Täällä on koettu viime päivinä kesäelämyksiä, sellaista, mille ei ole aikaa eikä mahdollisuutta keskellä kaupunkiarkea.
Viime viikon lopulla tulivat kylään ystäväni ja Ainon kummit Pohjanmaalta. Perheessä on viisi poikaa, iät 2-14. Sellainen perhe liikkuu kesälomamatkoillaan matkailuautossa, sen he parkkeerasivat pihaamme. Lapsia pyöri tässä siis parhaimmillaan 11, kun mukana olivat myös sisareni lapset.
Oli hauskaa ja intensiivistä! Suurperhe-elämä on mukavaa, kun ei ole ainut aikuinen. Lapsetkin lutviutuivat heti yksiin. Etäisyyksien takia emme kovin usein tapaa ja arkihulinan vuoksi emme ehdi juuri puhelimessakaan jutella, mutta nyt tuntui kuin olisi kurottu vuosia vanhaa ystävyyttä kiinni. Meillä oli jotenkin hyvin samantyylinen ote elämään lasten kanssa, rento ja konstailematon, otsarypytön asenne. Perheen äiti on nuoruudenystäväni noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Ei silloin kumpikaan arvannut, millaisia asioita on edessä, silloin oltiin nuoria opiskelijoita. Mutta siunailen sitä, miten hyvällä vaistolla on silloin jo osannut ystävänsä valita, vaikka nyt tuntuu, että oma pää ja sydän olivat melko sekaisin. Ja että monet tärkeät suhteet ovat pitkien aikojen ja kaikenlaisten vaiheiden jälkeenkin säilyneet.
Heidän seuransa teki minulle hyvää. Oli ihanaa nähdä niin tervejärkisiä ihmisiä, joilla on arvot paikallaan ja lämmin tunnelma. Ihastellen katsoin perheen isän lämmintä auktoriteettia poikiaan kohtaan, ilman mitään turhaa ärhentelyä. Sellaiseen kun kaikki miehet pystyisivät. Ja sellaiseen perheyhteyteen, läheisyyteen ja keskinäiseen kunnioitukseen kun pystyisivät kaikki. Siinä perheessä ei kenenkään tarvitse kerjätä rakkautta.
Eilen oli toinen kesäelämys. Tässä aivan lähellä Kinahmin rinteellä on Anttilan talo, jonka museoaittoja esiteltiin eilen illalla kyläläisille. Menin sinne tyttöjen kanssa. Olen Kinahmin Anttilan aarteista kuullut monet vuodet, mutta nyt vasta tulin menneeksi sinne itse ja olen todella otettu. Vanha hieno maalaistalo on peruskorjattu, vaalittu ja sisustettu mahdollisimman hyvin vanhaa 1800-luvun asua säilyttäen - peruskorjaus tehtiin sellaisena aikana, kun useat maalaistalot tärvättiin tiilisellä elintasosiivellä ja muovimatoilla yms. kauheuksilla. Tuvassa, salissa ja kamareissa on vanhoja esineitä, kalusteita ja tekstiilejä kauniisti laitettuna. Ainut tyylirikko oli leivinuunin (ei mikään turha värkki - siihen mahtuu 32 leipää) syvennykseen istutettu jättiläistaulutelevisio ja sen edessä amerikkalaismallinen recliner -löhötuolo. Miksi, oi, miksi!? Harvassa paikassa on television sisustustyrannia tuntunut yhtä pahalta. Voi kun pian tulisi yleiseen käyttöön se sumuverhotelkkari, jos ihmiset telkkaria välttämättä haluavat katsoa.
Vaan ei siinä kaikki - pihapiirin lukuisat aitat on säilytetty ja talon emäntä on vuosien varrella tehnyt niihin museonäyttelyt. On vanha vilja-aitta varusteineen, ruoka-aitta, jossa on maitotonkkia, separaattori, kirnuja, tiinuja, leipähäkki yms. tarvikkeita vuosikymmenten varrelta. Erityisen mielenkiintoisia ovat kaksi vaateaittaa, joissa on käsityönopettajan koulutuksen saaneen emännän huolella kunnostamia kaikenlaisia vaatteita. Ensimmäistä kertaa näin nyt muun muassa sota-aikaa edeltäneen, itse tehdyn kuukautissuojan vöineen ja kuulin siihen liittyvän tarinan.
Anttila on tämän kesän ajan maaseutumuseo Sarkan etänäyttelynä, mikä tarkoittaa, että se on kaikelle kansalle avoinna sunnuntaisin. Se on myös osa Nilsiässä elokuun alussa vietettävien kotiseutupäivien ohjelmaa Suosittelen! Minusta Anttilan talo on ihan täysverinen, ajatuksella rakennettu museo ja isäntäväen selostukset todella mielenkiintoisia.
Talon, pihapiirin ja esineistön vaaliminen tällä tavalla on todellinen kulttuuriteko. Siinäpä on näytettävää niille, joiden mielestä Itä-Suomessa ei välitetä ympäristöstä, vaan traktorin raadot ja muu törky jätetään ruostumaan talojen nurkille. Ylpeyttä sydämessä totean, että isäntäväki on minulle hiukan sukuakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti