Monta aikaa yhtä aikaa

Meillä vietettiin tänään kesäkauden päättäjäisiä, lämmitettiin savusauna ja paistettiin lettuja. Pulahdin järveenkin, vaikka kylmää oli. Huomenna on suuri siivous- ja pakkauspäivä ja mustalaisleiri muuttaa sitten takaisin helvettiin.

No jaa, en minä kotiin paluuta oikeastaan niin helvetillisenä pidä. On siinä puolensakin. Yksi tärkeimmistä hyvistä puolista kannaltani on, että pääsen ihmisten ilmoille helpommin. Pitkien Nilsiän-kesien ainut huono ulottuvuus on se, että täällä ei juuri ole kaltaista seuraa. On kauheasti lapsia ja sitten on isovanhemmat, mutta ei ystävää. Helsinkiin paluu tietää hauskoja viikonloppuja Minervan ja muiden ystävien kanssa.

Huomaan kyllä ilokseni, että olen oppinut yhä paremmin nauttimaan yksinolosta. En ole tänä kesänä pudonnut minkäänlaiseen yksinäisyyden kuoppaan, joskus aiemmin niin on käynyt. Minulle arjessa riittää oma ja kuolleiden runoilijoiden seura ihan ihmeen hyvin. Niin ja Yle Radio 1, mikä ihana elämänkumppani! Puhuu (lähes) aina viisaita kauniilla äänellä. Ajatus jostakusta lähi-ihmissuhteesta tuntuu todella kaukaiselta, lähinnä kauhean työläältä. En jaksaisi minkäänlaisia pettymyksiä enkä harmeja, en hankalaa sopeutumista toisen elämäntapoihin, en mitään, mikä veisi yhtään energiaa. Ymmärrän kyllä, että tarvitsen läheisiä ihmisiä ja ajatusten harjoitusvastustajia. Toivon, että huomaan itse ajoissa, kun ajatukset alkavat pyöriä liian pientä ympyrää. Jos en huomaa, niin huomauttakaa!

Se, mikä Helsinki-elämässä eniten rassaa, on arjen aikataulu. Nyt kun on kolme koululaista harrastuksineen, aikataulu muistuttaa esterataa. Kun vielä koko ajan on jotain erikoista ja poikkeuksellista, kaverin synttärit, retki, säestystunti ja ties mikä, tällä esteradalla esteen paikka muuttuu koko ajan. Arjen aika pätkittyy pikku palasiksi ja kauheaksi määräksi muistettavaa ja huolehdittavaa. Silti minusta lasten kanssa arkielämän eläminen on todella ensiarvoisen tärkeää, en halua paeta vanhemmuutta paikkaan nimeltä työpaikka.

Täällä maalla on saanut elää metsä- ja vatsa-aikaa: nukutaan silloin kun nukuttaa, syödään kun on nälkä. Ajalla maalla on toki muitakin ulottuvuuksia: on aurinkoaika, sadeaika, marja-aika, uima-aika. Luonnossa olemisen kautta mieli on ollut koko ajan vuorovaikutuksessa ihmisen aikaa suurempien voimien ja aikojen kanssa.

Tämä tällainen aika on kauhean hedelmällistä ja ravitsevaa myös työni kannalta, jota ei oikein edes voi erottaa siitä, minkä katson kaikkein syvimmäksi elämäkseni. Se on ajattelemista, tuntemista ja ymmärtämistä. Täältä maalta minä kerään ne ainekset, joista vuoden mittaan jalostan erilaisia kirjoituksia ja ison osan niistä myös teen täällä.

Toki mielen omaehtoinen, hidas aika jatkuu myös Helsinki-elämässä, mutta ajoittain ja oikeastaan säännönmukaisesti se joutuu ristiriitaan arjen pätkittäisen ajan kanssa. Koen, että elämän kuuliaisuustehtävä on elää molemmissa ja selvitä ristiriidassa jotenkin...

Ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia juuri siksi, että kesäaika on niin erityistä ja erilaista kuin kaikki muu aika. Kun kesänvietto nyt päättyy, päättyy myös tämä blogi - tältä kesältä. Jatkan toki kulttuuri- ja kirjallisuusblogiani nimeltä Mielen ruokaa http://mielenruokaa.blogspot.com/ ja alan toden teolla kirjoittaa blogia Sormet savessa, pää pilvissä http://sallakorpela.blogspot.com/

Kiitokset mielenkiinnosta!

Kotimaan matkailua hyvässä seurassa

Palasin toissa iltana onnistuneelta Itä-Suomen retkeltä. Ajoimme itärajaa kiemurrellen pohjoiseen, Miehikkälästä Kolille asti ja sieltä kotiin Nilsiään. Retkueeseen kuuluivat lasteni lisäksi lasten serkku Ville ja oma serkkuni Anne. Viime kesänä teimme Villeä lukuun ottamatta samalla porukalla varsin hauskan reissun Lappiin, Jäämerelle asti.

Tällaisella seurueella ja lyhyessä ajassa matkailuelämykset jäävät maistiaisiksi, mutta hyvä niinkin. Meillä oli hyvä ajoitus, kun kaikki paikat olivat vielä auki, mutta ei ollut enää ruuhkaa, pikemminkin aika väljää. Niinpä saimme mm. Salpa-museossa Miehikkälässä ja Parppeinvaaralla Ilomantsissa oikein hyvää palvelua, yksilöllisen kiertoesittelyn. Parppeinvaaran opas jopa soitti meille konserttikannelta ja lauloi.

Näiden lisäksi kävimme kävelemässä Lappeenrannan linnoituksella ja tutustumassa hienoon maakuntamuseoon. Siellä on upea Viipurin pienoismalli syksyltä 1939, otimme kuvan Naistensairaalasta, jossa meidän mummi on syntynyt. Ajoimme sieltä Imatralle, jonne ehdimme parahiksi, kun koski päästettiin vapaaksi. Yövyimme Imatran kylpylässä, jossa kuuli enemmän venäjää kuin suomea.

Seuraavana päivänä ajoimme Punkaharjulle Retrettiin, jossa riitti kaikille kiinnostavaa katseltavaa. Sieltä menimme Savonlinnaan, tuttavan vihjeestä osasimme mennä syömään Riihisaareen ravintola Hilpeään munkkiin. Elämys sekin, ja hyvät ruoat! Ajoimme Heinävedelle Valamoon yöksi.

Sattuipa sopivasti: seuraavana päivänä vietettiin pyhätön praasniekkaa ja siellä oli hienot kulkueet, kuorot ja kaikki. Jatkoimme edelleen itään, nautimme ihanat karjalanpiirakat Joensuun torilla - Marttojen kahvilasta löytyi Okolle gluteenittomia, kymmenen pistettä! Ajoimme Ilomantsiin, josta Annella ja minulla on hauskat muistot 11 vuoden takaa. Pelto-Hermannin hilpeiden poikien viinitila on pystyssä edelleen, samoin viinitorni. Viimeinen etappi oli Koli, kävimme kuvaamassa itsemme ja ennestään miljardi kertaa kuvatun maiseman. Joka käänteessä selostimme lapsille historiaa ja karjalaista kulttuuria, jospa jotain tarttui päähän.

Hieno reissu, samalla jo suunniteltiin, että ensi kesänä retkeiltäisiin samalla sakilla Helsingin ja Turun väli ja kaikki sen välin lukuisat kauniit ja kiinnostavat kulttuurikohteet. Onneksi Anne-serkulla riittää kärsivällisyyttä matkailla lapsilauman kanssa, on paljon helpompaa kun on toinen aikuinen mukana. Taas Ville-serkun mukanaolo tekee Okon matkasta paljon hauskemman.

Viimeisiä lomapäiviä viedään. Eilen viimein päästiin mansikkaan, saatiin noin 30 litraa, eikä enempää ole tiedossakaan. Jää marjasaalis tältä kesältä laihaksi.

Täällä viritellään telkkaria ja tuoleja kisakatsomoksi. Käytiin torilta ostamassa herneitä kisaherkuksi.

Auringon kilo

On ollut aivan viime päiviin asti lämmintä. Olen sekä tehnyt keskittyneesti töitä että nauttinut kesästä, iltapäivästä lähtien olen viritellyt työvälineeni saunamökin terassille, josta on minulle niin rakas näkymä järvelle, lännen suuntaan. Merellä saatu rusketus on vain syventynyt.

Yhtenä päivänä jäin kesken kirjoittamisten tuijottamaan auringonkiloa vedessä. Voi miten rakastan sitä! Olen varmaan aika yksinkertainen otus, aurinkoisen maiseman tuijottaminen ja siinä oleminen ovat minulle kuin kytkisi akun laturin töpseliin.

Sain sitten siinä istuessani sellaisen idean, että kuvaan veden ja taivaan leppoisaa liikettä videolle. Tuumasta toimeen saman tien. Kuvasin toistakymmentä puolen minuutin tai minuutin videoleikettä laineiden loiskeesta, auringon kimmellyksestä vedessä, järviruo’on keinahtelusta, veden varjoista, pilvien hiljaisesta liikkeestä taivaalla. Ne onnistuivat upeasti! Koostan niistä syksyn synkillä vaikka itselleni rentoutusvideon ja taustalle panen jonkin impressionistisen kappaleen, Claude Debussyn tai jonkun muun sävellyksen. Jospa se toimisi sitten varavoimana kun aurinkoa ei näy.

Muistin vanhan idean yhdistää syksyn putoavien lehtien tanssi J.S. Bachin eräiden pianopartitojen sulokkaisiin kappaleisiin. Miksen tekisi sitä itse, kun tekniikka on nykyisin helppoa! Meillä on rannassa ihana iso haapa, jonka lehdet todella tanssivat. Kunpa pääsisin syksyllä käymään tänne niiden putoamisen aikaan!

Lähes joka ilta olen kiivennyt mäelle poimurin, ämpärin ja korin kanssa. Sienien ja marjojen osalta saalis on ollut laiha, virkistystä olen saanut senkin edestä. En lakkaa ihastelemasta tuota Kinahmin vaaraa, maisemat ovat huikaisevat ja maastot todella vaihtelevat. Siellä on pilkkopimeitä kuusikkoja, aakeaa laakeaa heinikkoa ja varmasti kymmeniä muita maasto- ja metsätyyppejä, joiden nimiä en kouluajoilta muista. Tunnelmat vaihtelevat dramaattisesti. Mustikoita olen löytänyt vasta yhdestä kohdasta ja vattuja on kyllä, mutta ihan raakoja vielä kaikki! Haperoita on, niitä en viitsi kerätä. Kantarelleja jonkin verran. Tatteja aika vähän vielä, yhden pienen tattikastikkeen olemme laittaneet. Viime vuonna niitä alkoi tulla heti juhannuksen jälkeen. Viime heinäkuussa tuli ystävätär Jaana käymään ja saatoin laittaa hänelle tattipastaa ihan oman pihan tateista. Jaana kehui sitä kesän parhaaksi ateriaksi ja sitä se taisi ollakin. Toivo elää, aamutoimiin kuuluu pihan huolellinen tattitarkastus.

Vaikka kesä on ollut työntäyteinen, tunnistan, että pitkä maalla olo ja varsinkin viime viikkojen hiljaisuus ovat tehneet tehtävänsä. Stressi ja sen fyysiset oireet ovat hiljalleen sulaneet. Levottomuus on kaikonnut. Aina käy niin, että alkukesästä maalle lähtiessä pakkaan kaupunkilaisjärjellä paljon kaikenlaisia vaatteita, koruja ja kenkiä mukaan, ihan kaiken ja kaikenlaisten tilanteiden varalta. Loppukesästä en voisi vähempää välittää. Olen lähes koko viikon pukeutunut ainakin viisi vuotta sitten UFF-kaupasta ostettuihin keltaisiin bikineihin, jotka ovat sinänsä oikean kokoiset, mutta sanoisiko tämänikäiselle rouvashenkilölle… öö, tuota…no, sellaiset, ettei niitä sovi käyttää kuin tilanteissa, joissa silminnäkijöinä ovat rantaruovikossa asuvat sorsat. Yllättävien vieraiden varalle minulla on sellainen kietaisuhellemekko, eräänlainen beach burqa, aikoinaan Sansibarilta ostettu. Istun ja kirjoitan aurinkotuolissa mekon narut auki, jotta kaivattu aurinko pääsee parantamaan atooppista ihoani, mutta sitaisen ne kiireesti kiinni, kun kuuluu askelia. Viileämpien tuulenpuuskien ja illalla itikoiden varalta on kätevä ja lämmin, mutta nukkavieruksi kulunut vaaleankeltainen Opera Cava –fleecepusakka. Asuun kuuluvat kirkkaissa väreissä hehkuvat kesävillasukat. Tukka on sitaistu aurinkolipan nauhan alle. Näin olin tälläytynyt, kun toissapäivänä yllättäen pihaan kurvasi komea virka-auto, josta ilmestyi hyvinkin arvokkaaseen uniformuun pukeutunut palopäällikkö assistentteineen suorittamaan palotarkastusta. Minun lisäkseni paikalla oli mummi, joka oli ottanut päivän iisisti ja oli edelleen yöpaidassa ja kylpytakissa – kello oli vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Erästä tavattoman hienoa entistä ulkoministeriön kollegaa lainatakseni: eleganssimme oli epätäydellinen. Mitähän herrat palovirkamiehet meistä ajattelivat?

Joka tapauksessa palotarkastus sujui leppoisasti ja asumuksemme selvisi pienillä huomautuksilla. On omanlaistaan tämä asiakaspalvelu Savossa. Kun mummi kyseli, onko palomestari joutanut kesähelteillä uimaan, tämä vastasi, ettei varsinaisesti uimaan, mutta kyllä hän on järvessä käynyt, viimeksi samana aamuna ja virka-asussa. Kun oli pitänyt kopeloida pohjamudista jonkun mummon järveen luiskahtanutta avainnippua.

Elämää kirjallisessa nunnaluostarissa

Palasin viimeviikkoiselta purjehdus-Helsinki -reissultani torstaina. Se oli kesän riemukkaimpia päiviä, ainoita todellisia vapaapäiviä, kun en tehnyt työtä enkä hoitanut mitään enkä ketään, en laittanut ruokaakaan yhtään. Toki hommana oli ajaa Helsingistä Nilsiään, mutta en tehnyt sitä lyhintä reittiä. Lähdin aamulla, kaikessa rauhassa ja stressaamatta. Ensin pysähdyin Heinlammilla rakkaan ystäväni Oissin ja hänen rakkaan perhekuntansa luona. Juotiin kahvia ja pulistiin asiat halki. Niin vielä - matkalla sinne puhuin melkein puolet ajasta ystäväni ja Ainon kummitäti Hannen kanssa, pitkästä aikaa. Meillä oli oikein mukavat jutut, ihan ilahdutti kauheasti kun huomasin, että vaikka on käytännön syistä harvakseltaan pidetty yhteyttä, yhteinen aaltopituus on tallella. Ei me sattumalta silloin 20 vuotta sitten ystävystytty eikä hän sattumalta ole Ainon kumpsu. Pantiin kunnianhimoinen tavoite tavatakin seuraavan puolen vuoden aikana. Siinä on haastetta jonkin verran, kun minulla on se elämäntilanne kuin on ja hän asuu Vaasassa ja on viiden pojan äiti...

Seuraava stoppi oli alastomien apinoiden saari - siis Härönsaari. No ei siellä kukaan ollut alasti eikä huutanut, siellä oli mitä ihanimpia ja rakkaimpia ihmisiä, Minerva ja Katja perheineen. Tarjosivat minulle oman pihan kantarelleja. Sieltä raaskin lähteä vasta puoli kymmenen aikaan illalla. Ajelin hämärtyvässä yössä, kuuntelin hyvää musiikkia ja olo oli jotenkin kohotettu. Yölliset ajelut kuuluvat minun kesäiloihini.

Sivumennen sanottuna: ennen Härönsaarta sain kuunnelluksi loppuun todella upean äänikirjan, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Katso arvostelu kulttuuriblogistani http://mielenruokaa.blogspot.com/ .

Sen jälkeen olenkin elellyt hiljaiseloa Nilsiässä ihan yksin. Olen nyt käyttänyt kolme päivää Tuijan haastattelunauhojen purkamiseen ja nyt jatkan tekstin kirjoittamista. Materiaalia on yllin kyllin, nyt on enää kyse pakaralihasten kestävyydestä ja työrauhasta. Jälkimmäisestä on minun elämässäni suurempi puute.

Päiväjärjestys on suunnilleen sellainen, että herään aamulla rauhassa ja teen aamutoimet hitaasti. Tämä osuus päivästä edustaa lomaa ja lepoa. Sitten joskus puolen päivän aikaan ryhdyn työhön. Teen niin kauan kunnes tulee nälkä, ja sitten laitan hyvää mutta yksinkertaista ruokaa. En ole käynyt kaupassa saapumiseni jälkeen, vaan olen ilolla syönyt kaikkea mitä täällä on kaapeissa. Ihmeen hyviä herkkuja olen saanut aikaan. Jääkaapissa oli jogurttia ja kurkku, siitä tein tsatsikia. Joka päivä pistelen oman kasvimaan loistavan vihreää salaattia. Pakastimessa oli yksi valmiiksi paistettu lampaan paisti. Juustoa on tänne kesän aikana kertynyt liikaakin, eilinen illallinen oli pari sveitsiläistyylistä juustoleipää. Minuun on iskenyt yllättävä letun himo, niinpä olen paistanut lettuja. Täällä on itse asiassa niin paljon ruokaa, jopa vuosikertaruokaa, että jos oikein tarkkaan eläisi, ei tarvitsisi juuri kahvimaitojen ja joidenkin tuoreiden vihannesten lisäksi muuta ostellakaan.

Rauhallisen aterian jälkeen taas töihin kiinni. Kun mieli tai selkä puutuu, toimittelen pikku askareita, ripustelen pyykkiä, kastelen kukkia, ja taas töihin.

Illalla kahdeksan jälkeen vaihdan ylleni tiiviit puuvillahousut ja itikkahupparin ja lähden metsään, tarkoituksena löytää mustikoita. Niitä kyllä on, mutta vain aika rajatulla alueella. Olen nyt tehnyt tutkimusretkiä kahteen paikkaan. Viimekesäinen ihana mustikkamaa vaaran laella on nyt aika tyhjä, mutta alarinteessä oli marjaa. Ilmeisesti keväällä oli hallaa, joka tuhosi tiettyjen alueiden marjat mutta säästi toiset. Nyt on haasteena löytää ne oikeat paikat. Eilisiltainen retki ei tuottanut oikeastaan marjan marjaa, tänä iltana ajattelin tutkia etelänpuoleisia rinteitä. Vattujakin tulee kyllä, mutta ovat vielä ihan raakoja.

Kun marjaretki on ohi, käyn suihkussa, laitan iltapalaa ja katson elokuvan. Ekana iltana katsoin Colorado Avenuen - se oli kyllä ihan hyvä, mutta ei puoleksikaan yhtä rikas ja värikäs kuin Lars Sundin romaanit. Lukekaa ne ja alkukielellä, siinäpä ihana elämys! Toisena iltana katsoin sellaisen amerikkalaisen leffan kuin Radio. Oli kyllä vaikuttava tarina ystävyydestä, vammaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Eilen iltana katsoin huvikseni Kivenpyörittäjän kylän, kun muistelen, että se sijoittuu ihan juuri näihin heinäkuun päiviin. Osaan sen melkein ulkoa. Varmaan olen joskus kauan sitten lukenut kirjankin, kun muistin siitä sellaisia asioita, joita ei itse elokuvassa olekaan. Ajattelin, että se, mikä 1970-luvulla näytti vääjäämättömältä, että ihmisten oli ihan pakko muuttaa maalta työn perässä kaupunkiin, on nyt jo aika lailla valoisampaa. Elokuvan Pekka, fiksu mies, olisi varmaan nykyisin paremmin koulutettu ja tietotyössä, hän voisi korjata kotitalonsa ja tehdä sieltä käsin etätöitä.

Ja sitten nukkumaan syvää pitkää metsäunta. Onneksi minua ei pelota eikä hirvitä täällä yhtään, vaan osaan olla tyynesti yksin.

Meri, kalliot ja aurinko - ei hullumpi työhuone

Terveiset mereltä! Olen ollut kaksi päivää purjehtimassa, eka kertaa elämässäni! Kuskasin suunnitelman mukaisesti lapset isälleen sunnuntaina, ja sen jälkeen ajoin itse Inkoon venelaituriin, missä Tuija, Antti ja Aarni odottivat minua veneessään nimeltä Ajatella. Nukuimme yhden yön keinuvassa lullassa ja sitten lähdimme purjehtimaan itään päin. Toisen yön vietimme heidän veneseuransa laiturissa Ormholmenin saarella ja eilen illalla rantauduimme Lauttasaareen. Olen nyt siis Helsingissä, vaikkein oikeasti ole. Olen kotikaupungissani turistina, elän kassista. En siis osallistu varsinaisesti kaupunkielämään.

Hyvin meni purjehdus ja oli kivaa! Etukäteen vähän jännitin, täytyy myöntää, kun en ole koskaan aikaisemmin pienveneillyt merellä. Ajattelin, että jos tulee huono olo ja se pilaa koko reissun saati, että pystyisin keskittymään työhön. Mutta ei mitään hätää, vaikka välillä oli ns. kova tuuli. Opin purjeiden käytön ja kääntelyn logiikkaa, sain toisena päivänä vedellä narujakin. Ainut huonon olon hetki tuli oikeastaan vasta maissa, kun keinuminen ei ottanut loppuakseen. Naama on ruskea - okei, myönnetään, aika punainen. Mutta ei palanut!

Rakastan Nilsiää kuin hullu puuroa, mutta kyllä sitä näinkin voisi kesänsä viettää.

Olin tosi tyytyväinen, kun olin käynyt kesäalesta ostamassa uusia ulkoilutamineita, hienot ulkoiluhousut, takin ja maastokengät, kaikki veden- ja tuulenpitäviä. Olivat mainoslauseidensa veroisia. Siellä istuttiin tyrskyssä ja ukkoskuuroissa sittloorassa ja pysyttiin kuivina ja lämpöisinä, ihme juttu! Koulun liikunnanopetus onnistui vakuuttamaan minulle yli neljännesvuosisata sitten, etten ole mitenkään liikunnallinen ihminen. Tässä uskossa olen koko ikäni myös nuukaillut varusteiden kanssa. Mitäpä minun kannattaa kunnon lenkkikenkiä tai ulkoilupukuja hankkia, kun olen niin kehno. Mutta ihan viime vuosien kokemukset, Nilsiän Kinahmin vaellusreitit, marjastus ja sienestys ja vaikka tämä purjehduskin ovat kirkastaneet minulle, että omimman liikuntalajini nimi on luontoliikunta. Olen siinä vieläpä sillä tavalla hyväkin, että minulla on sitkeyttä ja kestävyyttä. Minussa ei ole lainkaan räjähtävää voimaa, nopeutta, pallosilmää, pelisilmää enkä kaipaa adrenaliinihumalaa, ei siis mitään koulussa tai muuallakaan arvostettavia ominaisuuksia. Mutta eipä hätää, luontoliikunnan terveysvaikutukset ovat vähintään yhtä hyvät kuin reteempien lajien, ja voi olla, että urheiluvaivojen riskit pienemmät. Oli Antin kanssa puhetta, ett jos hän joskus huolii tyttöjä vaellukselle Lappiin, niin haluaisin mielelläni mukaan. Olen ihan varma, että se sopii minulle.

Me siis olimme Tuijan kanssa tekemässä haastatteluja kirjaa varten. istuttiin rantakallioilla, Tuijalla oli diginauhuri kaulassa, ja me puhuttiin perustuslaista, vaalirahoituksesta, tasa-arvosta, perhelainsäädännöstä ja sen semmoisista asioista. Tänään on tarkoitus vielä jatkaa, lähdemme kohta Suomenlinnaan. Aikaa on todella vähän, mutta hyvin tämäkin menee, koska pysymme asiassa ja ymmärrämme toistemme tarkoituksia. Nyt on pakko luottaa siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä olen taas kiitellyt ja siunaillut sitä, miten ihanaa on, että on tällainen omaehtoinen luova työ, jossa työpaikaksi käy vaikka rantakallio!

Aurinko, tule jo!

Heinäkuun puoliväli. Satelee, taas, lämpöä on sellaiset viisitoista. Mansikat eivät kypsy, eivätkä auringonkukat avaudu. Salaatti vain rehottaa yrttipenkissä.
Kyllä se nyt jo saisi tulla, se suuri kesä. Saisi tulla seisova helle, armotta taivaalta räkittävä aurinko. Sellainen sää, että hiki valuu, jääteetä kuluu ja järveen on pakko päästä monta kertaa päivässä. Että yöllä pyöritään hikisissä lakanoissa.
Vanhoissa kirjoitta puhutaan taudista nimeltä luuvalo. En tiedä onko olemassa sellaista, mutta minulla ainakin on luuvilu. Palelen kesät talvet, ja yhden käden sormilla saa laskea ne yöt, joina olen nukkunut ilman villasukkia. Sitä ei paranna muu kuin tarpeeksi pitkä jakso kunnon kuumaa säätä, sellainen, että se sulattaa ja lämmittää ihmisen ytimiä myöten. Viime kesänä ei sellaista hellejaksoa oikein ollut, ja palelin sitten kauheasti koko talven.
Muistan kuumia kesiä. Esimerkiksi 1997 ja 1999, kun minulla oli vauvat. Pötkötimme tuossa terassilla viltin päällä, aurinkovarjon alla. Nyt muutamana kesänä on ollut vilpoisempaa ja ennen muuta minua ihmetyttää tuulisuus. Kun aurinko paistaa, niin melkein aina tuulee myös, eikä silloin luuvilu parane. Onko se tätä samaa ilmastonmuutosta ja maailmanloppua?
Ensi viikolla onkin minulla tiedossa seikkailua. Lapset lähtevät sunnuntai-iltana isälleen ja minä lähden sitten muutamaksi päiväksi haastattelemaan Tuijaa kirjaa varten. Alun perin meidän piti mennä Braxin kesähuvilalle Hämeeseen, mutta se ei nyt onnistukaan, Sen sijaan menemme säistä ja itikoista riippuen joko Suomenlahdelle purjehtimaan tai Lappiin vaeltelemaan. Vau, siitä tulee upeaa!

Heja Lordi!

Täällä on vietetty muutama hidas rokulipäivä sen jälkeen kun ruotsalaiset lähtivät. Täällä kävi nimittäin Ruotsin "sotaserkkuni" (siis äitini sotalapsiaikaisen perheen oman sukupolveni edustaja) neljän lapsensa kanssa, hänkin eronnut yksinhuoltaja. Etukäteen kovasti mietin, miten he viihtyisivät ja miten menisi lapsilauman kanssa, kun vain vanhimmat osaavat vähän englantia, ja vain yksi vähän ruotsia. Etukäteen oli tiedossa, että ruotsalaislapset Oscar 12, Stina 11, Frida 8 ja Gustav 7 ovat kovia urheiljoita, uimavalmennettavia kaikki ja moni muussakin urheilujutussa. Niinpä suunniteltiin maaottelu, jossa lajeina olisivat pihalajit. Täällä on kuulantyöntö- ja pituushyppypaikka, jalkapalloa ja sulkista voi pelata ja järveen on merkitty uintimatkat isoilla kepeillä. Maaottelua varten tehtiin T-paidat (ruotsalaisille keltaset ja suomalaisille valkoiset), joihin kiinnitettiin maiden liput ja nimikyltit Lapset olivat täpinöissään, pojat tekivät ruotsalaisten varalta ulos kylttejä. Kauppisentien alussa oli "Varning, lortar på vägen", tontin laidassa luki "Signal varnar för sprängning i omradet", laiturilla oli paras: "Varning, rysska u-båtar i sjön", ja savusaunan ovessa "Strålsäkerhetscentralen rekommenderar inte". Googlasivat sanoja ja ilmaisuja netistä, mitä nyt muutama kirjoitusvirhe pujahti mukaan. Edellisenä päivänä ostimme Ainon kanssa niin paljon ruokaa, ettei kärryyn mahtunut. Kun Aino sitä taivasteli, selitin hänelle, että aikoinaan yli 60 vuotta sitten lähti Suomesta nälkäisiä lapsia Ruotsiin, niin nyt käy sama toisinpäin ja potut maksetaan pottuina.

Vaan ei mitään huolta. Pihassa oli säpinä päällä heti kun vieraat olivat saapuneet. Jalkapallo- ja sulkispeli käynnistyi heti. On annettava omalle nuorisolle pisteitä: he ryhtyivät tosiaan isännöimään ja solkkasivat kieliä minkä osasivat ja vähän enemmänkin. Kuulin Okon suusta ruotsinkielisiä sanoja, vaikka opintoihin on vielä kaksi vuotta. Pienet tytötkin löysivät tavan kommunikoida vieraiden kanssa. Ylikansallisesta viihteestä on hyötyä: tuota pikaa keksivät ottaa esiin Staraoken ja karjuivat sitten vuoron perään mikrofoniin Hard Rock Hallelujaa! Myös Simsiä osasivat pelata yhdessä. Huviksi keksittiin sellainenkin, että kirjoitettiin tietokoneen näytölle pitkiä kummallisia sanoja ja ilmaisuja vuoroin ruotsiksi ja suomeksi ja kokeiltiin, miten ummikko osaa ne lukea ja lausua. Myöhään illalla pojat katsoivat yhdessä Conan O'Brien Talk Showta ja käkättivät yhdessä. Kaiken tämän onnistumiseen vaikutti tietysti sekin, että vieraiden asenne oli avoin ja innostunut. Myös ruoka maistui (vaikka oli vähän haasteellinen ja ronkeliksi tiedetty porukka), ulkohuussisuositus ei järkyttänyt eivätkä ahtaat olot, ei liioin vaihteleva ja viileähkö sää.

Kova hommahan tämä vierailu oli - kun pihassa ja pöydässä oli parhaimmillaan 10 lasta, Marie, vaari ja minä, mutta hauskaa ja mukavaa oli. Kaikki Mujusen lapsetkin halusivat jäädä tänne yöksi, eivätkä pojat suostuneet majoittumaan aittaan, kun sieltä löytyi hiirenkakkaa. Nukkumassakin oli siis 10 lasta. Pojat nukkuivat tai ainakin yrittivät nukkua ison mökin sohvalla tai lattialla. Aamuyöstä Okko tuli silmät tirrissä kyselemään, eikö mistään löydy yhtään sänkyä, kun hänelle ei riittänyt tilaa lattialla ja aitassa oli helvetin kylmä. Armahdin poikaa, päästin omaan sänkyyni ja kömmin Eevan viereen.

Oli hauskaa kuunnella, kuinka Marie puhui lapsille, kyllä siinä joku pehmeämpi ja pyöreämpi sävy oli kuin meillä suomalaisilla, tai ainakin minulla. Takkutukkaiselle tytölleen hän sanoi: "Det är helt OK om Du vill låna min hårborste, den ligger i min väska." Minä kun olisin varmaankin sanonut suunnilleen: "Nyt heti harjaamaan tukka, sehän on ihan takussa."

Kaikille jäi hyvä mieli. Ties vaikka joku päivä lähtisimme kauhealla lössillä Ruotsiin!

Lähtivät eilen aamulla aikaisin ennen kuin me alkuasukkaat heräsimme. On sitten hiljakseen siivottu ja tiskattu, käyty Kunnon paikassa uimassa, katsottu Jäniksen vuosi videolta ja löysäilty. Keli on edelleen kehno, mutta eipä se laiskottelua haittaa.