Ojanpientareen kukista, maasta ja elämänhalusta

Nyt kun olen ilman lapsia, niin aina kun sää sallii eikä ole muuta menoa, lähden illalla lenkille, joko pyörällä tai jalan, juosten tai kävellen. Näiden lenkkien paras ilo ovat ojanpientareiden kukat. Tänä kesänä ne tuntuvat kukkivan erityisen runsaasti ja varmaankin viileästä säästä johtuen kukassa ovat samanaikaisesti sekä alkukesän että keskikesän kukat. Kissankelloja on isoina ryppäinä, samoin metsäkurjenpolvia kaikissa violetin sävyissä. Puna-ailakeista saisi kimppuja sellaisenaan ja leinikit täplittävät ruohon keltaisella. Aurinkoisilla paikoilla kukkivat ensimmäiset päivänkakkarat ja jopa komeat purppuraiset ohdakkeet. Minä rakastan näitä kukkia, niiden vaatimatonta mutta anteliasta kauneutta. Ne ovat villejä, vapaita ja rohkeita, olemassa ihan silkasta ilosta ja iloksi.

Ylipäätään rakastan tätä maisemaa. Rakastan jokaista hetkeä siinä. Rakastan kesää ja tiedän, miten tulen sitä taas talvella kaipaamaan. Elän kesästä kesään. Viime marraskuussa oikein surkealla säällä ja mieli kaikenlaisista arkisista huolista matalana joimme Minervan kanssa campari-tuoremehut sen kunniaksi, että kesään on enää puoli vuotta. Tätä ajattelin erityisesti eilen illalla, kun lenkin jälkeen pulahdin järveen, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Sää on ollut niin kylmä ja minä sen verran viluinen, että talviturkin heitto on jäänyt näin nolon myöhäiseksi.

Eilen mittari näytti +19, menetteli, kun itseään psyykkasi. Vaikka kylmä vesi kivisti nilkkoja, tuntui hyvältä käydä järven sylissä, sulaa maisemaan. Muistin kuinka viime kesän lopulla könysin kaiket illat Kinahmissa marjassa, palasin kotiin vasta kun oli niin pimeää, etten erottanut mustikoita. Nautin siitä aivan suunnattomasti, enkä pelännyt yksin metsässä lainkaan. Välillä satoi, pidin sadetta kuusen oksien suojassa. Päässäni soi monta kertaa Claude Debussyn Faunin iltapäivä (joka soi meillä täällä maalla iltaisin, kun hieron lapsia hyväntuoksuisilla voiteilla) ja minusta tuntui, että jos metsässä on henkiä, ne ovat hyviä ja ihania ja minä olen niille sukua. Aika menetti merkityksensä, levottomuudesta ei ollut tietoakaan. Kaikki ympärilläni oli kaunista. Tulin ajatelleeksi, että hautaan siunaamisessa sanotaan: "maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun taas tulla". Ei ole ollenkaan huono tulevaisuudennäkymä päästä joskus lopullisesti osaksi tätä maata ja maisemaa!

Olen voinut todella hyvin ja nauttinut elämästäni. Huomaan tuntevani suurta elämänhalua. Haluan laulaa ja soittaa, lukea, kirjoittaa, lenkkeillä, tehdä ruokaa, olla ystävien kanssa, käydä teatterissa, konserteissa ja kaikenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Haluan niin paljon kaikkea, ettei se mahdu päiviini, kesään eikä luultavasti koko elämään, mutta ainakaan näissä oloissa tämä haluaminen ei aiheuta stressiä (joskus nimittäin tämä vilkkaasti kuhiseva pää on aiheuttanut liiallisilla ideoillaan ja haluamisillaan sekä stressiä että väsymystä). Johtuuko maaseudusta, kesästä vai mistä, että nyt vain nautin siitä, että tunnen ja tunnistan niin voimakkaan elämänhalun. Tällaista en muista kokeneeni vuosiin, en ehkä koskaan. Vai onko tämä kenties sitä, että takana on monta rankkaa vuotta, joiden rankat asiat näyttäisivät nyt olevan takanapäin? Nyt viimein voin toivottavasti suunnata eteenpäin ilman, että voimia menee hankaliin asioihin.

Yhtä iloinen olen siitä, että minulle riittävät elämänhalun kohteiksi ja ilon lähteiksi hyvin yksinkertaiset asiat: ystävät, työ, kirjat, musiikki, ruoka, luonto. Ihan totta! Olen tosi onnellinen, että levottomuus on jäämässä taakse. En esimerkiksi kaipaa ollenkaan matkustelemista. Minulle riittävät huviksi, iloksi ja levoksi vuosi toisensa jälkeen nämä samat maisemat. Tylsää ei ole, kun pään sisällä kuhisee ja kun aistit saavat ympäröivästä luonnosta niin täyteläisesti sitä mitä kaipaavat.

Kun hyvin käy, nautinto lisääntyy siten, että nauttijan kyky nauttia kohenee - eikä siten, että lisääntyvään nautintoon tarvitaan vahvempia nautinnon lähteitä. Tavallinen aamukahvi ja viipale ruisleipää voivat olla taivaaseen asti ulottuvia iloja.