Tämä kesä

Näin on hyvä

2011-08-13T12:38:00.000-07:00

Hämärässä illassa parvekkeella. Jostain kaikuu vaimea jazztrumpetin ääni, kynttilä hehkuu ja valaisee simpukankuoria. Vielä on kesä.
Tämä on ollut hyvä kesä. Muutama kuukausi sitten olin väsynyt, lyhytpinnainen ja varmasti myös läheisilleni ankea. Viime talvikausi oli uuvuttanut minut: liikaa työtä, liian vähän lepoa ja palautumista. Oli vähän huolissanikin, olinko jo venyttänyt vieteriä liian tiukalle? Mutta onneksi ei mitään niin vakavaa, etteikö rauhallinen heinäkuu auringossa, monta viikkoa omatahtista nukkumista, Nilsiän maisemat ja järvi, Haapsalun leivokset ja konsertit sekä rakkaimpien seura parantaisi. Aurinko on lämmittänyt luihin asti ja kaikenlaiset arkiset stressin aiheet ovat yksinkertaisesti haihtuneet pois. Toimintatarmo ja työn ilo ovat palanneet.
Olemme tänään viettäneet ihanaa iltaa Talissa ystävien kanssa: noukimme pensaasta karviaisia, grillasimme pihvejä, joimme kuohuviiniä ja punkkua, katoimme pöydän kauniisti, jälkiruoaksi mansikoita ja jäätelöä. Tämä oli koululaisille eräänlainen lomanpäätösjuhla.
Tällaiset hetket ovat parasta mitä tiedän, näinä hetkinä olen niin onnellinen kuin ylipäätään voin kuvitella olevani. Niin yksinkertaisista, mutta kallisarvoisista aineksista koostui onni tällä kertaa: hyväntuulisista, rakkaista ihmisistä, joiden seurassa voi olla tyynesti mitä on, parista kilosta perunaa, salaattia, hyvin marinoiduista pihveistä ja muista aivan tavallisista S-marketin herkuista, noin kympin punkusta ja skumpasta ja kypsyvistä omenoista. Pidän erityisenä onnena sitäkin, että tunnistan onnen. Ikuisesti tyytymättömät ja parempaa kaipaavat voivat päästä pitkälle, mutta en kadehdi heitä. En kaipaa Ruoka-Glorian erikoisuuksia, kalliita vanhoja viinejä, matkoja kaukomaille enkä merkkihenkilöiden seuraa. Näin on hyvä. Haluaisin ajatella – vaikka mistäpä sitä tietää – että vaikka olisin huomattavasti varakkaampi ja elämäni olisi kaikin tavoin väljempää, en eläisi tämän suureellisemmin, en ahnehtisi tämän enempää. Nähdäkseni onnellisinta kypsymistä on herkistyminen: se, että yhä pienemmät ilon aiheet synnyttävät yhä suuremman ja syvemmän tunteen, mikä lienee addiktiolle päinvastainen kehitys. Jos tämä trendi jatkuu, niin kahdeksankymppisenä ensimmäinen kevätauringon säde riittää liikuttamaan minut kyyneliin ja pieneen kristallipikariin kaadettu viinitilkka vie jo jalat alta.

Kesä heittää hiljaisia, lempeitä hyvästejään ja jättää lahjoja jälkeensä. Sen voi antaa mennä siinä onnellisessa tiedossa, että kaikella todennäköisyydellä kaikki tämä ihanuus vielä toistuu. Ja jo ennen sitä sama porukka kokoontuu jonkun toisen pöydän ääressä syntymäpäivillä, jouluna, ystävänpäivänä, pääsiäisenä, vappuna ja ihan muuten vaan.
Kun räntä ropisee ikkunaan ja maisema on synkkä ja lohduton, kaadamme laseihin camparia tuoremehun kera – menneen kesän muistoksi ja tulevan kutsumiseksi.
Se tulee taas.

Du coté de chez I.

2011-07-23T08:53:00.000-07:00

Vietämme tänään suvantopäivää täällä Haapsalussa, ystäväni I:n talossa. V perheineen lähti toissa päivänä, I:n äiti ja tytär ystävineen lähtivät muutama tunti sitten ja seuraava lössi saapuu ensi yönä. Muonavahvuuteen kuuluu tällä hetkellä I:n ja minun lisäkseni vain täti ja serkku ja kaksi koiraa. Toinen koirista on serkun omistama amerikan buldoggi, kauhea hurtta. Sitä ei voi päästää samoihin tiloihin toisen koiran kanssa, ja pihallekin koirat päästetään vuorotellen. Henkilökohtaisesti en käsitä tällaisten jättikoirien tarpeellisuutta ja viehätystä, mutta tässä huushollissa ovat seinät leveällä ja katto korkealla kaikella tavalla. Emäntämme parhaita piirteitä on tietty likinäköisyys, vieraanvaraisuus ja suurpiirteisyys ihmisten ja koirienkin suhteen. Sitä yritän häneltä oppia.

Yhtenä esimerkkinä tästä oli tosiaan se, että täällä viipyi lauantaista torstaihin ystäväni V. perheineen - ihmisiä, joita talon emäntä ei ollut koskaan tavannutkaan. Olen tutustunut V:iin, kun hänen vanhempi tyttärensä oli samaan aikaan samassa esikoulussa omien tyttärieni kanssa, sittemmin olemme lusineet vuosikausia yhdessä musiikkiopiston kahvilassa. Meitä yhdistää muun muassa kirjallisuus, jonka kautta hyvänpäiväntuttavuus on syventynyt henkilökohtaisemmaksi ystävyydeksi.

Niinpä vain he tulivat tänne, asettuivat taloksi ja alkoivat viihtyä. Kolhoosielämä perustuu siihen, että emäntä ei juurikaan emännöi eikä edes väitä tietävänsä kaikkea, mitä talossa tapahtuu. Kun on paljon sopeutuvaisia, yhteistyökykyisiä aikuisia, arjen vaiva on kevyttä: yksi käy kaupassa, toinen tiskaa, kolmas tekee ruokaa, jonka suhteen kunnianhimo ei ole korkealla. Se, joka ensimmäisenä aamulla herää, lataa perkolaattorin. Perkolaattorikahvi kuuluu talon erikoisuuksiin, se on todella kuumaa ja hyvää! Jokainen kaivaa kaapista aamiaiseksi mitä mielii. Lounas on joko eilisiä jämiä itsepalvelutyyliin tai sitten se syödään kahvilassa noin kahden euron pilkkahintaan. Illalla syödään nautiskellen yhdessä. Täällä saa paljon hyvää valmisruokaa, muun muassa todella herkullisia lihapullia. Kun niiden seuraksi tehdään vähän erilaisia salaatteja, siinä se sitten on.

Oli kivaa syventää ystävyyttä V:n ja hänen perheensä kanssa. Oli myös mukavaa jakaa ystäviä toinen toisilleen. Onnistuneet sokkotreffit. Nyt meillä on yhteisiä muistoja!

Oli myös ihana kuljeskella heidän kanssaan kaupungin katuja ja seurata ikään kuin kertausharjoituksena heidän ihastumistaan Haapsaluun: kauniiseen rantabulevardiin, idyllisiin puutaloihin, kirpputoreihin, käsityökauppoihin sekä hurmaaviin kahviloihin ja niiden suussa sulaviin leivoksiin. Sivumennen sanottuna löysin kirjakaupasta keittokirjan, jossa on esitelty Haapsalun kuuluisan kakkumestari Nadjan kakut ja niiden reseptit. Jospa onnistuisin tekemään esimerkiksi ihanaa vaarika-beseerullaa - eräänlaista vadelma-marenkikääretorttua, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan loistava herkku.

Heidän lähdettyään olen tehnyt vähän kirjallisia töitä sekä omistautunut käsitöille. Se on ollut todella kivaa! Olin ostanut Suomesta Marimekon Napakettu-kangasta, todella villiä ja värikästä isokuvioista puuvillaa, josta ompelin yksinkertaisen, 60-luvun Jaqueline Kennedy -tyylisen kotelomekon. Se onnistui mainiosti. Kun täällä on saatavilla valtavat valikoimat kaikenlaisia käsityötarvikkeita, menin ja ostin sävy sävyyn helmiä ja sommittelin niistä kaulanauhan. Tämä on tuottanut paljon iloa!

Käsityön tekemisen ilo ja innostus ovat olleet minulle merkki siitä, että olen sentään levännyt. Muistan, kun tulimme tänne juhannuksen tienoilla ensimmäiselle lomajaksolle, lösähdin niin, että kauppaan meneminenkin tuntui ponnistukselta. Hirvitti jo, mahtaakohan toimintatarmo milloinkaan palata. On se palannut. Huomaan muutenkin olevani rennompi ja pehmeämpi, varmaan myös kanssaihmisille. Minulle tekee hyvää, kun ensinnäkin on mukavaa aikuisseuraa, rento meininki ja rajallinen vastuu esimerkiksi ruoasta ja muista hyvinvointipalveluista ja mahdollisuus välillä vetäytyä omiin oloihin. Liikunta on tosin helteen takia jäänyt vähemmälle. Olemme muutamina iltoina lähteneet kymmenen jälkeen kävelylle, kun kaupunki viimein on alkanut viiletä. Ilma on silloin ollut kuin linnunmaitoa, horisontti on kajastellut punaisena, ruusut tuoksuneet rantabulevardilla ja kaiken yllä on vallinnut hiljaisuus ja rauha. Toden totta: täällä ei kärsitä melu- eikä kuvasaasteesta, esimerkiksi neonvaloja ei ole, vaikka kaikki modernit kaupalliset palvelut ovat saatavilla. Olemme painaneet nämä iltahetket mieliimme: nämä ovat vuoden harvinaisia iltoja, huippuhetkiä.

Luin muutama päivä sitten loppuun amerikkalaisen Lionel Shriverin kirjan So Much for That, viiden tähden kirja. Se kertoo sairastamisesta Amerikassa ja läpivalaisee sikäläisen terveydenhuoltosysteemin karmivalla tavalla. Lisäksi se on aivan erinomaista kaunokirjallisuutta, todellinen pageturner. Nyt on menossa kirpparilta löydetty Erik Wahlströmin Tanssiva pappi, joka kertoo Uno Cygnaeuksesta. Ostin sen, kun se kertoo Suomen historian mielenkiintoisesta vaiheesta. Olen lukenut vajaan neljänneksen, eikä se ole oikein lähtenyt lentoon. Jotenkin kökköä stooria ja kökkö suomennos, olisi pitänyt tietysti saada alkukielellä. Lisäksi ärsyttää ihan tarpeeton, irrallinen seksuaalielämällä mässäily.

Seuraava porukka saapuu ensi yönä. Täällä pedataan sänkyjä, imuroidaan ja siirrellään tavaroita paikasta toiseen. Kun se alkaa toteuttaa itseään, seuraa grillausta ja mässäystä, aika paljon punaviiniä, erilaisia hankkeita, joissa käytetään vasaraa ja poraa, sekä desibelitason melkoinen nousu. En kuvittele pystyväni keskittymään mihinkään älylliseen. Sen sijaan mukanani on vielä yksi Marimekon puolipellavainen kangas, jonka aion ommella lautasliinoiksi ja hienoa pellavapitoista virkkauslankaa kukkahuivin tekemiseen.

Vielä viikko elämää toisessa todellisuudessa. Tartun siihen lujasti.

Onnistumisen iloa osaamattomille

2011-07-02T11:33:00.000-07:00

Tänään kaverit ovat kertoneet facebookissa lähinnä pulahduksista veteen: kuka Saimaaseen, kuka uima-altaaseen tai Munkan rantavesiin - ne harvat, jotka yleensä ovat facebookissa käyneet kääntymässä. Minä vietin melkein koko päivän sisällä tekemässä viimeistä työpuristusta ennen varsinaisemman loman alkua. En voi silti valittaa: perkasin yhtä kirjan käsikirjoitusta hyvässä flowssa kaiken päivää Schumannin hellimpien liedien säestyksellä (Dichterliebe, Liederkreis, Myrthen). En voi valittaa, oikeastaan nautin olostani. Kun sitten sain kaiken mallikkaasti illansuussa pakettiin, lähdin kävelylenkille edelleen kuumaan kesäsäähän, kävin katsomassa Munkan rannan aurongonottajia, ostin Kallen kioskista jätskin, haistelin jasmiineja. Siinä maisemassa tulee mieleen valtava määrä muistoja, enimmäkseen kauniita. Ihanaa kulkea Munkan katuja ja puistoja pitkin kaikessa rauhassa. Yleensä kun siellä asioidessa on aina kiire jonnekin: viemään lapsia musiikkiopistoon, ostoksille, toimittamaan asioita.
Vietin pitkän ihanan juhannusviikonlopun Haapsalussa I:n vieraana ja sieltä palattuani olen tehnyt lujasti töitä. Eniten iloa on tuottanut kokemus videon editoinnista. Olin erään internet-toimeksiantajani lähettämänä keikalla päivittämässä juttua, johon oli luontevaa liittää viedeopätkä. Minun piti saada koulutettu kuvaaja mukaan, mutta kun hän ei ehtinyt, päätin hoitaa homman itse. En epäröinyt lainkaan videon kuvaamista ja leikkaamista, vaikka en olekaan ihan tällaista koskaan tehnyt enkä varsinkaan leikannut itse. Syy oli se, että kesän alussa omat tyttäreni päättivät serkkunsa kanssa tehdä videon ja kun tuli sen editoimisen aika, otin Macista esiin iMovie-ohjelman täysin luottaen siihen, että se on yhtä järkeenkäyvä ja helppokäyttöinen kuin kaikki Macin ohjelmat. Aivan oikein: käytimme tyttöjen kanssa kenties viisi minuuttia sen käytön opetteluun, minkä jälkeen tytöt hätistivät minut pois häiritsemästä ja tekivät videonsa itse loppuun. Siitä tuli hieno ja se ladattiin youtubeen linkin taakse ystävien nähtäväksi.
Niinpä ennen keikalle lähtöä treenasin vähän pari vuotta vanhan videokamerani ja jalustan käyttöä, tein käsikirjoituksen ja kuvaussuunnitelman ja ei kun kuvaamaan. Editoimiseen meni muutama tunti ja onnistuin tekemään kaiken sen mitä halusinkin: irrottamaan kuvan ja äänen toisistaan, tekemään tekstitykset, säätämään erilaisia tasoja, yms. yms. Tokihan paljon on opittavaa ja kuvauskalustossa on toivomisen varaa, mutta tunsin kuitenkin valtavaa onnistumisen riemua ja etevyyttä. Siitä vaan tekemään lisää! Ja tästä lähtien luotan myös sokeasti siihen, että kun tulee seuraavan kerran tarve tehdä nettisivuja, ei tarvitse turvautua minkään nörtin apuun, vaan iWebilla saan tehtyä sitä mitä haluan! Hurraa! Pakko todeta, että Mac on ollut kaikella tavalla kalliimman hintansa arvoinen - vaikkakaan en aio hurahtaa Mac-uskovaiseksi.
Mahdetaanko koulussa opettaa tämmöistä ja jos, niin minkähän oppiaineen raameihin tämä mahtuu? Kuvaamataidon - vai onko oppiaineen nimi nykyisin kuvataide? Voi, olisipa omina kouluaikoinani kuvaamataitoon kuulunut vaikka videoiden teko ja editointi, olisin saattanut kokea onnistumisen iloa. Kynä ja paperi kun eivät kerta kaikkiaan ole minun välineitäni. Aivojeni ja käteni väliltä puuttuu sellainen piuha, jota pitkin nähty tai kuviteltu siirtyisi mielekkäänä kuvana paperille.
Mitä muuta nykytekniikan ja -ajattelun mahdollistamaa koulussa pitäisi/voitaisiin opettaa?
Yksi tärkeä vallankumouksen tekemisen paikka olisi ainakin liikunnanopetus. Tapasin talvella erään muinaisen kouluaikaisen ystäväni, josta tuli ammattitanssija, siis ammatikseen liikkuja. Hänelle koulun liikunnanopetus oli aikanaan ihan samanlaista tuskaa kuin minullekin eikä hän koskaan saanut kahdeksaa parempaa numeroa siitä.
Emme varmasti ole ainoita. Koulussa on luultavasti edelleen suuri määrä lapsia ja nuoria, joille pituushypyn, cooperin testin tai koripallon sääntöjen opettamisesta ei koidu sen enempää iloa kuin hyötyäkään ja näiden taitojen mittaamisesta pelkkää nöyryytystä. Eikö edes vaihtoehtona perinteiselle, sotilaskasvatuksesta peräisin olevalle, voimaa/tekniikkaa/taitoja opettavalle ja arvioivalle liikunnalle voitaisi tarjota sellaista ruumiinkulttuurikasvatusta, johon sisältyisi perusterveysliikuntatekniikoiden opetus (kävely, juoksu, hiihto, uinti, pyöräily) sekä esimerkiksi pilatesta ja muuta ennaltaehkäisevää itsehoitoa sekä rentoutus- ja keskittymisharjoituksia. Ja tietenkin tanssia, joka hoitaa sekä mieltä että kehoa ja vieläpä edistää ihmissuhdetaitoja. Tällaisessa liikunnanopetuksessa numeroarviointi olisi ihan järjetöntä, niin kuin se mielestäni on taito- ja taideaineissa ylipäätään.
Entäpä millaista olisi mielekäs, sielua ravitseva musiikinopetus rytmitajuttomille ja sävelkorvattomille? Käsityönopetus kömpelöille? Kotitalousopetus toheloille? Tarjoaako tekniikka uusia mahdollisuuksia niille, joilta puuttuu luonnonlahjakkuus näillä aloilla? Taide kun kuuluu kaikille, kuten Helsingin juhlaviikot joku vuosi sitten julisti.

Lomautumisesta

2011-06-22T13:12:00.000-07:00

Tässä välissä on käyty maalla. Olimme siellä runsaan viikon, tosin A melkein koko ajan musiikkileirillä Lapinlahdella ja minä piipahdin kahden päivän työreissulla Helsingissä. Palasin suoraan kokouksesta lentäen. Heitin jakkupuvun pois, keitin teetä ja palauduin maalaisoloon.
Kumma juttu, miten erilainen se olo on. Ja miten hyvää se tekee.
Meni pari päivää ennen kuin osasin lomautua. Jatkoin kevätkauden kiireistä, väsynyttä touhuamista. Kulunut kausi on ollut tavattoman tiukka. Työtä on ollut - onneksi - ja lisäksi talohanke on vienyt kaiken liikenevän vapaa-ajan. On ollut monia sellaisia viikonloppuja, että maanantai niiden jälkeen on tuntunut lepopäivältä. Rakastan hanketta ja siinä mukana olevia ihmisiä, meidän kokouksemme ovat antoisia ja innostavia, mutta myös todella uuvuttavia. Usein niiden jälkeen olen ollut ihan pökerryksissä.
Tämä kaikki on varmasti tehnyt minustakin kireän, stressaantuneen touhottajan ja tokihan ainoana aikuisena ison lapsilauman kanssa touhua onkin. Mutta en osannut hidastaa tahtia, saati ryhtyä nauttimaan kesän iloista - toisin kuin lapset, jotka alkoivat heti puljata järvessä, iloita serkkujensa seurasta, tehdä elokuvia ja mitähän kaikkea. Olin luultavasti heidän silmissään tylsää seuraa, kun viipotin tuimana pitkin pihaa siivoamassa huussia, laittamassa aittaa järjestykseen ja huomauttelemassa hujan hajan lojuvista pyyhkeistä ja uikkareista, voista ja juustosta, jotka pitää panna jääkaappiin ja vaatimassa ettei saa katsoa höpöohjelmia telkkarista. Häpeäkseni tunnustan, että siinä touhussa jäi talviturkki heittämättä, vaikka oli helle. Sitten yhtäkkiä helle loppui, enkä minä arkajalka enää mitenkään voinut....
Kun olin muutaman päivän touhunnut ja muutaman yön nukkunut sikeää metsäunta, tuli sadepäivä ja jokinlainen lösähtäminen. Köllötin sohvassa lasten kanssa, katsoin heidän kanssaan videoita.
Siinä sadepäivänä sohvalla lapset ihan silminnähden nauttivat siitä, että minä vain olin. Pyrkivät kainaloon, kertoivat juttuja. He ovat kaivanneet minua sellaisena. Itsekin kaipaan itseäni sellaisena.

Pingotuksestaluopumisharjoitus: hengitän syvään, sisään ja ulos, monta kertaa. Kuuntelen hiljaisuutta tai mitä onkaan kuultavana määrättömän ajan. Tätä ja tällaista on juuri nyt. Otan sielun silmälasit pois ja annan maailman asioiden sumentua, saada parahultaiset ääriviivat - on vähemmän tehtävää ja korjattavaa. Tulkoot, olkoot ja menkööt, heitän rakkautta perään ja päästän irti.
Love, peace and understanding - pitäisikö hankkia joku oikein villi hippimekko, jolla muistuttelisi itseään tästä.

Maailmantoteemi

2011-06-06T14:01:00.001-07:00

Keittiöni nurkassa seisoo pieni maailmantoteemi.
Se on nettiradio, joka ilmestyi taloon toissa päivänä. Yksitotinen musta torni, jonka tarkoitusta ja tehtävää olisi vaikea päätellä, jos ei tietäisi. Muotoilultaan se voisi olla vaikka muumien Mörön käsialaa. Mutta mitä mahdollisuuksia se kätkeekään sisäänsä!
Minulla oli kylässä perjantaina muusikkoystäväni V., joka kertoi saaneensa nettiradion äitienpäivälahjaksi. Hän on aikoinaan opiskellut Lontoossa ja kertoi, että se, mitä hän jäi sieltä eniten kaipaamaan, oli BBC:n Radio 4, asiapuhekanava. Ja nyt tuo musta torni on tuonut sen hänen keittiöönsä.
Lamppu syttyi päässäni, se vehje oli saatava! Lauantaina oli sopivasti koulun päättäjäispäivä ja pitihän koulutyönsä mallikkaasti hoitaneille (ja varsinkin heidän äidilleen) hankkia jokin sopiva lahja. Clas Ohlssonilta sen sai, maksoi satasen.
Radio siis päästää ilmoille kaikki maailman radiokanavat, joiden lähetys on netissä. Tokihan niitä voisi kuunnella myös tietokoneen kautta, mutta keittiön pöydällä seisova toosa on monin verroin helpompi käyttöliittymä.
Toistaiseksi olen etsinyt esiin V:n suosittaman BBC 4:n. Kanavan uutisissa kerrottiin eilen mm. siitä, kuinka Englannin kuningatar oli hetken ajan näyttänyt pettyneeltä, kun hänen hevosensa ei ollut voittanut kilpailuissa, "mutta sitten kuningatar sai takaisin hillityn ilmeensä ja alamaiset osoittivat suosiotaan". Opin myös yhtä ja toista brittiläisestä luomumaidon tuotannosta sekä sikäläisissä muslimiyhteisöissä ilmenevästä serkkuavioliittojen ongelmista - siinä samalla kun leivoin lapsille rieskaa. Sitten löytyi barokkimusiikkikanava ja tarkoituksena on etsiä erilaisia jazz- ja bossa nova -kanavia. Mitä vielä hakisi? Ainakin Ruotsin, Saksan ja Ranskan parhaat puheohjelmat on etsittävä. Olen kiitollinen vihjeistä, jotka johtavat minut hyvän, toimitetun radio-ohjelman pariin.
Kesä on siis täällä ja tästä käynnistyy tämänvuotinen kesäblogini. Vielä ei tosin ole minun hetkeni levätä, olen kaupungissa ja koitan saada kaikenlaisia töitä ja muita asioita hoidettua. Huomiseksi on luvattu hellettä, mutta ei auta kuin paahtaa hommia eteenpäin.
Lapset sentään jo rehottavat vapaassa luovuuden tilassa. Vein tänään tytöt kaverinsa kanssa Hietsun kirpputorille myymään kirjoja ja kaikenlaista vanhaa kamaa, jota on tullut sekä heidän omista kaapeistaan että mummin muutosta. Tienasivat 50 euroa kukin ja polttivat nenänsä petollisessa, tuulisessa säässä. O. pyöräili kirjastoon ja osti poistohyllystä Suomen Laki 2008, kaikki kolme osaa. Siinäpä sitä on kesälukemista nuorelle miehelle.

Viimeisenä iltana

2010-08-05T13:19:00.000-07:00

Vietän viimeistä iltaa Nilsiässä. Huomisaamuna aikaisin hyppään junaan ja matkustan Helsinkiin hakemaan tytöt pois musiikkileiriltä. Esikoinen jää vielä tänne mummin iloksi ja marjastamaan, ensi viikolla alkaa hänen koulunsa ja sitä seuraavalla tyttöjen. Otetaan hidas lasku arkeen, keksitään kesäkivaa kaupungissa.

Maisema, johon on ennustettu myrskyä jo pariin kertaan, on aivan tyyni ja auringonlasku kuin Lapin kullan mainoksesta. Otin kuviakin, jotka ovat niin kliseisiä, etten kehtaa niitä kenellekään näyttää, mutta jotka ovat minulle rakkaita muistoja heti huomisesta lähtien. Täällä nyt vain on niin kaunista. Pulahdin rituaalinomaisesti vielä kerran järveen, niin on täällä tapana ennen lähtöä. Otin itseeni vielä kaikin aistein tätä lepoa, rauhaa ja onnea.

Päässä soi jokin tummasävyinen Bachin koraali pianolla soitettuna, en saa päähäni sen nimeä. En tiedä miksi juuri se soi, oikeastaan se on turhan dramaattista. Näitä viimeisiä iltoja on ollut kymmeniä, ei tässä sen kummempaa.

On ollut hyvä loma. Loma toden totta, ensimmäinen vuosiin. En ole viikkoihin tehnyt töitä, en juuri ajatellutkaan niitä, ja se on hyvä. Mistä tätä unta riittää - viime yönäkin nukuin melkein kymmenen tuntia. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen osannut rentoutua ja levätä murehtimatta sitä, että pankkitili on nyt loppukesästä todella tyhjä ja kun ensi maanantaina minun pitäisi orientoitua töihin, ei ole mitään odottamassa. Luotan siihen, että jotain tulee, jotain kehitän nopeastikin. Luotan myös siihen, että jaksan, mitä jaksaa pitää, myös repeämistä joka suuntaan ja lyhytjänteistä perehtymistä moneen asiaan yhtä aikaa. Juuri se minua eniten keväällä uuvutti.

Tämä hetki vetää herkäksi. Sydämessä liikkuu juuri nyt juuri tätä - pintarealistit lakatkaa lukemasta:

Uskon Jumalaan ja toiseen todellisuuteen, joka on tässä rinnalla koko ajan. Uskon paikkoihin, aikoihin ja asioihin, jotka ohentavat todellisuuksien välistä rajaa. Lepo, luonto, musiikki, kaunokirjallisuus, rakkaus, ystävyys, lapset. Minulla on ohut iho, eikä se ole vuosien vaikutuksesta tullut yhtään paksummaksi, joustavammaksi ja kestävämmäksi ehkä. Uskon rakkauteen ja ystävyyteen, joka kestää ikuisesti - jos ei kestä, se ei ole sitä mitä väittää olevansa. Uskon yksinkertaiseen elämään ja nöyryyteen isojen asioiden edessä. Uskon jaettuun ruokapöytään. Uskon työhön Jumalan käsinä maailmassa. Uskon asioiden syviin merkityksiin ja siihen, että kaikki mitä täpahtuu, on osa Suuren Suurta Kertomusta. Uskon jatkuvaan turhasta luopumiseen ja kurottumiseen kohti totuutta. Uskon uusiin alkuihin joka hetki. Uskon hyvään hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, jossa kaikki elpyy ja kasvaa. Uskon todellisuuteen, johon sisältyy kaikki ja joka on pohjimmiltaan hyvä.

Tämän uskon varassa palaan arkeeni, tulkoon mitä tulee.

Huh, tästä en selviä nukkumaan ilman konjakkia.

Huono partiolainen

2010-08-02T11:18:00.000-07:00

Sitten viimeisen kirjoituksen on tapahtunut paljon. Matkustin hyvässä seurueessa Haapsalusta Helsinkiin, missä yritin nukkua yhden yön, jäi kauhean kuumuuden takia yritykseksi. Seuraavana päivänä lähdin ajamaan Hämeen kautta Savoon, nappasin lapset matkan varrelta. Määränpäänä oli maatilamajoitus Kuopion kupeessa, olimme siellä yhdessä taloyhdistyksen porukan kanssa. Kun saavuin paikalle ja näin majapaikan, olin saada jonkinlaisen paniikkihäiriön. Oli historian kuumin päivä, Kuopion seudullakin sellaiset 35 C. Meille oli varattu majoitus 200 vuotta vanhassa aitanröttelössä, sen yläparvella, jonka ainoaan lamppuun ei syttynyt valo ja jossa oli noin 40 C kuumaa eikä mitään räppänää, jota olisi tuuletustarkoituksessa voinut avata. Käynti parvelle oli alahuoneen kautta, joten jos yöllä tulee asiaa vessaan, herättää varmasti kaikki.

Tajusin, etten saisi sellaisessa paikassa unta ollenkaan, vaikka takana oli siihen mennessä jo kaksi vajaasti nukuttua yötä. Kun oma, ilmalämpöpumpulla ilmastoitu kesäpaikka oli vain puolen tunnin ajomatkan päässä, ja kun ystävälläni I:llä oli ihan sama tunne, päätimme viettää iltaa muun porukan kanssa, mutta pelastautua nukkumaan meille. Lapsista paikka oli hauska ja he päättivät jäädä sinne.

Olen pahoillani siitä, etten ole tämän parempi partiolainen. Oli varmasti porukkahengen kannalta tosi tylsää, että pakenin paikalta. Vielä varsinkin kun olen tavallaan koko retki-idean äiti ja talohankkeen keskeinen hahmo. Muillahan tällaista vaihtoehtoa ei ollut. Toivoisin olevani sellainen maailmankansalainen, joka syö mitä tahansa ja nukkuu millaisissa oloissa vain. Oikeastaan olen haaveillut, että minusta voisi tulla vanhana reppuselkäkosmopoliitti, sellaiset näkevät eniten ja viisastuvat matkoillaan. Nyt vain iski unettomuuden kauhu. Reppuselkäkosmopoliitiksi on vielä matkaa.

Koko maatilamatkailupaikka alkoi ottaa päähän. Paitsi että makuuaitta oli rakennuksena mielestäni jo paloturvallisuuden kannalta arveluttava, se oli sisustettu tavaralla, joka ei kelpaa kierrätyskeskukseenkaan. Vanhan navetan karjakeittiöön kyhätyt saniteettitilat olivat entisen itäblokin tasoa ja saunakin perin alkeellinen, vaikka hyvät löylyt siellä sai. Tästä lystistä aamupaloineen veloitettiin 40 euroa/yö/yöpyjä, joten perheeni osalta summa oli melkoinen.

Annoin paikan emännälle palautetta, jota hän ei ottanut kuuleviin korviinsa. Vaadin alennusta hinnasta, hän toi kolme piccolo-pulloa kuohuviiniä. Hän näytti keskittyvän mielikuvamarkkinointiin, oli tehnyt paksulle paperille upean esitteen hääjuhlista. Toki esite oli korea, kun kuvissa esiintyy laitettuja morsiamia, eikä varsinainen juhlapaikka. Ruokaa siellä olisi saanut myös, mutta todella huikeaan hintaan.

Olen ollut maatilamajoituksessa ennenkin ja kokemukset ovat tähän mennessä ylittäneet odotukset, tällä kertaa homma tuntui todella rahastukselta. Jääköön paikan nimi tässä sanomatta, mutta jos matkaatte Kuopion suunnalla, kysykää minne ei kannata mennä.

Se valittamisesta.

Kuopion asuntomessut olivat ihan OK, vähemmän outoja ratkaisuja kuin yleensä. Katselin yksityiskohtia, en vaivannut päätäni talojen rakenneratkaisuilla. Hyviä säilytyssysteemejä, kuraeteisiä ja kirjastohuoneita sekä terasseja.

Taloporukalla oli lystiä kuten aina, oli tosi kivaa tutustua ihmisiin vapaassa muodostelmassa, luonnon helmassa. Syötiin Sampossa, muut muikkuja, minä jonkinlaisen rekkamiehen annoksen.

Sen jälkeen I tuli muutamaksi yöksi meille maalle ja tutustutin hänet vaaramaiseman hienouksiin. Maisema teki toivotun vaikutuksen ja hän lupasi tulla toistekin, vaikka syksyllä marjaan. Eilen vein I:n ja tytöt junalle, he lähtivät Helsinkiin: I töihin ja tytöt musiikkileirille. Tänään olen esikoiseni kanssa marjastanut, vattuja löytyy kosteista paikoista. Muutama päivä otetaan vielä rennosti, marjastetaan, uidaan, siivoillaan, perjantaina on minunkin palattava kaupunkiin.

Purkkiborstsia ja alkoholitonta olutta

2010-07-28T03:44:00.000-07:00

Iloinen elämä Haapsalussa on ollut vielä iloisempaa, kun joukkomme on kasvanut entisestään. Meitä on ollut pöydän ääressä 12 henkeä iltaisin. Huippuhetki koettiin sunnuntaina, kun lähes koko joukko vietti rantapäivän Roosta puhkekülassa tästä vähän pohjoiseen. Siellä oli upea hiekkaranta, mutta jokin luonnonilmiö oli viilentänyt veden 10-asteiseksi. Vain hulluimmat uivat.

Tänä iltana lähden minä sekä I, V ja kaksi teiniä Helsinkiin. Jatkamme I:n kanssa huomenna Kuopioon asuntomessuille, nappaamme minun lapseni jostain matkan varrelta. Taloyhdistyksemme on varannut maatilamajoituksen kahdeksi yöksi. Luomme yhteisöä, saunomme, grillaamme ja haaveilemme talohaaveita yhdessä. Sen jälkeen lähden I:n ja lasten kanssa meille Nilsiään pariksi päiväksi. Maanantaina I matkustaa tyttöjen kanssa junalla kaupunkiin ja vie heidät tiistaiaamuna musiikkileirille Vuosaareen. Minä jään esikoiseni kanssa pariksi päiväksi maalle siinä toivossa, että sieltä löytyisi vadelmia ja/tai mustikoita.

Täältä lähtöä on edeltänyt serious shopping ja kohta alkaa auton pakkaaminen kiinalaista pakkaustaidetta noudattaen. Ostoslistalla ovat mahtava purkki-borsts, kompotit, hillot jotka ovat aivan erinomaisia ja lähes ilmaisia, ja meidän tapauksessamme alkoholiton olut, joka on havaittu todella hyväksi, paremmaksi kuin yksikään Suomen markkinoilla myytävä merkki. Lisäksi ostamme siemeniä, pähkinöitä ja vastaavia, myös lähes ilmaisia. Samoin tee, jota on saatavilla paljon useampia ja hienompia laatuja. Täkäläinen kosmetiikkamerkki Puhas Loodus valmistaa erinomaisia säilöntäaineettomia shampoita, hiushoitoja sekä maailman parasta meikinpoistoainetta hintaan euron purkki. Kirpputoreja on joka kadun kulmassa ja siellä kaikki maksaa korkeintaan euron. Käytetyt vaatteethan ovat kansainvälistä kauppatavaraa ja porukkamme on löytänyt mm. erittäin laadukkaita englantilaisia paitoja. Itse olen ostanut muutamatkin tyylikkäät ja mukavat kengät. Että tällaisilla lastataan auto ja autolla laiva. Pitkin syksyä sitten katetaan pöytään muistoja Haapsalusta.

On ollut ihana loma, paras mitä muistan. Ja olen osannut rentoutua täysin huolimatta siitä, että minulla ei ole tällä hetkellä mitään töitä tiedossa, ja pankkitili on siis aivan konkreettisesti tyhjenemässä. Luotan siihen, että kun elokuu alkaa, kaikki pyörähtää käyntiin ja töitä alkaa ilmaantua.

Tuntuu siltä, että alan myös olla valmis töihin ja Helsinki-elämään, kaikkeen siihen uuteen, mikä syksyllä alkaa. Asunnon kuumuus vain vähän hirvittää.

Salainen pikku paratiisi

2010-07-21T01:31:00.000-07:00

Terveiset Haapsalusta, Länsi-Virosta. Tämä on ihana kaupunki. Helpoimmin tämän kaupungin saa sielunsa silmiin muistelemalla vanhojen Astrid Lindgrenin kirjojen kuvituksia - niiden tekijä Ilon Wikland oli kotoisin täältä. Kuvat eivät ole mielikuvitusta, vaan Tommin ja Annikan talo sekä Pepin Huvikumpu ovat täällä. Keskellä kaupunkia on iso vanha keskiaikainen linna ja kirkko ja kadut kiertyvät kehinä sen ympärille. Kaupungin puutaloarkkitehtuuri on omaa luokkaansa, ainakin kotimaiseen halki poikki pinoon - tyyliin tottuneen silmiin. Ei voi kuin ihailla, kuinka lyhyessä ajassa veljeskansa on elvyttänyt taloutensa sosialismin aikaisesta täystuhosta. Vanhaa rakennuskantaa on elvytetty ja vaikka kaikenlainen kaupallisuuskin on saanut jalansijaa, vanhassa kaupungissa eivät välky Coca-cola -neonmainokset. Kaupunki on kerrassaan suloinen, kuin korurasia. Turisteja on jonkun verran, mutta änkyräporot puuttuvat kokonaan. Bussilastilaumat kulkevat muualla. Se, että ystäväni I aikoinaan monien kiemuroiden kautta löysi tämän paikan, tuntuu samalta kuin olisi löytänyt kaupungin parhaan, mutta edullisen ravintolan jostain sivukadulta.

