Vietän viimeistä iltaa Nilsiässä. Huomisaamuna aikaisin hyppään junaan ja matkustan Helsinkiin hakemaan tytöt pois musiikkileiriltä. Esikoinen jää vielä tänne mummin iloksi ja marjastamaan, ensi viikolla alkaa hänen koulunsa ja sitä seuraavalla tyttöjen. Otetaan hidas lasku arkeen, keksitään kesäkivaa kaupungissa.
Maisema, johon on ennustettu myrskyä jo pariin kertaan, on aivan tyyni ja auringonlasku kuin Lapin kullan mainoksesta. Otin kuviakin, jotka ovat niin kliseisiä, etten kehtaa niitä kenellekään näyttää, mutta jotka ovat minulle rakkaita muistoja heti huomisesta lähtien. Täällä nyt vain on niin kaunista. Pulahdin rituaalinomaisesti vielä kerran järveen, niin on täällä tapana ennen lähtöä. Otin itseeni vielä kaikin aistein tätä lepoa, rauhaa ja onnea.
Päässä soi jokin tummasävyinen Bachin koraali pianolla soitettuna, en saa päähäni sen nimeä. En tiedä miksi juuri se soi, oikeastaan se on turhan dramaattista. Näitä viimeisiä iltoja on ollut kymmeniä, ei tässä sen kummempaa.
On ollut hyvä loma. Loma toden totta, ensimmäinen vuosiin. En ole viikkoihin tehnyt töitä, en juuri ajatellutkaan niitä, ja se on hyvä. Mistä tätä unta riittää - viime yönäkin nukuin melkein kymmenen tuntia. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen osannut rentoutua ja levätä murehtimatta sitä, että pankkitili on nyt loppukesästä todella tyhjä ja kun ensi maanantaina minun pitäisi orientoitua töihin, ei ole mitään odottamassa. Luotan siihen, että jotain tulee, jotain kehitän nopeastikin. Luotan myös siihen, että jaksan, mitä jaksaa pitää, myös repeämistä joka suuntaan ja lyhytjänteistä perehtymistä moneen asiaan yhtä aikaa. Juuri se minua eniten keväällä uuvutti.
Tämä hetki vetää herkäksi. Sydämessä liikkuu juuri nyt juuri tätä - pintarealistit lakatkaa lukemasta:
Uskon Jumalaan ja toiseen todellisuuteen, joka on tässä rinnalla koko ajan. Uskon paikkoihin, aikoihin ja asioihin, jotka ohentavat todellisuuksien välistä rajaa. Lepo, luonto, musiikki, kaunokirjallisuus, rakkaus, ystävyys, lapset. Minulla on ohut iho, eikä se ole vuosien vaikutuksesta tullut yhtään paksummaksi, joustavammaksi ja kestävämmäksi ehkä. Uskon rakkauteen ja ystävyyteen, joka kestää ikuisesti - jos ei kestä, se ei ole sitä mitä väittää olevansa. Uskon yksinkertaiseen elämään ja nöyryyteen isojen asioiden edessä. Uskon jaettuun ruokapöytään. Uskon työhön Jumalan käsinä maailmassa. Uskon asioiden syviin merkityksiin ja siihen, että kaikki mitä täpahtuu, on osa Suuren Suurta Kertomusta. Uskon jatkuvaan turhasta luopumiseen ja kurottumiseen kohti totuutta. Uskon uusiin alkuihin joka hetki. Uskon hyvään hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, jossa kaikki elpyy ja kasvaa. Uskon todellisuuteen, johon sisältyy kaikki ja joka on pohjimmiltaan hyvä.
Tämän uskon varassa palaan arkeeni, tulkoon mitä tulee.
Huh, tästä en selviä nukkumaan ilman konjakkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti