Viimeisenä iltana

Vietän viimeistä iltaa Nilsiässä. Huomisaamuna aikaisin hyppään junaan ja matkustan Helsinkiin hakemaan tytöt pois musiikkileiriltä. Esikoinen jää vielä tänne mummin iloksi ja marjastamaan, ensi viikolla alkaa hänen koulunsa ja sitä seuraavalla tyttöjen. Otetaan hidas lasku arkeen, keksitään kesäkivaa kaupungissa.

Maisema, johon on ennustettu myrskyä jo pariin kertaan, on aivan tyyni ja auringonlasku kuin Lapin kullan mainoksesta. Otin kuviakin, jotka ovat niin kliseisiä, etten kehtaa niitä kenellekään näyttää, mutta jotka ovat minulle rakkaita muistoja heti huomisesta lähtien. Täällä nyt vain on niin kaunista. Pulahdin rituaalinomaisesti vielä kerran järveen, niin on täällä tapana ennen lähtöä. Otin itseeni vielä kaikin aistein tätä lepoa, rauhaa ja onnea.

Päässä soi jokin tummasävyinen Bachin koraali pianolla soitettuna, en saa päähäni sen nimeä. En tiedä miksi juuri se soi, oikeastaan se on turhan dramaattista. Näitä viimeisiä iltoja on ollut kymmeniä, ei tässä sen kummempaa.

On ollut hyvä loma. Loma toden totta, ensimmäinen vuosiin. En ole viikkoihin tehnyt töitä, en juuri ajatellutkaan niitä, ja se on hyvä. Mistä tätä unta riittää - viime yönäkin nukuin melkein kymmenen tuntia. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen osannut rentoutua ja levätä murehtimatta sitä, että pankkitili on nyt loppukesästä todella tyhjä ja kun ensi maanantaina minun pitäisi orientoitua töihin, ei ole mitään odottamassa. Luotan siihen, että jotain tulee, jotain kehitän nopeastikin. Luotan myös siihen, että jaksan, mitä jaksaa pitää, myös repeämistä joka suuntaan ja lyhytjänteistä perehtymistä moneen asiaan yhtä aikaa. Juuri se minua eniten keväällä uuvutti.

Tämä hetki vetää herkäksi. Sydämessä liikkuu juuri nyt juuri tätä - pintarealistit lakatkaa lukemasta:

Uskon Jumalaan ja toiseen todellisuuteen, joka on tässä rinnalla koko ajan. Uskon paikkoihin, aikoihin ja asioihin, jotka ohentavat todellisuuksien välistä rajaa. Lepo, luonto, musiikki, kaunokirjallisuus, rakkaus, ystävyys, lapset. Minulla on ohut iho, eikä se ole vuosien vaikutuksesta tullut yhtään paksummaksi, joustavammaksi ja kestävämmäksi ehkä. Uskon rakkauteen ja ystävyyteen, joka kestää ikuisesti - jos ei kestä, se ei ole sitä mitä väittää olevansa. Uskon yksinkertaiseen elämään ja nöyryyteen isojen asioiden edessä. Uskon jaettuun ruokapöytään. Uskon työhön Jumalan käsinä maailmassa. Uskon asioiden syviin merkityksiin ja siihen, että kaikki mitä täpahtuu, on osa Suuren Suurta Kertomusta. Uskon jatkuvaan turhasta luopumiseen ja kurottumiseen kohti totuutta. Uskon uusiin alkuihin joka hetki. Uskon hyvään hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, jossa kaikki elpyy ja kasvaa. Uskon todellisuuteen, johon sisältyy kaikki ja joka on pohjimmiltaan hyvä.

Tämän uskon varassa palaan arkeeni, tulkoon mitä tulee.

Huh, tästä en selviä nukkumaan ilman konjakkia.

Huono partiolainen

Sitten viimeisen kirjoituksen on tapahtunut paljon. Matkustin hyvässä seurueessa Haapsalusta Helsinkiin, missä yritin nukkua yhden yön, jäi kauhean kuumuuden takia yritykseksi. Seuraavana päivänä lähdin ajamaan Hämeen kautta Savoon, nappasin lapset matkan varrelta. Määränpäänä oli maatilamajoitus Kuopion kupeessa, olimme siellä yhdessä taloyhdistyksen porukan kanssa. Kun saavuin paikalle ja näin majapaikan, olin saada jonkinlaisen paniikkihäiriön. Oli historian kuumin päivä, Kuopion seudullakin sellaiset 35 C. Meille oli varattu majoitus 200 vuotta vanhassa aitanröttelössä, sen yläparvella, jonka ainoaan lamppuun ei syttynyt valo ja jossa oli noin 40 C kuumaa eikä mitään räppänää, jota olisi tuuletustarkoituksessa voinut avata. Käynti parvelle oli alahuoneen kautta, joten jos yöllä tulee asiaa vessaan, herättää varmasti kaikki.

Tajusin, etten saisi sellaisessa paikassa unta ollenkaan, vaikka takana oli siihen mennessä jo kaksi vajaasti nukuttua yötä. Kun oma, ilmalämpöpumpulla ilmastoitu kesäpaikka oli vain puolen tunnin ajomatkan päässä, ja kun ystävälläni I:llä oli ihan sama tunne, päätimme viettää iltaa muun porukan kanssa, mutta pelastautua nukkumaan meille. Lapsista paikka oli hauska ja he päättivät jäädä sinne.

Olen pahoillani siitä, etten ole tämän parempi partiolainen. Oli varmasti porukkahengen kannalta tosi tylsää, että pakenin paikalta. Vielä varsinkin kun olen tavallaan koko retki-idean äiti ja talohankkeen keskeinen hahmo. Muillahan tällaista vaihtoehtoa ei ollut. Toivoisin olevani sellainen maailmankansalainen, joka syö mitä tahansa ja nukkuu millaisissa oloissa vain. Oikeastaan olen haaveillut, että minusta voisi tulla vanhana reppuselkäkosmopoliitti, sellaiset näkevät eniten ja viisastuvat matkoillaan. Nyt vain iski unettomuuden kauhu. Reppuselkäkosmopoliitiksi on vielä matkaa.

Koko maatilamatkailupaikka alkoi ottaa päähän. Paitsi että makuuaitta oli rakennuksena mielestäni jo paloturvallisuuden kannalta arveluttava, se oli sisustettu tavaralla, joka ei kelpaa kierrätyskeskukseenkaan. Vanhan navetan karjakeittiöön kyhätyt saniteettitilat olivat entisen itäblokin tasoa ja saunakin perin alkeellinen, vaikka hyvät löylyt siellä sai. Tästä lystistä aamupaloineen veloitettiin 40 euroa/yö/yöpyjä, joten perheeni osalta summa oli melkoinen.

Annoin paikan emännälle palautetta, jota hän ei ottanut kuuleviin korviinsa. Vaadin alennusta hinnasta, hän toi kolme piccolo-pulloa kuohuviiniä. Hän näytti keskittyvän mielikuvamarkkinointiin, oli tehnyt paksulle paperille upean esitteen hääjuhlista. Toki esite oli korea, kun kuvissa esiintyy laitettuja morsiamia, eikä varsinainen juhlapaikka. Ruokaa siellä olisi saanut myös, mutta todella huikeaan hintaan.

Olen ollut maatilamajoituksessa ennenkin ja kokemukset ovat tähän mennessä ylittäneet odotukset, tällä kertaa homma tuntui todella rahastukselta. Jääköön paikan nimi tässä sanomatta, mutta jos matkaatte Kuopion suunnalla, kysykää minne ei kannata mennä.

Se valittamisesta.

Kuopion asuntomessut olivat ihan OK, vähemmän outoja ratkaisuja kuin yleensä. Katselin yksityiskohtia, en vaivannut päätäni talojen rakenneratkaisuilla. Hyviä säilytyssysteemejä, kuraeteisiä ja kirjastohuoneita sekä terasseja.

Taloporukalla oli lystiä kuten aina, oli tosi kivaa tutustua ihmisiin vapaassa muodostelmassa, luonnon helmassa. Syötiin Sampossa, muut muikkuja, minä jonkinlaisen rekkamiehen annoksen.

Sen jälkeen I tuli muutamaksi yöksi meille maalle ja tutustutin hänet vaaramaiseman hienouksiin. Maisema teki toivotun vaikutuksen ja hän lupasi tulla toistekin, vaikka syksyllä marjaan. Eilen vein I:n ja tytöt junalle, he lähtivät Helsinkiin: I töihin ja tytöt musiikkileirille. Tänään olen esikoiseni kanssa marjastanut, vattuja löytyy kosteista paikoista. Muutama päivä otetaan vielä rennosti, marjastetaan, uidaan, siivoillaan, perjantaina on minunkin palattava kaupunkiin.

Purkkiborstsia ja alkoholitonta olutta

Iloinen elämä Haapsalussa on ollut vielä iloisempaa, kun joukkomme on kasvanut entisestään. Meitä on ollut pöydän ääressä 12 henkeä iltaisin. Huippuhetki koettiin sunnuntaina, kun lähes koko joukko vietti rantapäivän Roosta puhkekülassa tästä vähän pohjoiseen. Siellä oli upea hiekkaranta, mutta jokin luonnonilmiö oli viilentänyt veden 10-asteiseksi. Vain hulluimmat uivat.

Tänä iltana lähden minä sekä I, V ja kaksi teiniä Helsinkiin. Jatkamme I:n kanssa huomenna Kuopioon asuntomessuille, nappaamme minun lapseni jostain matkan varrelta. Taloyhdistyksemme on varannut maatilamajoituksen kahdeksi yöksi. Luomme yhteisöä, saunomme, grillaamme ja haaveilemme talohaaveita yhdessä. Sen jälkeen lähden I:n ja lasten kanssa meille Nilsiään pariksi päiväksi. Maanantaina I matkustaa tyttöjen kanssa junalla kaupunkiin ja vie heidät tiistaiaamuna musiikkileirille Vuosaareen. Minä jään esikoiseni kanssa pariksi päiväksi maalle siinä toivossa, että sieltä löytyisi vadelmia ja/tai mustikoita.

Täältä lähtöä on edeltänyt serious shopping ja kohta alkaa auton pakkaaminen kiinalaista pakkaustaidetta noudattaen. Ostoslistalla ovat mahtava purkki-borsts, kompotit, hillot jotka ovat aivan erinomaisia ja lähes ilmaisia, ja meidän tapauksessamme alkoholiton olut, joka on havaittu todella hyväksi, paremmaksi kuin yksikään Suomen markkinoilla myytävä merkki. Lisäksi ostamme siemeniä, pähkinöitä ja vastaavia, myös lähes ilmaisia. Samoin tee, jota on saatavilla paljon useampia ja hienompia laatuja. Täkäläinen kosmetiikkamerkki Puhas Loodus valmistaa erinomaisia säilöntäaineettomia shampoita, hiushoitoja sekä maailman parasta meikinpoistoainetta hintaan euron purkki. Kirpputoreja on joka kadun kulmassa ja siellä kaikki maksaa korkeintaan euron. Käytetyt vaatteethan ovat kansainvälistä kauppatavaraa ja porukkamme on löytänyt mm. erittäin laadukkaita englantilaisia paitoja. Itse olen ostanut muutamatkin tyylikkäät ja mukavat kengät. Että tällaisilla lastataan auto ja autolla laiva. Pitkin syksyä sitten katetaan pöytään muistoja Haapsalusta.

On ollut ihana loma, paras mitä muistan. Ja olen osannut rentoutua täysin huolimatta siitä, että minulla ei ole tällä hetkellä mitään töitä tiedossa, ja pankkitili on siis aivan konkreettisesti tyhjenemässä. Luotan siihen, että kun elokuu alkaa, kaikki pyörähtää käyntiin ja töitä alkaa ilmaantua.

Tuntuu siltä, että alan myös olla valmis töihin ja Helsinki-elämään, kaikkeen siihen uuteen, mikä syksyllä alkaa. Asunnon kuumuus vain vähän hirvittää.

Salainen pikku paratiisi

Terveiset Haapsalusta, Länsi-Virosta. Tämä on ihana kaupunki. Helpoimmin tämän kaupungin saa sielunsa silmiin muistelemalla vanhojen Astrid Lindgrenin kirjojen kuvituksia - niiden tekijä Ilon Wikland oli kotoisin täältä. Kuvat eivät ole mielikuvitusta, vaan Tommin ja Annikan talo sekä Pepin Huvikumpu ovat täällä. Keskellä kaupunkia on iso vanha keskiaikainen linna ja kirkko ja kadut kiertyvät kehinä sen ympärille. Kaupungin puutaloarkkitehtuuri on omaa luokkaansa, ainakin kotimaiseen halki poikki pinoon - tyyliin tottuneen silmiin. Ei voi kuin ihailla, kuinka lyhyessä ajassa veljeskansa on elvyttänyt taloutensa sosialismin aikaisesta täystuhosta. Vanhaa rakennuskantaa on elvytetty ja vaikka kaikenlainen kaupallisuuskin on saanut jalansijaa, vanhassa kaupungissa eivät välky Coca-cola -neonmainokset. Kaupunki on kerrassaan suloinen, kuin korurasia. Turisteja on jonkun verran, mutta änkyräporot puuttuvat kokonaan. Bussilastilaumat kulkevat muualla. Se, että ystäväni I aikoinaan monien kiemuroiden kautta löysi tämän paikan, tuntuu samalta kuin olisi löytänyt kaupungin parhaan, mutta edullisen ravintolan jostain sivukadulta.

Olen täällä I:n vieraana, talossa, jonka hän osti 10 vuotta sitten. Talo on iso ja ihan hassu, vanha kommunalka, rakennettu alun perin sellaiseksi satakunta vuotta sitten. Täällä siis ei ole yhtään varsinaista salia, vaan suuri määrä hellahuoneita kolmessa kerroksessa, sen lisäksi on kaksi sivuasuntoa ja sekalaisia piharakennuksia. Remonttia on tehty kaikki 10 vuotta ja tehdään varmasti maailmanloppuun saakka. Sähköt on, samoin vesi ja länsimainen kylpyhuone (perinteisen neukkuaikaisen kakkatornin asemesta). Jos olisin 10 vuotta sitten ollut I:n kanssa tätä taloa katsomassa, olisin esittänyt voimakkaan epäilevän mielipiteen hankinnan järkevyydestä juuri siksi, että tämä on aivan loputon työmaa. Mutta nyt on pakko antaa tunnustusta, taisi I sittenkin olla kaukaa viisas. Täällä voi viihtyä isompi joukko sekalaista seurakuntaa, ja kaikilla on mahdollisuus kallisarvoiseen yksityisyyteen. Ja vielä kun keskeneräisyyteen ja vieraiden vastaanottamiseen suhtaudutaan rennosti, ikuinen remonttikin on siedettävää. Suureksi siunaukseksi on koitunut toisen sivuasunnon vuokralainen Anne. Hän on kuusikymppinen sivistynyt rouva, joka ennen eläkkeelle lähtöään oli jonkun rakennusliikkeen johtaja. Hän toimii I:n virolaisten remonttimiesten työnjohtajana ja muun muassa pelasti meidät hetkessä pulasta, kun viemäripumppuun meni jotain sopimatonta ja tukki koko systeemin.

Kun perjantaina saavuin tänne, tunsin oloni todella tervetulleeksi, minulle kun annettiin koko talon upein huone kivijalasta: täysin remontoitu, viileä ja tyylikäs kamari, joka on oikeastaan ajateltu I:n äidin käyttöön. Hyllyllä oli minibaari: kaksi lasia ja pikkupullot Cointreauta sekä punkkua ja tyynyllä suklaalevy. Porukka oli päätellyt, että tarvitsen hemmottelua, kun olen viimeiset viikot pitänyt kesäleiriä lapsilaumalle ja vanhuksille. Täällä tosiaan on ihan päinvastainen tilanne. Kukaan ei tunnu odottavan eikä vaativan minulta juuri mitään. Minun osuudekseni yhteisön hyvinvoinnin edistämiseksi näyttää suunnilleen riittävän se, että minulla on auto mukana ja vien välillä koko sakin kauppaan ja uimaan. Luxusta!

Kaupat ovat täällä oma nautintonsa. Kyllä täytyy olla niin, että virolaiset ovat jotenkin henkisesti notkeampia, ketterämpiä ja sielukkaampia kuin yksitotiset suomalaiset. Tuossa aivan sadan metrin päässä olevassa pikkukaupassa on paremmat ja laajemmat valikoimat kaikkea kuin Pitäjänmäen S-martketissa, myös Stockmannin herkun veroisia valmisruokia. Ja kun käytiin autolla isommassa marketissa, meinasi itku tulla! Kaikki neukkuaikainen tuhru on siivottu pois, tilalle on tullut keskieurooppalainen eleganssi ja pohjoismainen hygienia. Kun muut raahaavat Virosta viinaa, minä tuon autolastillisen ruokaa. Ja kaikki puoleen hintaan tai halvemmalla kuin Suomessa!

Olemme myös nauttineet paikallisen kauneushoitolan palveluista. Kävin eilen jalkahoidossa ja siistiyttämässä kulmakarvani, puolitoista tuntia huolellista hoitoa, summa alle 25 euroa. Toinen erityisen nautinnon lähde ovat kaupungin kahvilat. Müüriääre kohvikin leivoksia ei kannata yrittääkään kuvailla, kannattaa vain tulla maistamaan.

Kaiken muun ihanan lisäksi täällä pikkukaupungissa on rikas kulttuurielämä. Muutama päivä sitten päättyi vanhan musiikin festivaali, jonka kahdessa konsertissa olimme. Konsertti, jossa esitettiin Vivaldin kirjoittamaa sakraalimusiikkia pelkkien naisäänten ja pariodisoitinten voimalla oli aivan huikea. Yhteen kappaleeseen kuului harvinainen alttotrio. Tuumasin kirkon penkissä, että barokkisäveltäjät taisivat rakastaa tummia naisääniä, joiden käyttö väheni oleellisesti, kun musiikki tuli meluisammaksi ja äänten piti kantaa isojen orkestereiden yli. Tänään alkaa jousisoitinfestivaali, jonne olemme myös menossa. Viikonloppuna on maalaismarkkinat ja Mudapaev, jolloin kaupungin keskustaan kannetaan viitisenkymmentä kylpyammetta, jotka täytetään mutavellillä ja niihin sitten menevät ukot kylpemään. Odotamme kiihkeästi tätä elämystä.

Helle hellii ja on ihanaa ulkoiluttaa kaikkia monet vuodet kaapissa ummehtuneita hempeitä, kevyitä kesävaatteita kauniin kaupungin kaduilla.

Juuri nyt en voisi olla paremmassa paikassa.

Sole mio

Aurinko paistaa täydeltä terältä ties kuinka monetta päivää, ja on kuuma koko ajan, yölläkin. Veden lämpötila järvessä on 27 astetta, myös syvältä mitattuna. Ja minä nautin, nautin!

Ei ole parempaa kuin kesäaurinko, se on koko vuoden korkein hetki ja riittää minulle näiden päivien ohjelmanumeroksi. Aurinko tekee hyvää sielulle ja ruumiille sekä ennen muuta atooppiselle iholle. Minulle ei Suomessa voi koskaan olla liian aurinkoista, liian kuumaa (paitsi ilmastoimattomissa kulkuvälineissä) tai liian kesä millään tavalla. Jokainen sisätiloissa käytetty minuutti on tuhlausta. Tästä syystä huushollinhoito on viime päivinä ollut korkeintaan suurpiirteistä, ruoka yksinkertaista, kenties jopa yksitoikkoista, siivous tapahtuu vasta kun on ihan pakko ja minä olen luultavasti todella pitkästyttävää seuraa. En haluaisi muuta kuin lojua joko badenbadenissa tai hiirten nakertamalla viltillä ruohikossa ja lukea.

Mitä luksusta kun voi päiväsaikaan käyttää pitkiä toveja virkeää aikaa lukemiseen! Nyt on meneillään amerikkalaisen Richard Russon Empire Falls. Aivan huikea kirja! Muistan tämän saman nautinnon jo lapsuudesta, kun makailin pitkät kesät enimmäkseen yksin Munkan rannalla lukemassa. Silloin upposivat niin Don Quijote, Tolstoin kuin Hemingwayn klassikot. Olen vilpittömän kiitollinen siitä, että Hesari on kesäisin laiha eikä sisällä juuri mitään asiaa. Voin paneutua kirjojen paljon rikkaampaan maailmaan sillä ajalla, mikä minulla on käytettävissä lukemiseen.

Tämmöistä on introvertin ihmisen intohimo, kovin vähäeleistä. Muuan älykäs, pintapuolisesti suorastaan yksitotinen mutta sisäisesti sitäkin omaperäisempi ystäväni selitti kerran, että introverttien ihmisten vähäeleisyys ei johdu siitä, että he olisivat tylsimyksiä, vaan siitä, että heillä on niin rikas sisäinen elämä, etteivät he juurikaan tarvitse eivätkä kaipaa ulkopuolisia ärsykkeitä. Minusta asia on juuri näin.

Lapsille loikoilu auringossa ei tunnu riittävän. Heillä on tylsää. Sitten täällä mummin kesähuvilalla on viekotus, jota ei kotona ole: televisio. He haluaisivat käyttää ison osan ihanista, harvinaisista kesäpäivistä telkkarin tuijoittamiseen, mitä minä en ymmärrä ollenkaan. Vielä kun televisiosta tulee tavanomaisen hölynpölyn lisäksi kauheaa saastaa. Tässä yhtenä iltana huomasin heidän katselevan ohjelmaa, jossa äidit ja heidän jonkinlaiseen tähteyteen ja misseyteen valmentamansa tytöt kilpailivat nöyryytyskilpailuformaatissa. Siis kilpailivat siitä, kuka tyttönaisista oli kaunein, seksikkäin ja ties mitä. Jouduin valistamaan lapsia, että tällainen televisio-ohjelma perustuu kaksinkertaiseen mielisairauteen, joista ensimmäinen on se, että lapsista tehdään aikuisia ja toinen on tämä pudotuspelikilpailu. Huh huh! Eikö televisio-ohjelmille ole mitään sensuuria? Eikö lapsiasiainvaltuutettu voisi jotenkin puuttua tällaiseen?

Onneksi on lämmin järvi. Se sentään kiinnostaa päivästä toiseen lapsiakin.

Tunnelmia lomalta

Saavuin lasten kanssa maalle viikko sitten. Matkustimme ensimmäistä kertaa junalla ja se onnistui yli odotusten. Lapset olivat isän luota lähtiessään pakanneet fiksusti, tapasimme hyvissä ajoin Lahden asemalla, meillä oli matalalattiajuna ja saimme hyvät paikat. Ruokakin junassa oli tyydyttävää.

Säät ovat hellineet muutamaa viime viikolla koettua epävakaisempaa päivää lukuun ottamatta. Nytkin on lähempänä +30 C. Ihanaa!

Ja mikä ihaninta: olen ihan oikealla lomalla. Ei töitä. Levottomuuden ja työtahdin hellittämiseen meni muutama vähän kireä päivä, mutta nyt olen niin lomautunut, että tämän blogin kirjoittaminenkin tuntuu melkein työltä. Sallin itselleni avata sähköpostin vain kahdesti viikossa. En ole niin nuuka siitä, kulkeeko puhelin mukana.

Paras lomailo on ollut lukea kaunokirjallisuutta. Tavallisessa arjessa minulla on siihen hyvin vähän aikaa. Nyt olen pannut ahmimisvaihteen päälle. Makailen vain Baden-Badenissa uimapuvussa ja LUEN. Mikä ylellisyys, makailla vain ja antaa oman mielikuvituksensa seikkailla kuvitteellisten hahmojen draamoissa ilman mitään vastuuta mistään. Oikeastaan ei tekisi mieli tehdä mitään muuta.

Ensin luin loppuun jo kaupungissa aloittamani Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Se oli vaikuttava ja kiehtova, mutta ei kuitenkaan koskettanut kauhean syvältä. Nyt on menossa kirjakaupan pokkarialesta nappaanami amerikkalaisen Nancy Thayerin Kuumien aaltojen kerhon paluu. Tämä on keski-ikäisille tarkoitettua chick lit'iä. Ostin sen siksi, että se ilmiselvästi kertoo naisten välisestä ystävyydestä, asia joka kiehtoo minua sekä elämässä että kirjallisuudessa.

Kirjassa harmittaa muutama amerikkalaisuus ja käännöskin vähän tökkii. Luen suomen kielestä läpi ihan suoraan, miten repliikit on amerikanenglanniksi kirjoitettu ja muutama kulttuurinen kömmähdyskin sieltä on löytynyt. Toiseksi en tajua, kun kirjan naiset ovat niin kiinnostuneita olemaan seksikkäitä. En tajua, mikä suure, määre tai arvo se voi naisille olla? Ja mitä ihmettä se tarkoittaa? Jotain ulkopuolelta määriteltyä, tavoiteltavaa ominaisuutta, jolla houkutellaan miehiä? Eikö ole paljon kauaskantoisempaa ja kestävämpää pyrkiä olemaan oma persoonallinen itsensä. Kaikki ulkoiset ominaisuudet rapistuvat, persoonallisuus voi säilyä ja kukoistaakin vanhemmiten. Jos joku viehätys tai rakkaus perustuu ulkoisiin ominaisuuksiin, on jo alkusoitossa selvää, että sekin kuihtuu. Ihmettelen, kun nämä romaanin naiset eivät tätä pysähdy pohtimaan. Ihmettelen sitäkin, miten yli viisikymppiset edelleen viitsivät niin suuresti kaihota elämäänsä miehiä. Eikö heille ole valjennut, että se todennäköisesti tarkoittaa jonkinasteista omaishoitajan pestiä ja palloa jalkaan. Myös naisten suuri kiinnostus ulkonäköön, vaatteisiin ja shoppailuun on aika pitkästyttävää.

