettiin. Toinen huomio on, että se, mitä on kautta aikain kutsuttu "naisten nalkuttamiseksi" on itse asiassa kehityskeskustelua, tai yritystä sellaiseen. Yleensä se jää yksipuoliseksi. Miehillä kun ei usein ole lainkaan sellaista ajatusta, että parisuhde olisi kasvun paikka ja jatkuvaa kilvoitusta, pikemminkin monet tuntuvat menevän naimisiin ajatuksella, että avioliitto on mukava, kätevä ja edullinen all-in-one -käyttöliittymä.

Todistakaa, että olen väärässä...

Vietin juhannuksen mitä parhaassa seurassa, Minervan, hänen perhekuntansa ja ystävien kanssa heidän kesäsaarellaan. Sää ei suosinut, mutta väliäkö tuolla, kun rakkauden aurinko lämmitti.

Rakkauden ja läheisyyden. Tulin siellä ajatelleeksi, että rakkaudella ja läheisyydellä on itse asiassa käsitteinä ero, ja se on hyvä ymmärtää. Rakkaus on asenne, hyvän haluaminen toiselle, mutta on täysin mahdollista rakastaa etäisesti ja viileästi. Sellaista näkee paljonkin, jopa perheiden sisällä. Se, mitä ihminen syvimmin janoaa, on läheisyys. Se on sitä, että ihmiset päästävät toisensa lähelleen, iholleen. Tietysti on olemassa myös vastentahtoista ja pakotettua, pahaa läheisyyttä, joka repii ja haavoittaa.

Minerva ja hänen lähi-ihmisensä kykenevät todelliseen läheisyyteen ja siihen on ihana päästä mukaan. Ollaan mitä ollaan, puhutaan suoraan, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä, halataan paljon, käytetään samoja villapaitoja ja kumisaappaita, ahtaudutaan samoihin pieniin tiloihin, lauletaan kukin äänellään, nauretaan lopuksi aivan lapsellisille tai painokelvottomille jutuille. Juuri niin, ollaan kuin lapset. Sitähän ihminen, tai ainakin minä eniten kaipaan.

Ei kommentteja: