Herran huoneessa Harlemissa

Tulipa sekin päivä, että menin kirkkoon ystäväni uskonnottoman ja melko kirkkokielteisen M:n kanssa,  - ja vieläpä hänen aloitteestaan. Ajoimme sunnuntaiaamuna metrolla 125. kadulle Harlemiin ja päädyimme seuraamaan gospel-jumalanpalvelusta Mother Africa Methodist Episcopal Zion -kirkkoon.  Matkaoppaan mukaan se on Harlemin vanhin afrikkalaisamerikkalainen kirkko, peräisin 1800-luvulta. Saavuimme vähän myöhässä mutta seurakunnan kannalta ajoissa. Meneillään oli pienen lauluyhtyeen melko hillitty esitys, minkä jälkeen ryhdyttiin toivottamaan vieraita tervetulleiksi. Musta pastori  (jolla oli valtavat liperit - Amerikassa ihan kaikki on suurempaa!) avasi suunsa - saksaksi. Sitten hollanniksi, ranskaksi, italiaksi ja espanjaksi, ja vasta viimeisenä englanniksi. Tarkempi silmäys paljasti, että kirkkokansa koostui 90-prosenttisesti turisteista, epäilemättä saman kansainvälisen matkaoppaan johdatuksesta. Alkuperäiset seurakuntalaiset erotti paitsi tummasta ihonväristä myös valkoisesta vaatetuksesta.  Miehilläkin oli vitivalkoiset puvut, siis eräänlaiset albat. Tervetulotoivotusten keskeisin sanoma oli kehotus avokätisyyteen, sekä dollarit että eurot käyvät. Tyhjensimme kukkaroistamme Amerikan kolikot, joista emme ole jaksaneet pitää lukua.
Sitten tuli  väkevää julistusta. Menestysteologisen saarnan aiheena oli sitkeys - PER-SE-VE-RANCE, jonka pastori lausui monella tavalla voimaperäisen mehukkasti. Saarnassa viitattiin kansainvälisesti tunnettuihin sitkeyden esikuviin kuten James Brownin, J.K. Rowlingiin ja jostain syystä myös Hershey's -suklaafirmaan. Emme sen sijaan päässeet seuraamaan riemusta laulavan ja ylistävän seurakunnan heilumista. Seurakunta taisi olla sellaiseen liian vähälukuinen ja iäkäs, heitä ei kolehdinkerääjien ja ovimiesten lisäksi monta ollut. Kirkko sen sijaan oli komea ja hyvin hoidettu, turistien rahoilla epäilemättä. Oli vähän vaikea edes kuvitella sitä muutama vuosikymmen aiemmin orjuudesta vapautuneiden aikaansaannokseksi. Sisällä ei saanut kuvata.

Kirkkoja oli muuallakin Harlemissa silmiinpistävän paljon, kuljimme kierroksellamme varmaan 30 isomman tai pienemmän pyhätön ohi ja iloinen meno kuului monen oven takaa. Pienemmissä kirkoissa olisi ehkä ollut aito tunnelma, mutta semmoisiin emme ilenneet mennä sisään. Useampaa kirkkoa rakennettin tai remontoitiin, joten ilmeisesti niitä ei vieläkään ole riittävästi.
Muutoin Harlem oli keskiluokkainen, hiljainen ja tylsä.
Piipahdimme myös maailman suurimmaksi mainitun St. John the Divinen ovella, mutta peräännyimme, kun vastassa oli kyltti: "we thank you for your donation on 10 dollars." Pietarinkirkko Roomassa on nähty, ilmaiseksi. Jo ovelta tosin saatoimme ihailla hienoja Tiffany-lasisia ikkunoita.
Iltapäivä kului maallisempien huvien parissa Central Parkin eläintarhassa, seuranamme tuleva naapurimme H. sekä hänen 7-vuotias poikansa V. Olimme pettyneitä, kun siellä ei ollutkaan Alex-leijonaa. Pingviinejä oli, mutta ne eivät näyttäneet kovin ovelilta. Eläintarhan kokoelmiin kuului myös touhukas torakkayhdyskunta – joskaan torakoiden näkemiseksi ei New Yorkissa tarvitse maksaa pääsymaksua. Olemme nähneet sellaisen Macyn pukuhuoneessa, italialaisessa ravintolassa ja asuntomme kylpyhuoneessa.