On ollut aivan viime päiviin asti lämmintä. Olen sekä tehnyt keskittyneesti töitä että nauttinut kesästä, iltapäivästä lähtien olen viritellyt työvälineeni saunamökin terassille, josta on minulle niin rakas näkymä järvelle, lännen suuntaan. Merellä saatu rusketus on vain syventynyt.
Yhtenä päivänä jäin kesken kirjoittamisten tuijottamaan auringonkiloa vedessä. Voi miten rakastan sitä! Olen varmaan aika yksinkertainen otus, aurinkoisen maiseman tuijottaminen ja siinä oleminen ovat minulle kuin kytkisi akun laturin töpseliin.
Sain sitten siinä istuessani sellaisen idean, että kuvaan veden ja taivaan leppoisaa liikettä videolle. Tuumasta toimeen saman tien. Kuvasin toistakymmentä puolen minuutin tai minuutin videoleikettä laineiden loiskeesta, auringon kimmellyksestä vedessä, järviruo’on keinahtelusta, veden varjoista, pilvien hiljaisesta liikkeestä taivaalla. Ne onnistuivat upeasti! Koostan niistä syksyn synkillä vaikka itselleni rentoutusvideon ja taustalle panen jonkin impressionistisen kappaleen, Claude Debussyn tai jonkun muun sävellyksen. Jospa se toimisi sitten varavoimana kun aurinkoa ei näy.
Muistin vanhan idean yhdistää syksyn putoavien lehtien tanssi J.S. Bachin eräiden pianopartitojen sulokkaisiin kappaleisiin. Miksen tekisi sitä itse, kun tekniikka on nykyisin helppoa! Meillä on rannassa ihana iso haapa, jonka lehdet todella tanssivat. Kunpa pääsisin syksyllä käymään tänne niiden putoamisen aikaan!
Lähes joka ilta olen kiivennyt mäelle poimurin, ämpärin ja korin kanssa. Sienien ja marjojen osalta saalis on ollut laiha, virkistystä olen saanut senkin edestä. En lakkaa ihastelemasta tuota Kinahmin vaaraa, maisemat ovat huikaisevat ja maastot todella vaihtelevat. Siellä on pilkkopimeitä kuusikkoja, aakeaa laakeaa heinikkoa ja varmasti kymmeniä muita maasto- ja metsätyyppejä, joiden nimiä en kouluajoilta muista. Tunnelmat vaihtelevat dramaattisesti. Mustikoita olen löytänyt vasta yhdestä kohdasta ja vattuja on kyllä, mutta ihan raakoja vielä kaikki! Haperoita on, niitä en viitsi kerätä. Kantarelleja jonkin verran. Tatteja aika vähän vielä, yhden pienen tattikastikkeen olemme laittaneet. Viime vuonna niitä alkoi tulla heti juhannuksen jälkeen. Viime heinäkuussa tuli ystävätär Jaana käymään ja saatoin laittaa hänelle tattipastaa ihan oman pihan tateista. Jaana kehui sitä kesän parhaaksi ateriaksi ja sitä se taisi ollakin. Toivo elää, aamutoimiin kuuluu pihan huolellinen tattitarkastus.
Vaikka kesä on ollut työntäyteinen, tunnistan, että pitkä maalla olo ja varsinkin viime viikkojen hiljaisuus ovat tehneet tehtävänsä. Stressi ja sen fyysiset oireet ovat hiljalleen sulaneet. Levottomuus on kaikonnut. Aina käy niin, että alkukesästä maalle lähtiessä pakkaan kaupunkilaisjärjellä paljon kaikenlaisia vaatteita, koruja ja kenkiä mukaan, ihan kaiken ja kaikenlaisten tilanteiden varalta. Loppukesästä en voisi vähempää välittää. Olen lähes koko viikon pukeutunut ainakin viisi vuotta sitten UFF-kaupasta ostettuihin keltaisiin bikineihin, jotka ovat sinänsä oikean kokoiset, mutta sanoisiko tämänikäiselle rouvashenkilölle… öö, tuota…no, sellaiset, ettei niitä sovi käyttää kuin tilanteissa, joissa silminnäkijöinä ovat rantaruovikossa asuvat sorsat. Yllättävien vieraiden varalle minulla on sellainen kietaisuhellemekko, eräänlainen beach burqa, aikoinaan Sansibarilta ostettu. Istun ja kirjoitan aurinkotuolissa mekon narut auki, jotta kaivattu aurinko pääsee parantamaan atooppista ihoani, mutta sitaisen ne kiireesti kiinni, kun kuuluu askelia. Viileämpien tuulenpuuskien ja illalla itikoiden varalta on kätevä ja lämmin, mutta nukkavieruksi kulunut vaaleankeltainen Opera Cava –fleecepusakka. Asuun kuuluvat kirkkaissa väreissä hehkuvat kesävillasukat. Tukka on sitaistu aurinkolipan nauhan alle. Näin olin tälläytynyt, kun toissapäivänä yllättäen pihaan kurvasi komea virka-auto, josta ilmestyi hyvinkin arvokkaaseen uniformuun pukeutunut palopäällikkö assistentteineen suorittamaan palotarkastusta. Minun lisäkseni paikalla oli mummi, joka oli ottanut päivän iisisti ja oli edelleen yöpaidassa ja kylpytakissa – kello oli vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Erästä tavattoman hienoa entistä ulkoministeriön kollegaa lainatakseni: eleganssimme oli epätäydellinen. Mitähän herrat palovirkamiehet meistä ajattelivat?
Joka tapauksessa palotarkastus sujui leppoisasti ja asumuksemme selvisi pienillä huomautuksilla. On omanlaistaan tämä asiakaspalvelu Savossa. Kun mummi kyseli, onko palomestari joutanut kesähelteillä uimaan, tämä vastasi, ettei varsinaisesti uimaan, mutta kyllä hän on järvessä käynyt, viimeksi samana aamuna ja virka-asussa. Kun oli pitänyt kopeloida pohjamudista jonkun mummon järveen luiskahtanutta avainnippua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti