Täällä meidän kesäpaikassa viettää kesää kolme sukupolvea. On mummi, jonka perintöpaikka tämä on, sitten on vaari täällä on-off (hänellä on oma asunto jonkun matkan päässä), minä ainoana välisukupolven edustajana sekä omat lapseni ja sisarani lapset vaihtelevana kokoonpanona. Tilaa on kohtalaisesti, joskin tilan jako ja käyttö ei ole parhaalla tavalla suunniteltu, joten välillä on ahdasta, ja nukkumajärjestelyt vaihtelevat yöstä toiseen. Onneksi sentään sain neljä vuotta sitten käyttööni saunamökin, josta heitin kaiken kaman ulos ja sisustin mieleni mukaan. Siellä ainakin kaikki kama on minun, ei mitään muinaisroinaa, ja siellä minä määrään järjestyksen. Tosin eihän sielläkään minulla ole mitään ikiomaa tilaa, kun lasten leikit valtaavat joka paikan.
Missään ja milloinkaan muulloin ei ole näin suurta ruokakuntaa ruokittavana,mutta keittiö on ahdas, epäkäytännöllinen ja melko romuttunut (siis täynnä romua). Silti kukaan ei haluaisi juuri nyt olla missään muualla. En minäkään.
En siis valita, mutta totean, että oma roolini ja tehtäväni täällä ainoana välisukupolven edustajana on melko haasteellinen. Ensinnäkin olen ainut täysissä voimissa oleva aikuinen, joten ruoanlaitto ja arkinen taloustoiminta on pääasiassa minun vastuullani. Mummi kyllä siivoaa ja lapsille on jaettu keittiövuorot. Taloustöitä en pidä raskaina, sen sijaan raskaaksi käy jonkinlainen yleistilanteen manageeraus. Miten sitä kuvailisi - eri ihmisten tarpeiden ja toimien junailua niin, että kaikilla on hyvä tai ainakin kohtalaista olla. Tämä on isovanhempien, ensi sijassa mummin paikka, hän kustantaa myös kaikki huvilan kulut. Täällä siis ollaan laajemmassa mittakaavassa hänen ehdoillaan. Tilat ovat hänen suunnittelemansa, astiat ja huonekalut hänen hankkimansa. Aitassa ja vajassa vallitsee hänen järjestyksensä. Hän yksin tietää, mikä kaapissa olevista sekalaisiasta rievuista on mikäkin pyyhe - taannoin olin viemässä kasvopyyhettä astiapyyhkeeksi keittiöön. Jos minä saisin päättää, moni asia olisi toisin. Mummilla ja molemmilla isovanhemmilla on tahto ja tarve levätä. He arvostavat hiljaisuutta. Mummi haluaa katsoa illalla puoli yhdeksän uutiset televisiosta.
Lapset puolestaan kirmaavat kesäiloaan kuin varsat laitumella. Heillä ei ole tarvetta levätä eikä elää hillitysti. He haluavat tehdä kaikenlaista, toteuttaa luovia projekteja. He haluavat katsoa televisiosta Simpsonit illalla puoli yhdeksältä.
Ja minä olen siinä välissä. Lapset ja isovanhemmat pitävät toisistaan ihan vilpittömästi, mutta he elävät eri itsestäänselvyyksien maailmassa eikä omien itsestäänselvyyksien sanoittaminen ja niistä neuvotteleminen käy aina ihan suit sait. Aina edes kielet eivät kohtaa. Niinpä joudun selittämään ja sovittelemaan. Olen välillä huolissani, rasittaako lasten kohellus, metelöinti ja sotkua aiheuttavat luovat projektit isovanhempia liikaa. Joskus taas isovanhemmat eivät pysy lasten kasvun perässä, ja he odottavat lapsilta sellaista varovaisuutta, mikä ei enää ole isomman lapsen kohdalla tarpeen. Toisinaan taas joudun luovimaan tilanteessa, jossa esimerkiksi joku lapsi on nirso ruoan suhteen, kun sodan kokeneille isovanhemmille sellainen on sietämätöntä. Kasvatuskäytännöt ja käsitys lapsista ovat myös muuttuneet sukupolvien välillä.
Asuu täällä vielä muitakin - omien isovanhempieni haamu. Tämähän oli heidän paikkansa. Heidän läsnäolonsa näkyy pienissä asioissa, esineissä, toimintatavoissa, suhteissa paikkakunnan ihmisiin, itsestäänselvyyksissä. Perhekunnassa elää sillä tavoin keskeneräisiksi jääneitä ihmissuhteita nyt jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtyneiden isovanhempien kanssa, että haamut vain jatkavat kummitteluaan.
Koetan tehdä kaiken tämän keskellä tilaa omalle olemiselleni. Elää hiukan omaa aikuista elämääni, edes itse yksin. Tilaisuus siihen tuli tänä aamuna, kun sama ampiainen herätti minut kahteen kertaan. Heräsin aamuyöllä siihen, että ampiainen surisi kovaäänisesti ikkunaa vasten. Paikallistin sen ja litistin sen ikkunan ja pimennysverhon väliin. Seuraavan kerran heräsin muutaman tunnin päästä tuon katalan hyönteisen kostoon: se ei ollutkaan kuollut, vaan kömpinyt vuoteeseeni, ja pisti minua selkään. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan hiivin kahvin kanssa kuistille huikeaan helleaamuun lukemaan loppuun Siri Hustvedtin The Sorrows of an American.
Annan sille korkeintaan kolme tähteä, tykkäsin What I Lovedista paljon enemmän. Tämä oli jotenkin brainy, paljon psykoanalyyttisiä kuvioita kirjoitettuna fiktiivisten hahmojen koettavaksi. En osannut oikein eläytyä hahmojen tuhruisiin ihmissuhteisiin ja vaikeuteen kestää yksinäisyyttä. Heidän ongelmansa tuntuivat enimmäkseen aika omatekoisilta. Oli tietysti hauska lukea, miten psykoanalyytikko elää omia lähisuhteitaan. Aika haparointia se kyllä oli ja minua ahdisti aivan valtavasti se, että tämä miespäähenkilö, olkoon kuinka fiksu tahansa, katsoi naisia seksin kautta, siis esineellistäen. Haluaisin edes kaunokirjallisuudesta lukea toisenlaisista miehen silmistä - silmistä, jotka näkevät naisen kokonaisuutena, ihmisenä, jota sielu ja henki ohjaavat. Tykkäsin kirjassa esiintyvästä pikkutytöstä, joka sitoi kaikki elämän asiat narulla yhteen. Ja oivalluksesta, että se juuri on myös tarinoiden tehtävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti