Tapaan ensi viikolla vanhan amerikkalaisen ystäväni. Kutsun häntä nyt tässä Eetiksi. Hän ilmestyi perheeseeni viitisentoista vuotta sitten jonkun sattumatapaamisen kautta, ja tuli heti niin hyväksi ystäväksi, että asuikin vähän aikaa vanhempieni luona.
Eeti on loistava tyyppi, hauska, älykäs, terävä, laajasti sivistynyt, nuorekas, lämminsydäminen, nyt kahdeksankymppinen sosiologian professori Itärannikolta, leskirouva, joka on aina valmis keksimään jotain kivaa. Todella erinomainen ihminen, jonka kanssa meillä on läheiset välit. Hän kävi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten. Ennen reissua hänellä oli meille suuria uutisia. Hänellä oli uusi poikaystävä, "the love of my life", joka oli tulossa Eetin mukana Suomeen. Odotimme jännittyneinä.
Eeti raahasi mukanaan itseään kohtalaisesti vanhempaa ja paljon raihnaisempaa ukkoa, herra D:tä. Hyvin pian kävi ilmi, että jos Eetin henkinen kapasiteetti on valtameren luokkaa, D ylsi pienehkön lammen tasolle. Illan mittaan aloin epäillä, että hän kärsi varhaisdementiasta. Joka kerta kun hän putosi keskustelusta, hän katsoi Eetiä kauniisti silmiin ja sanoi: "I love you. You know that. I really love you." Se taisi olla hänen strategiansa dementian peittämiseksi. Suorastaan nerokas strategia. Mutta ei siinä vielä kaikki. Herra D. oli ihan ilmeinen, pitelemätön alkoholisti. Hän otti koko ajan viskihuikkaa, vähintään viiden minuutin välein. Eeti ei ollut moksiskaan. Kun he tulivat sisälle ja kun kesken isäntäväen tarjoaman tervetuliaisdrinkkitarjoilun D otti huikat omasta pullostaan, Eeti vain totesi, että "He likes whiskey a lot." Matkustin heidän kanssaan Mäkkylästä Helsinkiin junalla, se vie 14 minuuttia. Sinä aikana D otti huikkaa monet kerrat. Katsoin junavaunun seinässä olevaa viinapullot kieltävää kylttiä ja kauhistelin mielessäni, että koskaan en ole joutunut juopottelevan nuorison takia ongelmiin junavaunussa, mutta entäpä jos kohta tulee konnari huomauttelemaan kännäävästä amerikkalaisvanhuksesta. Eetillä oli tosi kaunis uusi käsilaukku, minä kehaisin sitä. Hän kertoi hymyillen, että oli ostanut sen, jotta siihen mahtuisi kätevästi D:n viskipullo.
Kun muistelimme tätä viime viikolla äitini kanssa, emme olleet varmoja, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ei mahtanut mitään, purskahdimme hillittömään nauruun, kun jompi kumpi letkautti, että meilläpäin tällaista love storya kutsuttaisiin lähinnä omaishoitajuudeksi.
Mutta eihän tämä tietenkään ole naurun asia. Kyse on varmaan siitä, että Eeti on koko ikänsä sydämessään toivonut, että joku rakastaisi häntä vuolaasti ja ilmaisisi sitä myös. Sen D osasi. Ihminen näkee, mitä tahtoo - tästähän on kyse melkein aina kun ihmiset rakastuvat - ja Eeti näki rakkautta, koska toivoi sitä niin kovasti. Toisaalta hän myös sulki määrätietoisesti silmänsä kaikelta muulta. Rakkaudennälässä ei ole mitään vikaa eikä mitään nauramista, mutta on surullista, jos rakkauden nimissä joutuu oikein paljon valehtelemaan itselleen ja kaventamaan elämäänsä.
Ihan oikea syvällinen sielunkumppanuus on loppujen lopuksi hyvin harvinaista. Sen takia on onni, että osaa olla yksin. Silloin ei tarvitse sortua toiveajatteluun, liian suuriin kompromisseihin, ei olla olevinaan jotain mitä ei ole eikä tyytyä keskinkertaiseen seuraan.
Minä olen viime vuosina oppinut tämän yksinolemisen taidon ja nautinnon. Kulunut viikko on ollut ihan super-luxusta, kun olen ollut täällä maalla yksin. Olen päivisin tehnyt työtä, hauskaa, kevyttä työtä auringossa ulkona. Olen laittanut sellaisia ruokia, joista itse pidän, mutta joita lapset eivät syö ja kuunnellut sitä musiikkia mitä itse haluan. Olen tehnyt iltaisin pitkiä marjaretkiä mäelle ja palannut sieltä niin myöhään, että suurten kuusikoiden katveessa on jo pilkkopimeää ja joku heikkohermoisempi voisi nähdä karhuja, mörköjä ja menninkäisiä. Minua ei pelota yhtään. Mustikoita on tullut valtavasti! Sitten olen pulahtanut lämpimään, levättömään, auringonlaskun punertamaan järveen, laittanut iltapalaa viinilasin kera ja katsonut jonkun hyvän elokuvan. Terveisiä vaan kaikille rakkaille ystäville, olette ihania ja rakastan seuraanne, mutta tällä viikolla en ole kaivannut ketään.
Toivon, että tämä taito säilyy minulla vanhaksi asti ja varsinkin vanhana. Ettei minulle tule seitsemänkymppisenä sellaista paniikkia, että nyt pitäisi kiireesti ja ihan väkisin löytää elämän suuri rakkaus, ja sen nimissä joko valehtelisin tai kutistaisin itseäni tai eläin toiveajattelun varassa vailla realismin häivääkään.
Ei, jos minun elämääni vielä joskus joku ihminen tulee, sen pitää olla suurta ja syvää sielunkumppanuutta. Mikään vähempi ei riitä eikä kiinnosta. Ja sellainen on harvinaista. Sellaisen sattuminen omalle kohdalle on yhtä todennäköistä kuin joku isompi raha-arvan voitto. Ei sitä kannata haikailla.
Niinpä malja onnelliselle yksinäisyydelle, jota onneksi on maailmassa paljon tarjolla!
1 kommentti:
Eeti on yleensä miehen nimi.
Lähetä kommentti