Koulutuksesta ja työstä ja vähän muustakin

Luonto antaa parastaan. Toissayön vietin tyttöjen kanssa vaaran laelle rakennetussa karjamajassa. Olin aluksi vähän vastahakoinen lähtemään sinne, kun kokemukseni mukaan en saa siellä koskaan nukkua. Milloin häiritsevät hyttyset, milloin ampiaiset, jos yöllä tulee kylmä, joudun tuon tuosta heräämään lämmittämään kaminaa. Kun sinne päästiin, oli huikea auringonlasku vaaramaiseman yllä ja kaksi pienintä tyttöä riisuutui alasti ja kirmaili majan pihassa. He ilmoittivat nauttivansa vapaudesta. Tajusin, että karjamaja ja vaaramaisema ovat heillekin hengellinen kokemus (kuten minullekin), joten tietysti sinne piti mennä. Yö meni yllättävän hyvin, ei hyttysiä, ei ampiaisia eikä palelemista. En silti paljoakaan nukkunut, kun makuualustani oli minulle luiselle ihmiselle turhan kova. Eivät tainneet tytötkään juuri nukkua, niin paljon makuupussit kahisivat.

Samalla retkellä huomattiin, että mustikat alkavat kypsyä. Niinpä eilen illalla vielä kiipesin vaaralle omalle mustikkapaikalleni ja hain ensimmäiset piirasmarjat. Viimeisen vuorokauden aikana on koettu mahtavia, äkillisiä ukkosnäytelmiä, joista ensimmäinen rikkoi viime kesänä ostamani huvilateltan. Hyvä idea, liian köykäinen toteutus.

Olen ihastellen lukenut Barack Obaman The Audacity of Hopea, nyt olen yli puolen välin. En malta jo tässä vaiheessa olla kommentoimatta yhtä kohtaa. Olin nimittäin pudota penkiltä, kun luin hänen aatoksiaan koulutuksesta. Amerikassa tietysti on ihan omanlaisensa tilanne, kun koulutusmahdollisuudet ovat niin epätasa-arvoisia, ettei kansansivistyksestä voida puhua. Mutta hän kirjoittaa sellaisistakin asioista, jotka pätevät Suomeen ihan samalla tavoin. Yksi on opettajien palkkaus. Hän ilmoittaa mielipiteenään ihan suoraa, että opettajien palkkoja pitää nostaa ja roimasti. Ja ilmoittaapa hän ihan summankin: uransa huipulla olevien kansankynttilöiden pitäisi tienata hyvinkin 100 000 dollaria vuodessa, ja sosiaalisesti haasteellisilla alueilla työskentelevien vielä enemmän. Hui! Vau! Ajatella, että kirjaa kirjoittaessaan senaattorin asemassa ollut ihminen on uskaltanut hirttää itsensä tällaiseen väitteeseen! Kuka poliitikko Suomessa uskaltaisi?

Toinen, ihan yhtä paljon minua innostanut ajatus on kun hän sanoo suoraan, että vanhempien vastuulla on opettaa lapset tekemään lujasti töitä. Hän tunnustaa, että yksi ongelman ulottuvuus on se, että vanhempien vanhemmuus ja työnteon etiikka on joissain perheissä kateissa.

Suomessa on sama juttu. Meillä on nykyisin periytyvää syrjäytymistä, joka on pahenemaan päin. Paheneminen ilmenee varsinkin naisten rappiona. Siinä missä vielä minun lapsuudessani ns. syrjäytymisvaarassa olevien perheiden naiset olivat kyllä vihaisia ja pettyneitä, mutta he kuitenkin heräsivät aamulla panemaan lapsensa puhtaina, ruokittuina ja säänmukaisesti pukeutuneina kouluun ja keittivät joka päivä perunoita. Luultavasti myös vahtivat, että läksyt tulivat tehdyiksi, takoivat lastensa päähän koulun ja työn kunnioitusta ja panivat lapsensa ajoissa nukkumaan. Nykyisin on olemassa naisia, joilta arjen hallinta on kateissa. Muuan diakoniatyöntekijä kertoi minulle joitakin aikoja sitten, että on kaksi asiaa, jotka ovat sotkeneet monen naisen elämän: toinen on se, että osamaksulla saa melkein mitä tahansa ja toinen on, että televisiosta tulee ohjelmaa vuorokauden ympäri. Kolmas on tietysti se, että naisetkin saattavat viettää iltojaan lähiökapakoissa. Omassa lapsuudessani se olisi ollut tavatonta.

Mutta vaikka asiat eivät olisi edes näin huonosti, minusta tuntuu, että tässä työn, koulun ja opiskelun kunnioittamisen opettamisessa olisi tekemistä monessa perheessä. Se vaatii vanhemmilta paljon aikaa, vaivaa ja kärsivällisyyttä. Tiedän omista lapsistani, jotka pärjäävät koulussa ihan hyvin, etteivät he opi työn tekemistä itsestään. Asia tulee vastaan viimeistään koulun kolmannella luokalla, kun alkaa vieraan kielen opiskelu. Sanoja ja kielioppisääntöjä ei opi, ellei niitä opettele: istu alas, keskity, paina mieleen. Siinä lapset tarvitsevat usein vanhempien säännöllistä apua ja esimerkkiä. Se taas tarkoittaa, että vanhempien on oltava läsnä, huolehdittava ja käytettävä tähän omaa aikaansa. Sitä ei silloin arki-iltoina riitä television tuijottamiseen, ylitöihin, ruuhka-autoiluun kotiin, joka on kaukana esikaupungissa eikä juuri omiin harrastuksiin.

Lapsille on opetettava, että koulunkäynti ja opiskelu on tärkeää ja pyhää (mikä on eri asia kuin se, että se mitä opettaja sanoo on kyseenalaistamatonta). Työ on pyhää. Vaivannäkö ja keskittyminen on hyvästä. Tämä koskee kaikkia. Tämän voi oppia ja ymmärtää kaikista lähtökohdista käsin. Tulevaisuuden maailma on mutkikas ja ongelmat suuria. Siinä selviämistä varten on kaikki oppi ja ymmärrys tarpeen. Myös koulujen ilmapiirin kannalta tarvitaan asenneremonttia.

Jotenkin tuntuu, että tämän sanominen on meillä sopimatonta. Se on "syyllistämistä" ja oman hännän nostoa, syrjäytyneiden leimaamista ja ymmärtämättömyyttä huono-osaisia kohtaan. Se joka sanoo näin, ei ole kiva eikä mukava. Oireellista on, että kun viime kesänä tein kirjaa eräästä ministeristä, puhuimme tästä asiasta pitkät pätkät, mutta loppuvaiheessa ministeri veti koko tätä asiaa käsitelleen luvun pois.

Kansalaisoikeuksista puhuminen on helppoa, kansalaisvelvollisuuksista ei. Siksi minusta Obama on rohkea, kun puhuu asiasta. Toivon, että meilläkin joku poliitikko uskaltaisi.