Tänään kaverit ovat kertoneet facebookissa lähinnä pulahduksista veteen: kuka Saimaaseen, kuka uima-altaaseen tai Munkan rantavesiin - ne harvat, jotka yleensä ovat facebookissa käyneet kääntymässä. Minä vietin melkein koko päivän sisällä tekemässä viimeistä työpuristusta ennen varsinaisemman loman alkua. En voi silti valittaa: perkasin yhtä kirjan käsikirjoitusta hyvässä flowssa kaiken päivää Schumannin hellimpien liedien säestyksellä (Dichterliebe, Liederkreis, Myrthen). En voi valittaa, oikeastaan nautin olostani. Kun sitten sain kaiken mallikkaasti illansuussa pakettiin, lähdin kävelylenkille edelleen kuumaan kesäsäähän, kävin katsomassa Munkan rannan aurongonottajia, ostin Kallen kioskista jätskin, haistelin jasmiineja. Siinä maisemassa tulee mieleen valtava määrä muistoja, enimmäkseen kauniita. Ihanaa kulkea Munkan katuja ja puistoja pitkin kaikessa rauhassa. Yleensä kun siellä asioidessa on aina kiire jonnekin: viemään lapsia musiikkiopistoon, ostoksille, toimittamaan asioita.
Vietin pitkän ihanan juhannusviikonlopun Haapsalussa I:n vieraana ja sieltä palattuani olen tehnyt lujasti töitä. Eniten iloa on tuottanut kokemus videon editoinnista. Olin erään internet-toimeksiantajani lähettämänä keikalla päivittämässä juttua, johon oli luontevaa liittää viedeopätkä. Minun piti saada koulutettu kuvaaja mukaan, mutta kun hän ei ehtinyt, päätin hoitaa homman itse. En epäröinyt lainkaan videon kuvaamista ja leikkaamista, vaikka en olekaan ihan tällaista koskaan tehnyt enkä varsinkaan leikannut itse. Syy oli se, että kesän alussa omat tyttäreni päättivät serkkunsa kanssa tehdä videon ja kun tuli sen editoimisen aika, otin Macista esiin iMovie-ohjelman täysin luottaen siihen, että se on yhtä järkeenkäyvä ja helppokäyttöinen kuin kaikki Macin ohjelmat. Aivan oikein: käytimme tyttöjen kanssa kenties viisi minuuttia sen käytön opetteluun, minkä jälkeen tytöt hätistivät minut pois häiritsemästä ja tekivät videonsa itse loppuun. Siitä tuli hieno ja se ladattiin youtubeen linkin taakse ystävien nähtäväksi.
Niinpä ennen keikalle lähtöä treenasin vähän pari vuotta vanhan videokamerani ja jalustan käyttöä, tein käsikirjoituksen ja kuvaussuunnitelman ja ei kun kuvaamaan. Editoimiseen meni muutama tunti ja onnistuin tekemään kaiken sen mitä halusinkin: irrottamaan kuvan ja äänen toisistaan, tekemään tekstitykset, säätämään erilaisia tasoja, yms. yms. Tokihan paljon on opittavaa ja kuvauskalustossa on toivomisen varaa, mutta tunsin kuitenkin valtavaa onnistumisen riemua ja etevyyttä. Siitä vaan tekemään lisää! Ja tästä lähtien luotan myös sokeasti siihen, että kun tulee seuraavan kerran tarve tehdä nettisivuja, ei tarvitse turvautua minkään nörtin apuun, vaan iWebilla saan tehtyä sitä mitä haluan! Hurraa! Pakko todeta, että Mac on ollut kaikella tavalla kalliimman hintansa arvoinen - vaikkakaan en aio hurahtaa Mac-uskovaiseksi.
Mahdetaanko koulussa opettaa tämmöistä ja jos, niin minkähän oppiaineen raameihin tämä mahtuu? Kuvaamataidon - vai onko oppiaineen nimi nykyisin kuvataide? Voi, olisipa omina kouluaikoinani kuvaamataitoon kuulunut vaikka videoiden teko ja editointi, olisin saattanut kokea onnistumisen iloa. Kynä ja paperi kun eivät kerta kaikkiaan ole minun välineitäni. Aivojeni ja käteni väliltä puuttuu sellainen piuha, jota pitkin nähty tai kuviteltu siirtyisi mielekkäänä kuvana paperille.
Mitä muuta nykytekniikan ja -ajattelun mahdollistamaa koulussa pitäisi/voitaisiin opettaa?
Yksi tärkeä vallankumouksen tekemisen paikka olisi ainakin liikunnanopetus. Tapasin talvella erään muinaisen kouluaikaisen ystäväni, josta tuli ammattitanssija, siis ammatikseen liikkuja. Hänelle koulun liikunnanopetus oli aikanaan ihan samanlaista tuskaa kuin minullekin eikä hän koskaan saanut kahdeksaa parempaa numeroa siitä.
Emme varmasti ole ainoita. Koulussa on luultavasti edelleen suuri määrä lapsia ja nuoria, joille pituushypyn, cooperin testin tai koripallon sääntöjen opettamisesta ei koidu sen enempää iloa kuin hyötyäkään ja näiden taitojen mittaamisesta pelkkää nöyryytystä. Eikö edes vaihtoehtona perinteiselle, sotilaskasvatuksesta peräisin olevalle, voimaa/tekniikkaa/taitoja opettavalle ja arvioivalle liikunnalle voitaisi tarjota sellaista ruumiinkulttuurikasvatusta, johon sisältyisi perusterveysliikuntatekniikoiden opetus (kävely, juoksu, hiihto, uinti, pyöräily) sekä esimerkiksi pilatesta ja muuta ennaltaehkäisevää itsehoitoa sekä rentoutus- ja keskittymisharjoituksia. Ja tietenkin tanssia, joka hoitaa sekä mieltä että kehoa ja vieläpä edistää ihmissuhdetaitoja. Tällaisessa liikunnanopetuksessa numeroarviointi olisi ihan järjetöntä, niin kuin se mielestäni on taito- ja taideaineissa ylipäätään.
Entäpä millaista olisi mielekäs, sielua ravitseva musiikinopetus rytmitajuttomille ja sävelkorvattomille? Käsityönopetus kömpelöille? Kotitalousopetus toheloille? Tarjoaako tekniikka uusia mahdollisuuksia niille, joilta puuttuu luonnonlahjakkuus näillä aloilla? Taide kun kuuluu kaikille, kuten Helsingin juhlaviikot joku vuosi sitten julisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti