Hapankaalin häviö

Eilen lepuutettiin jalkoja. Perustettiin leiri Central Parkiin (järkevinä naisina olimme tuoneet kotoa asti vanhan, pois heitettävän verhon piknik-alustaksi), ja matkakumppanini jäivät torkkumaan sinne sillä välin kun minä kävin tervehtimässä Metropolitan-museota. Siellä voisi viettää koko päivän tai montakin, vaan en viettänyt. Strategia jättimuseoon: sivuutetaan yksittäisiä esineitä sisältävät vitriinit, kun ne ylittävät satunnaisen katsojan omaksumiskyvyn joka tapauksessa, ja keskitytään aistimaan kokonaisten asetelmien tunnelmaa, tässä tapauksessa esimerkiksi amerikkalaisten kotien interiöörejä. Minulle mielenkiintoinen oli muun muassa Frank Lloyd Wrightin suunnittelema huone. Muutama vuosi sitten eläydyin sankariarkkitehdin hurjaan elämäänsä T.C. Boylen romaanin The Women muodossa. Kävin myös tervehtimässä egyptiläistä temppeliä ja soitinkokoelmaa. Sitten kylmä (ilmastointi!) ja nälkä veivät voiton taidehalusta.
Ratkaisu kumpaankin ongelmaan odotti heti museon oven ulkopuolella. Loppukesän tasaisen lämmin ja kostea sää hoiti ensimmäisen ja toisen hoiti veteraanin hodarikärry. Niitä on leiriytynyt rykelmäksi asti museon  sisäänkäynnin eteen. Ostin hodarin, 2 dollaria, ja se oli hyvää, kun makkara oli kunnolla kuuma ja mausteinen, sinappi samon. Mutta mitä ihmettä, lisukkeksi ei ollut tarjolla hapankaalia, jota vielä 15 vuotta sitten lähes automaattisesti lapattiin makkaran päälle. Tämä itäinen tuulahdus lämmitti sydäntäni silloin aikoinaan ja samassa mitassa sen puute nyt suretti. Onko idän ja lännen kulttuurivaikutusten kilpailussa idälle nyt koittanut lopullinen tappio? Vai onko kyse siitä, että museon asiakaskunta on enimmäkseen turisteja eikä newyorkilaisia ja veteraanit ovat säätäneet tuotteensa sen mukaisiksi? Tämä jää selvitettäväksi jatkotutkimuksilla. Kaupassa edelleen myydään kefiiriä ja itäeurooppalainen leivonnaiskulttuuri kukoistaa.

Googlasin muuten vähän: tämä museon edustan hodarimyynti on satojen tuhansien dollareiden arvoista bisnestä. Myyntipaikat ovat säädeltyjä, mutta vammautuneilla  veteraaneilla on etuoikeuksia. Hodarin kouraani ojensi varsin näpsäkkä nuori nainen, jolla ei ollut ainakaan mitään ilmeistä vammaa. Voi olla, että varsinaisen veteraanin läsnäolo bisneksessään oli henkistä laatua.
Illalla tehtiin shoppailukierros, omalla kohdallani olemattomin tuloksin. On myönnettävä, että 15 vuoden takaisilla koordinaateila ei enää tee mitään. Minulle on myös tullut kalliimpi ja laadukkaanpi maku.  Matkatovereitani onnisti paremmin. Erityisen hyvä vaateostospaikka tämä on kookkaammille naisille. Valikoimaa löytyy! Söimme päivän päätteeksi take out -kiinalaista ja se oli koko matkan ylivoimaisesti paras ja halvin ateria. Puolet säästyi vieläpä tämän päivän lounaaksi.
Asunnossamme ei ole televisiota, niinpä iltahuviksemme on muodostunut Dear Prudence. Tämä on The Washington Postin kysymys- ja vatsauspalsta, jossa nimimerki Prudence antaa vastauksia kysymyksiin, jotka koskevat "manners and morals" ja sitä voi seurta myös netissä. Amerikkalaisilla on mahtavia ongelmia, kuten "miten pitäisi suhtautua siihen, kun aviomieheni haluaa luovuttaa spermaa entiselle vaimolleen", tai "poikani tyttöystävä ei käytä rinaliivejä". Ja Prudence vastaa hyvin. Meistä on tullut faneja. http://www.slate.com/articles/life/dear_prudence.html