Maanviljelyksen alkeita savolaisessa maaperässä

15.6.2008

Täällä vain sataa ja sataa ja on viileää. Eilen oli tauko sateessa, ihan teepaitakeli. Raahattiin grillikin pihalle ja grillattiin hyvät pihvit.

Intouduin myös viimein kunnostamaan pienen ryytimaani rantapenkereellä. Perustin sen joku vuosi sitten ihan pedagogisiin tarkoituksiin, kun halusin antaa lapsille kosketuksen maahan. Se on todella pieni, muutaman neliömetrin, ja sitä on hoidettu hellästi, kärrätty uutta multaa, lannoitetta ja kalkkia. Kaikki on itänytkin hienosti, mutta siihen se kasvu on sitten lopahtanut. Satoa ei juuri ole tullut. Vain oregano ja ruohosipuli ovat sellaisia rikkaruohoja, että ne ovat kasvaneet ja kestäneet talvenkin yli.

Nyt taisi löytyä selitys huonoon kasvuun. Kaivelin vähän syvemmältä ja iskin lapion ranteenpaksuiseen männynjuureen sekä kerran jos toisenkin kiveen. Sieltä löytyi muutama todella iso, varmaan parinkymmenen kilon järkäle ja koko joukko pienempiä. Sahasin juurakon ja nostelin kivet pois. Onhan selvää, ettei mikään edes mahdu kasvamaan, kun on vastassa kiviä ja juuria - puhumattakaan siitä, että juuri on imenyt maasta kaiken kasvuvoiman. Päättelin, että joudun tekemään saman kaivauksen joka vuosi, mänty tietenkin tekee uuden juuren muhevaan maahan ja tunnetusti routa työntää loputtomasti uutta kiveä savolaisen maan uumenista. Tulee mieleen kuva naapurin perheestä keväisellä pellolla, isäntä ja emäntä sekä viisi tytärtä. Nuorin tyttäristä traktorin ratissa ja muu perhe perässä heittelemässä kiviä lavalle.

Mutta siis nyt on maahan viimein saatu retiisi, tilli, porkkana, salaatti sekä kehäkukat. Mielessä soi Rajaton-lauluyhtyeen Aurinkolaulu, siis Mika Waltarin väkevä runo, muistaakseni Anna-Mari Kähärän upeasti säveliksi tulkitsema: "...Painan käteni uupuneet kevään heräävään multaan... näin on parempi olla, kaikki on oikein ja hyvin, anteeksianto on syvin maalla ja auringolla..." suunnilleen näin.

Minulla on kesätöinä maalla mukana kirjaprojekti, olen tekemässä kirjaa Tuija Braxista. Ennen maalle lähtöä teimme pari pitkää kävelylenkkiä, puhuimme ja puhuimme ja hänellä oli nauhuri kaulassa. Olen nyt purkanut kolme ja puoli tuntia haastattelunauhoja. On se kätevää diginauhurin kanssa, toista oli aikoinaan kun tein graduna Marjatta Väänäsen poliittista elämäkertaa, kun piti kasettia kelata edestakaisin. Äänen laatukin on ihan ihmeen hyvä, linnunlaulut kuuluvat taustalta. Tuija on tehokas ihminen, materiaalia on jo paljon, hyvinkin 40 000 merkkiä. Ei tule valkoisen paperin kammoa, luulisin.

Nautin katsella, kuinka serkukset, siis omat ja siskoni lapset, nauttivat toistensa seurasta. Pidän täällä kesäleiriä koko porukalle, nytkin ovat kaikki kuusi paikalla ja aikovat kaikki yöpyäkin täällä. Toisinaan tietysti ryhmädynamiikka tihenee, mutta enimmäkseen hyvin menee.

Minulla ei ole aikuista seuraa, mutta onneksi omaa aikuisen elämää sentään: työ, kasvimaa, hyviä kirjoja ja vaikka tämä blogikin. Illalla, kun lapsilauma nukkuu, katson hetken hiljaa järvelle, ihan vain omana itsenäni, maisemaan jota en väsy tuijottamasta.