Muuten kirja on oivaa luettavaa. Se on kertomus mutkikkaista ihmissuhteista ja herkullisimmillaan siitä, miten ihmiset osaavat käyttää valtaa ja olla toisilleen pirullisen ilkeitä hyvän käytöksen ja hymyn takana. Ystävyys ulottuu syvemmälle ja kunnioittaa ihmisen persoonaa paremmin kuin sukulaissuhteet, siitä tämäkin kirja todistaa.

Ei kun ahmimaan!

Tämä juhannus

Vietin juhannuksen kaupungissa. Oikeastaan tämä juhannus oli kuin pieni, ylellinen ja eksoottinen konvehtirasia, jollaisen juuri äsken nautimmekin I:n kanssa kahvin kera. Ostin konvehdit viime maanantaiselta Porvoon-reissulta pikkuruisesta suklaatehtaasta Tuomiokirkon kupeesta. Ei siis kilokaupalla tusinatavaraa,vaan vähän mutta hyvä.

Eilen juhannusaattona minun piti kerätä kaikki sisuni ja tahdonvoimani ja tehdä valmiiksi viimeiset työn rippeet. Siinä meni iltapäivään saakka. Lähdin sitten bussilla I:n luokse, hänen uuteen asuntoonsa. Taivas oli harmaa ja ilma jotenkin painostava ja sateentuhruinen, mutta lähdimme siitä huolimatta kävelylenkille. Nyt tulee rasian eksoottisin konvehti: kävelimme pitkän lenkin tulevan asuinalueemme Jätkäsaaren ympäri. Satamatoiminta ja ilmeisesti jokin muukin tilapäiskäyttö on sieltä poistunut, eikä rakennustoiminta ole vielä oikeastaan alkanut. Alue näyttää enimmäkseen no mans landilta, mieleen tulee jokin hylätty DDR:läinen teollisuusalue. Siellä pääsee kävelemään lähes joka paikkaan. Jos Helsinki on juhannuksena tyhjä, niin Jätkäsaari se vasta tyhjä olikin. Löysimme tyhjillään olevan, unohdetulta näyttävän parakkikontin ja bajamajan. Siellä täällä oli suuria koneita, jotka näyttivät lojuvan orpoina. Siinä missä normijuhannukseen kuuluvat herkät kesäkukat, meidän juhannuskävelymme maisemana oli karu, mutta oudosti kiehtova asfalttikenttä, jonka raoista puski sitkeitä koivuntaimia ja rikkaruohoja. Muutama horsma sentään rehotti siellä täällä. Keskeltä valtavaa kenttää löytyi yllättäen tekonurmella päällystetty jalkapallokenttä. Ketkä siellä pelaavat, miten se on tullut sinne perustetuksi? Kaikki tämä kiihotti ihmeesti mielikuvitustamme, uteliaisuuttamme ja huumorintajuamme. I otti minusta kuvan, jossa vieressäni oli jokin mahtava Liebherr -niminen kone. Juhannusheila, nähkääs.

Illemmalla seuraamme liittyivät I:n äiti ja täti. Me neljä vahvaa miehetöntä selviytyjänaista söimme hyvän aterian, joimme hiukan kuohuviiniä, lähettelimme perheenjäsenillemme hyvän juhannuksen tekstareita ja analysoimme asiat halki Matti Vanhasesta 1960-luvun virkattuihin maitopussimattoihin.

Kaupunkijuhannus ei anna mitään syytä valvoa koko yötä, varsinkin kun olimme kaikki viime aikojen ponnistuksista aika väsyksissä. Sanoimme hyvää yötä klo 23 tienoilla ja minä hyppäsin bussiin 14. Koko matkalla Kampista Pitäjänmäelle bussissa oli lisäkseni yhteensä viisi ihmistä, kaksi iäkästä pariskuntaa ja yksi nuori nainen, kaikki selvin päin. Se oli helpotus - inhoan viikonloppuiltojen myöhäisiä bussivuoroja, kun niin suuri osa ihmisistä on epähygieenisessä humalassa. Mietin, millaisista juhannusjuhlista itse kukin bussin matkustajista mahtoi olla kotiutumassa ja tunsin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan.

Tänä aamuna jatkoin lomanalusponnisteluja sulattamalla pakastimen. Aurinko paistoi ja oli lämmintä, minkä vuoksi valmistelin piknik-ruokia. Tarkoitus oli mennä I:n kanssa Munkkiniemen rantaan uimaan ja ottaa eväät mukaan. Väsymys vei hänet mennessään ja hän nukkui iltapäivään saakka, mikä oli tosi onnekasta. Maan vetovoima veti meitä kumpaakin vastustamattomasti puoleensa, niinpä jätimme rannan väliin ja makasimme koko iltapäivän ja illan nurmikolla Talissa. Pionit ovat juuri nyt anteliaimmillaan, kukaan ei pärisyttänyt ruohonleikkureita ja muutenkin oli rauhallista ja kaunista. Jatkoimme vahvasti terapeuttista, syvää ja laajaa oman elämämme, läheistemme ja maailman kiireetöntä analysointia - parasta mitä tiedän varsinkin, kun seura on näin tasokasta.

Mökkimaisema on mökkimaisema, mutta hoidetussa, kukkivassa urbaanissa puutarhassa on puolensa. Mistään suunnasta ei tuijota mikään vuohenputkipöheikkö tai hiirenkakkainen kaappi, jonka kimppuun juuri nyt olisi käytävä. Tämä maisema sopi meille kummallekin erinomaisesti, koska olemme ennen muuta levon tarpeessa. Kesämökki on suurelta osin työleiri.

Fiilistelyä Porvoossa ja telkkarin ääressä

Tänään oli retkipäivä. Minun on jo pitempään pitänyt tehdä matkailujuttu Porvoosta, joka on suosikkiretkikohteeni. Keväällä suunnittelin reissua lasten kanssa, koska hekin rakastavat Porvoota, mutta aina tuli jotain muuta. Tänään sitten menin yksin ja ajoin bussilla. Olin heti tyytyväinen, että olin itsekseni. Jäi aikaa katsella ja fiilistellä, tehdä muistiinpanoja sekä kynällä että kameralla.

Porvoo todella on kuin korurasia. Suurenmoinen tiivistymä historiaa, kulttuuria ja kaunista katseltavaa alueella, jonka hahmottaa ja ottaa hetkessä haltuunsa. Jos haluaa lähteä Helsingistä vähällä vaivalla muihin maisemiin tuulettumaan, Porvoo on oikea osoita. Onnenkantamoisen johdattamana satuin vieläpä oikeaan paikkaan syömäänkin, uuteen ravintolaan nimeltä Johans. Söin pieniä tapaksia ulkosalla jokirannassa. Annos oli ehkä kalliinlainen, mutta oikein hyvä. Muistoksi ostin pienen (todella pienen) suklaapuodin konvehteja juhannuspiknikille.

Retkeillessäni hellin ajatusta, joka on viime aikoina muhinut mielessäni muulloinkin. Jos elän vanhaksi ja olen terve, haluan tulla vanhana reppuselkäkosmopoliitiksi. Siis semmoiseksi, joka lähtee kevyesti minne tahansa. Olisihan se hauskaa, jos ikäihmisenä olisi rahaa hankkia itselleen mukavuuksia, mutta tavallaan vielä parempi, jos ei olisi mukavuuksista riippuvainen. Sitten kun aikaa, olisi vielä silmät, joilla katsella, ymmärrys, jolla hahmottaa, uteliaisuutta, joka vie paikkoihin ja jalat joilla mennä. Vielä toivon, että tulisin paljon nykyistä paremmaksi ottamaan kontaktia ja kuuntelemaan kaikenlaisten ihmisten tarinoita ilman, että omat ennakkoluuloni, -odotukseni ja -tuomioni tulevat tielle. Sitä todella toivon!

Porvootakin vahvempi fiilistelyn aihe ovat viime päivinä olleet Ruotsin kuninkaalliset häät - omaksi yllätykseksenikin. Itse en alun perin ollenkaan suunnitellut katsovani niitä, suunnitelmissa lauantaina oli vain viettää iltaa yhdessä I:n ja V:n kanssa. Mutta V on sellainen romantikko, ettei olisi tullut kuuloonkaan jättää katsomatta häitä. Kun en seuraa iltapäivälehtiä enkä naistenlehtiä, en ole mitenkään erityisemmin perillä sen enempää kruununprinsessasta, Danielista kuin heidän suhteestaankaan. Mutta tästä nuoresta parista televisionkin kautta välittynyt lämmin tunnelma lumosi, ja niinpä tuijotimme televisiota kahteen saakka yöllä ja analysoimme kaiken läpi. Daniel hoiti homman kotiin puheella, joka nähdäkseni teki suuren palveluksen kaikille, jotka sitä kuuntelivat. Tällä tavalla, tällä tasolla voi ja pitää odottaa rakkautta aviomiehiltä. Nykyisten nuorten miesten parhaimmisto jo yltää naisten kunnioitukseen kumppanina ja osaa olla kommunikatiivinen. Hurraa! Jospa olisivat jo vähitellen jäämässä taakse ne ajat, joina nuoret naiset biologisen kellonsa pakottamina ja omasta tasostaan siinä tilanteessa tinkien joutuvat vetämään perässään vastentahtoisia, sulkeutuneita sulhasia, jotka mieluummin menisivät ryyppäämään kavereidensa kanssa. Toiseksi päättelimme, että Daniel on parasta, mitä Ruotsin monarkialle voi tapahtua ja samalla ruotsalaisen demokratian kukkanen. Ruotsin kaltaisessa yhteiskunnassa kuninkaalliset joutuvat loppujen lopuksi olemaan nöyristä nöyrimpiä kansan ja hallituksen palvelijoita, ja koko kuningashuone menettäisi legitimiteettiään vielä nopeammin kuin se nyt menettää, jos se eläisi muunlaisilla säännöillä kuin normaalit kuolevaiset. Vielä senkin tulin ajatelleeksi, ettei monen vuoden odotus pariskunnalle mitään pahaa tehnyt, päinvastoin. Kasvavien neitojen äitinä melkein toivoisin, että voisin aikanaan odotuttaa omia vävykandidaattejani vuosikausia, niin jäisivät onnenonkijat ojanvarteen ennen kuin ehtivät aiheuttaa suuria tragedioita!

Kaunista, kaunista ja toivoa herättävää.

Oman herkkyytensä valitsemisesta

Ensimmäinen aivan rauhallinen ilta. Lapset lähtivät maanantai-iltana loman viettoon isänsä kanssa. Sen jälkeen on ollut töitä ja taloasioita. Viime viikko, lasten ensimmäinen lomaviikko, meni töideni kannaltani aika lailla pipariksi sen takia, että tietokoneeni ensin temppuili ja sitten hajosi kokonaan. Onneksi oli takuu voimassa, kuriiri tuli hakemaan ovelta huoltoon. Olen ollut ystävällisen ystäväni M:n lainaaman varakoneen varassa, mutta siinä on ollut kovin hidas nettiyhteys. Sähköpostin lukeminen on vienyt tuntitlokulla aikaa ja aineistojen hakeminen netistä juttuja varten on vienyt hermot. Tänään tuli oma kone kotiin, siitä riemusta nyt kirjoitan. Kun työt ovat seisseet, en ole oikein osannut rentoutua. Sää on ollut epävakaa, joten sen puolesta ei ole niin kauheasti harmittanut tapella tietokoneen kanssa sisätiloissa.

Toki mukaviakin kesähetkiä on eletty. Viime viikolla käytiin lapsilauman kanssa Suomenlinnassa retkellä ja uimastadionilla uimassa. Viikonloppuna sisareni ja tyttärensä olivat kylässä, seikkailimme muun muassa Hakaniemen hallissa ja Hämeenkadun etnokaupoissa.

Iso ohjelmanumero on ollut se, että olen auttanut ystävääni I:tä hänen muutossaan. Tiistai-iltana makailimme lopen uupuneina muutaman hetken hänen vanhan asuntonsa lattialla ennen kuin panimme oven viimeisen kerran kiinni. Hänellä on takanaan kauhea vuosi, johon sisältyy kymmenkunta korkeita stressipisteitä aiheuttavaa asiaa, jotka ovat vyöryneet toinen toisensa perään. Minun uupumukseni oli akuutimpaa, huonosti nukuttu yö ja yleinen loman tarve. Olen elänyt tiiviisti mukana I:n vaikeaa vuotta, tukenut ja auttanut missä olen voinut. Se on lähentänyt meitä. Elämä voi yllättää, mutta on hyvä syy toivoa, että tämä muutto olisi nyt raskaiden asioiden päätepiste ja uusia hyviä aikoja voisi olla edessäpäin.

Jostain syystä yhdellä öisellä pyörämatkalla I:n luota kotiin päin jäin pohtimaan herkkyyttä ja sitä, mitä tapahtuu, kun ihminen erilaisissa elämän valinnanpaikoissa valitsee oman herkkyytensä esimerkiksi rahan, aseman, menestyksen, päällisin puolin kannattavan avioliiton, sosiaalisen ihailun tms. sijasta. Tuntuu siltä, että herkkyys vastaan ulkoinen menestys on elämän perusdraama; valinta, johon joutuu tuon tuosta. Mennäkö kauppaopistoon vaiko lukemaan kirjallisuutta, ottaako rikas vai rakas, jatkaako virkauralla vai heittäytyäkö vapaaksi taiteilijaksi, pysyäkö pystyyn kuolleessa mutta sosiaalista asemaa ja hyväksyntää tuottavassa avioliitossa vai ollako rehellisesti yksin, jne.

Minusta tällaisissa valinnoissa on kyse syvimmillään juuri herkkyydestä, koska jos valitsee vastoin sisäistä ääntään, on pakko jotenkin kuolettaa se aisti, joka koko ajan muistuttaa ristiriidasta. Eihän sellaista sairastumatta kestä.

Kun herkkä ihminen valitsee herkkyytensä, valinta on niin rankka, että hän on aivan henkihieverissä. Luulenpa, että moni pelkää tällaista valintaa kuollakseen.

Viime töiksi ennen vanhan kodin oven sulkemista lauloimme I:lle "Paljon onnea vaan." Uupumuksen voi levätä pois. Tunteisiin ei kuole (toisin kuin Paavo Väyrynen arveli). Herkkyyden myötä jäävät henkiin mielikuvitus, luovuus, mielen vapaus, syvät tunteet ja aistillisuus. Ympärille jäävät ne ihmiset, jotka oikeasti näkevät, ymmärtävät ja välittävät. Paljosta voi luopua, näistä ei.

Armas aika

Tänään sitten oli koulun päättäjäiset. Lapset olivat normaalin rytminsä mukaisesti menneet eilisiltana isälleen, joten minun tarvitsi aamulla huolehtia vain, että pääsin itse ajoissa kouluun. Kahdeksaksi Munkkiniemen Yhteiskouluun, ei armoa. Hytisin aurinkoisessa mutta tuulisessa säässä bussipysäkillä.

Jos jokin on elämässäni suuri ponnistus, niin aikaiset aamuherätykset lasten kouluaamuina. En ole vähääkään aamuihminen ja tässä vapaassa ammatissa minun ei omien töideni takia tarvitsisi kammeta itseäni aamulypsyn aikaan liikkeelle. Sen vuoksi kesäloman alku on todellinen helpotus minullekin. Tämä lukuvuoden viimeinen aamuherätys oli juuri niin tiukka kuin se pahimpina aamuina saattaa olla. Olin illalla kylässä ystäväni luona ja kummallekin oli kuluneella viikolla tapahtunut niin paljon mieltä myllertäviä asioita, että emme kerta kaikkiaan osanneet erota ajoissa ja yöuni jäi aivan liian lyhyeksi. Väsymyksestä turvonneet aivot jyskyttävät, mutta sitä suuremmin sitten muistan seuraavina kymmenenä viikkona nauttia unista, jotka saavat jatkua luonnolliseen päätökseensä saakka.

Koulusta tuli iloisia, tyytyväisiä lapsia, ja todistuksetkin olivat oikein hyvät. Lapset jatkoivat suoraan omista juhlistaan isänsä sukulaisen ylioppilasjuhliin, joten en saanut tilaisuutta jatkaa juhlimista heidän kanssaan ja olo oli vähän halju.

Minut pelasti rakas ystäväni I, joka kutsui käymään uudessa asunnossaan. Hän on juuri muuttamassa, vanhaa kotia pakataan ja uutta remontoidaan. Otin mukaani kahvivehkeet, pienen pullon kuohuviiniä, Frödingen hyvän prinsessakakun, vähän leipää, juustoa, tomaatteja ja mansikoita. Matkustimme I:n kanssa bussissa yhdessä ja hänellä oli mukanaan ensimmäinen muuttokuorma, joka käsitti lattiamopin, kaksi jättimäistä pehmoelefanttia, kuun muotoisen jalkarahin sekä punaviiniä - first things first!

Asunnolla oli remonttihommissa yhteinen ystävämme V. Levittelin lattialle keittiökaappien suojapahvit ja katoin herkut niiden päälle - tämä oli ensimmäinen ateria tässä kodissa. Huushollista löytyi sopivasti kolme muovilautasta ja muutama muki. Koska kyse sentään oli juhlatilaisuudesta, taittelin mukana tuomani servetit ranskanliljoiksi. Tyhjän asunnon korkeassa katossa oli kiinni vanha kristallikruunu, sen alla kilistimme kuohuviiniä koululaisten kesäloman, koululaisensa aamuisin kouluun lähettävien, omaa aamu-unisuuttaan uhmaavien vanhempien sekä I:n uuden elämänvaiheen kunniaksi. Onneksi tajusin ottaa kameran mukaan ja sain ikuistettua tämän muutenkin unohtumattoman hetken piknikillä uuden asunnon olohuoneessa.
Loppuillan kinastelimme kodikkaasti sohvan parhaasta paikasta.

Tästä päivästä tietää jo tänään, että se merkitsee läheisilleni elämän muutoskohtaa. Koululaiset siirtyvät luokalta toiselle ja palaavat aina kesän jälkeen kasvaneina, kypsyneinä, vähän muuttuneina luokkaan, joka on sekin muuttunut. I:n muutto liittyy elämänmuutokseen ja tavallaan me pienellä juhlallamme korkkasimme uuden elämän alkaneeksi. Minulle itsellenikin jokainen kesä on muutosta ja jokainen paluu syksyn rytmiin merkitsee jotain uutta - vaikka en tiedäkään, mitä.

Kesällä ei tarvii kysellä

Sen jälkeen kun viimeksi päivitin blogia, tuli luontoon kesä. Se tuli toissa torstaina. Viileän, kolean kuun alun jälkeen yhtenä aamuna vain olikin kesä. Kaikeksi onneksi se oli vielä helatorstai ja lapsilla pitkä viikonloppu. Koko ihanuus oli kuin ylimääräinen lahja ja voi miten siitä nautittiin!

Kymmenen päivän kuuman jakson ansiosta lehdet räjähtivät puihin, seuraavaksi räjähtivät voikukat, sitten tuomet ja toissapäivänä hedelmäpuut. Talin siirtolapuutarhassa on japanilaistyylinen hanami. Ikävä kyllä viime päivät ja illat ovat olleet niin kiireisiä, etten ole ehtinyt viettää viime vuoden tapaan tuntikausia vain kukkivia puita tuijotellen, mutta toissailtana sentään kävimme ystäväni I:n kanssa nostamassa kuohuviinilasilliset omenapuiden alla. Teimme sillä tavoin merkin aikaan, emmekä unohda hetkeä.

Toki kuumasta ilmasta on kärsittykin vähän. Heinänuhainen lapsi oli niin heinänuhassa, että yhden päivän pökerrytti ja kuumaverinen lapsi nukkui muutaman yön huonosti.

Säätieteilijöiden ennustuksia noudattaen hellejakso päättyi eilen, mutta se mikä sitä on seurannut, on ollut sekin ihanaa. Tein juuri pitkän kävelylenkin ystäväni ja hänen koiransa kanssa vähän sateennuhjuisessa mutta jotenkin aivan huumaavassa metsä- ja puistomaisemassa. Niitä tuoksuja, niitä vihreän sävyjä... eivät arkiproosan kirjoittajan sanat riitä kuvaamaan. Dave Isokynä Lindholm sanoitti sen näin: sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään.

Kesän parhaita puolia on se, että sen suuri valo ja kaikkia aisteja ylenpalttisesti ruokkiva kauneus vie varjot mielen labyrintista - mielen, joka kyselee tarkoituksia ja merkityksiä tavalla, johon ei vastauksia omasta takaa löydy ja joka uhkaa johtaa ahdistukseen. Minulla on tapana muistutella tärkeimmistä asioista panemalla ne iskusanoiksi kännykkäni tervehdystekstien paikalle. Siinä on lukenut sellaisia sanoja kuin: "ilo", "ora et labora" ja "enjoy the ride". Kesäisin kännykässä lukee "kesällä ei tarvii kysellä".

Se tarkoittaa juuri sitä, että kesän kaiken ihanuuden keskellä kysymys elämän tarkoituksestä käy turhaksi. Elämän tarkoitus kesällä kun on vain avata aistit ja sielun luukut ammolleen ja ottaa vastaan kesän ylenpalttiset lahjat.

Joku muu

Aloitan kesäblogin pitämisen tänä kesänä 2010 jo nyt, koska oikeastaan kesä Helsingissä alkaa ensimmäisen kerran juuri vappuna. Talvi oli superluminen, niinpä kotimaisemassanikin vielä on muutama valkoinen kasa, mutta toisaalta varhaisimmat puut ja pensaat jo pullistelevat silmujaan. Eilen heitin hyvästit sukkahousuille, tänään hain varastosta kesävaatteet parvekkeelle tuulettumaan. Istutin ruusun purkkiin ja nautin, kun iltapäivällä auringonpaisteessa parvekkeella oli hyvinkin 20 astetta lämmintä.

Ullanlinnanmäellä aamupäivällä oli melko koleaa. Katselimme I:n kanssa auton ikkunasta, kuinka valkolakkinen kansa taivalsi maiharit päällä, hanskat käsissään ja kaikenlaista lämmikettä repuissaan määrätietoisin askelin kohti puistoa. Tällaisena päivänä vapun vietto on outo yhdistelmä akateemisia perinteitä ja eräretkeilyä. Koska kolmas elementti on liiallinen viinanjuonti, en oikeastaan kauheasti vapunvietosta välitäkään. M:n piknin oli toki ylellinen, kuten aina.

Lapsuuden vapuista muistan, että usein silloin sai ensimmäistä kertaa laittaa jalkaan kevätkengät, sukkahousut ja hameen. Kun talven aikana oli yleensä kasvanut ulos edelliskesä kengistä, sai hyvin usein uudet. Voi, miten kevyiltä askeleet tuntuivatkaan!

Tämän vapun suurin huvi minulle oli se, että tulin hankkineeksi Tiimarista itselleni pikimustan peruukin ja pinkit pelleilylasit. Ne yhdistettynä ajat sitten pieneksi jääneeseen minihameeseen ja muihin asiattomiin vaatteisiin saivat aikaan jonkun tyypin, jota lapset eivät ensin tunnistaneet lainkaan, mutta pitivät sitten Anna Kuoppamäkenä (pop-tähti ja Länsi-Helsingin musiikkiopiston teoriaopettaja. On muuten nerokas veto opistolta laittaa teoriaa opettamaan aistikas ja ihana Anna). I arveli, että ilmestys oli joko Leea Klemolan joku sivupersoona tai poika nimeltä Päivi. Luultavasti muistutin lähinnä drag queenia, olin siis tyttö, joka näyttelee poikaa, joka näyttelee tyttöä. Piknikillä tänä aamuna muuan tuttava arveli, että olen joku kiinalainen maahanmuuttaja.

Miksi ihmeessä? Idea oli peräisin lasteni koulusta, missä on joka vuosi aivan hulppeat vappunaamiaiset. Opettajat näkevät mahdottomasti vaivaa laittautuakseen. Tänä vuonnakin siellä oli yksi geisha, yksi uskomattoman taitavasti tehty kahdeksankymppinen mummo, raju punkkari, merikapteeni, dagen efter ylioppilas, jne. Minun vain teki mieli. En ole aikapäiviin ollut naamiaisissa enkä muutenkaan liiku rooleissa. Harrastajateatteri olisi hauskaa, mutta en ehdi semmoiseen. Vappuna saa hullutella ja kokeilin siis, miltä tuntuu olla joku muu. Menin peruukissa eilen aamulla lasten koulun juhlaan ja illalla täydessä tällingissä ystävien luo pieniin vappuaaton juhliin. Tänä aamuna Ullanlinnanmäellä esiinnyin taas pelkässä peruukissa. Sisältä päin ei tietenkään tuntunut mitenkään erilaiselta, mutta ihmisten ilmeiden seuraaminen oli hauskaa. Epäuskon hetki ennen tunnistamista ja nauru sen jälkeen. Se kevensi. Roolileikki auttoi minua arjessani vakavaa puurtajaa heittämään kuorman hetkeksi tien poskeen.