Haituvia

Puolenyön jälkeen 18.6.

Kesän ensimmäinen pätkä on loppumassa. Huomenna vien lapset isälleen jonnekin Etelä-Suomeen, nukun yhden yön kotona Helsingissä ja lähden sitten saareen Minervan ja koko lauman kanssa juhannuksenviettoon. Sieltä palaan sunnuntaina maalle ja menen maanantaina musiikkileirille.

Olen siis puolisentoista viikkoa elänyt intensiivisesti täällä maalla lasten kanssa, omien sekä sisareni ja kohta alkaa ihan toisenlainen elämä, itsellisen, vapaan aikuisen elämä. Siirtyminen tekee aina kipeää, tiedän jo kokemuksesta miten kirpaisee vilkuttaa autosta toiseen siirtyville lapsille. Mutta kuitenkin, tällainen elämä sopii minulle oikein hyvin. Olen oppinut hyväksymään sen, että minussa on keskenään aivan ristiriitaisia pyrkimyksiä. Yhtäältä olen todella perheenäiti, rakastan tätä tilannetta, että on talo täynnä väkeä ja perunoita keitetään isolla kattilalla. Rakastan lapsia, varsinkin näitä omia. Mutta rakastan ihan yhtä paljon hiljaisuutta, yksinoloa, mahdollisuutta omaan luomiseen sekä vuorovaikutusta ihan vain aikuisten kesken. Onneksi on tilaisuus elää molempia, vaikkei yhtä aikaa, vaan kalenteriin ennalta merkityissä jaksoissa.

Olen pohtinut lasten kanssa ollessani sellaista ajatusta, joka lienee yksi parhaita kolme vuotta kestäneen ja juuri päättyneen ryhmäterapiasession oivalluksia. Että rakkaus ei ole tunne, vaan asenne. Tämä oivallus tuli ryhmässä jotenkin nurinperoisesti, siellä kun näki niin paljon sellaisia "rakkauksia", jotka sisälsivät suurta tunnetta, mutta joiden takana oli läpimätä asenne. Minä tiedän rakastavani näitä lapsia ja haluavani heille hyvää, vaikka tunteet vaihtelevat, toden totta. Välillä turhaudun, väsyn, kyllästyn ja suutun heidän touhuihinsa. Ja näytän sen heille myös, entistä avoimemmin ja rennommin. Senkin olen tajunnut, että kun sallin itselleni tällaiset tunteet heidän läsnä ollessaan, sallin ne samalla heillekin. Mikään tunne ei horjuta rakkauden asennetta, sitäkin koitan heille tietysti viestittää. Suostun olemaan ihminen, joskus ennen olen yrittänyt olla jotain vähän parempaa. Toivottavasti lapsistakin kasvaa seurassani ihmisiä.

On tässä ihmisyydessä silti vielä tekemistä. Esimerkiksi: missä kulkee rennon asenteen ja laiskuuden, välinpitämättömyyden raja? En tiedä. Ja se kaikkein suurin kysymys: miten voi ja uskaltaa luottaa elämään, jossa on niin paljon julmaa, mielivaltaista pahaa, jolle ei mahda mitään. Mitä uskaltaa toivoa ja uneksia? En tosiaan tiedä.

Tämäkin kysymys tuli tänään lähelle. Tätini E. jo voitetuksi luultu syöpä on tullut takaisin, tällä kertaa selkärangan seutuville. Löytyi iso kasvain, joka selittää pitkään jatkuneet kivut. Olen järkyttynyt, viime kesänä juhlimme hänen selviämistään. Mitä nyt on edessä?

Yritin tänään, kun aurinko taas paistoi, mennä kuvaamaan huikeasti kukkivaa voikukkapeltoa. Liian myöhään, ne olivat jo muuttuneet haituviksi.