Olen täällä I:n vieraana, talossa, jonka hän osti 10 vuotta sitten. Talo on iso ja ihan hassu, vanha kommunalka, rakennettu alun perin sellaiseksi satakunta vuotta sitten. Täällä siis ei ole yhtään varsinaista salia, vaan suuri määrä hellahuoneita kolmessa kerroksessa, sen lisäksi on kaksi sivuasuntoa ja sekalaisia piharakennuksia. Remonttia on tehty kaikki 10 vuotta ja tehdään varmasti maailmanloppuun saakka. Sähköt on, samoin vesi ja länsimainen kylpyhuone (perinteisen neukkuaikaisen kakkatornin asemesta). Jos olisin 10 vuotta sitten ollut I:n kanssa tätä taloa katsomassa, olisin esittänyt voimakkaan epäilevän mielipiteen hankinnan järkevyydestä juuri siksi, että tämä on aivan loputon työmaa. Mutta nyt on pakko antaa tunnustusta, taisi I sittenkin olla kaukaa viisas. Täällä voi viihtyä isompi joukko sekalaista seurakuntaa, ja kaikilla on mahdollisuus kallisarvoiseen yksityisyyteen. Ja vielä kun keskeneräisyyteen ja vieraiden vastaanottamiseen suhtaudutaan rennosti, ikuinen remonttikin on siedettävää. Suureksi siunaukseksi on koitunut toisen sivuasunnon vuokralainen Anne. Hän on kuusikymppinen sivistynyt rouva, joka ennen eläkkeelle lähtöään oli jonkun rakennusliikkeen johtaja. Hän toimii I:n virolaisten remonttimiesten työnjohtajana ja muun muassa pelasti meidät hetkessä pulasta, kun viemäripumppuun meni jotain sopimatonta ja tukki koko systeemin.

Kun perjantaina saavuin tänne, tunsin oloni todella tervetulleeksi, minulle kun annettiin koko talon upein huone kivijalasta: täysin remontoitu, viileä ja tyylikäs kamari, joka on oikeastaan ajateltu I:n äidin käyttöön. Hyllyllä oli minibaari: kaksi lasia ja pikkupullot Cointreauta sekä punkkua ja tyynyllä suklaalevy. Porukka oli päätellyt, että tarvitsen hemmottelua, kun olen viimeiset viikot pitänyt kesäleiriä lapsilaumalle ja vanhuksille. Täällä tosiaan on ihan päinvastainen tilanne. Kukaan ei tunnu odottavan eikä vaativan minulta juuri mitään. Minun osuudekseni yhteisön hyvinvoinnin edistämiseksi näyttää suunnilleen riittävän se, että minulla on auto mukana ja vien välillä koko sakin kauppaan ja uimaan. Luxusta!

Kaupat ovat täällä oma nautintonsa. Kyllä täytyy olla niin, että virolaiset ovat jotenkin henkisesti notkeampia, ketterämpiä ja sielukkaampia kuin yksitotiset suomalaiset. Tuossa aivan sadan metrin päässä olevassa pikkukaupassa on paremmat ja laajemmat valikoimat kaikkea kuin Pitäjänmäen S-martketissa, myös Stockmannin herkun veroisia valmisruokia. Ja kun käytiin autolla isommassa marketissa, meinasi itku tulla! Kaikki neukkuaikainen tuhru on siivottu pois, tilalle on tullut keskieurooppalainen eleganssi ja pohjoismainen hygienia. Kun muut raahaavat Virosta viinaa, minä tuon autolastillisen ruokaa. Ja kaikki puoleen hintaan tai halvemmalla kuin Suomessa!

Olemme myös nauttineet paikallisen kauneushoitolan palveluista. Kävin eilen jalkahoidossa ja siistiyttämässä kulmakarvani, puolitoista tuntia huolellista hoitoa, summa alle 25 euroa. Toinen erityisen nautinnon lähde ovat kaupungin kahvilat. Müüriääre kohvikin leivoksia ei kannata yrittääkään kuvailla, kannattaa vain tulla maistamaan.

Kaiken muun ihanan lisäksi täällä pikkukaupungissa on rikas kulttuurielämä. Muutama päivä sitten päättyi vanhan musiikin festivaali, jonka kahdessa konsertissa olimme. Konsertti, jossa esitettiin Vivaldin kirjoittamaa sakraalimusiikkia pelkkien naisäänten ja pariodisoitinten voimalla oli aivan huikea. Yhteen kappaleeseen kuului harvinainen alttotrio. Tuumasin kirkon penkissä, että barokkisäveltäjät taisivat rakastaa tummia naisääniä, joiden käyttö väheni oleellisesti, kun musiikki tuli meluisammaksi ja äänten piti kantaa isojen orkestereiden yli. Tänään alkaa jousisoitinfestivaali, jonne olemme myös menossa. Viikonloppuna on maalaismarkkinat ja Mudapaev, jolloin kaupungin keskustaan kannetaan viitisenkymmentä kylpyammetta, jotka täytetään mutavellillä ja niihin sitten menevät ukot kylpemään. Odotamme kiihkeästi tätä elämystä.

Helle hellii ja on ihanaa ulkoiluttaa kaikkia monet vuodet kaapissa ummehtuneita hempeitä, kevyitä kesävaatteita kauniin kaupungin kaduilla.

Juuri nyt en voisi olla paremmassa paikassa.

Sole mio

2010-07-13T02:02:00.000-07:00

Aurinko paistaa täydeltä terältä ties kuinka monetta päivää, ja on kuuma koko ajan, yölläkin. Veden lämpötila järvessä on 27 astetta, myös syvältä mitattuna. Ja minä nautin, nautin!

Ei ole parempaa kuin kesäaurinko, se on koko vuoden korkein hetki ja riittää minulle näiden päivien ohjelmanumeroksi. Aurinko tekee hyvää sielulle ja ruumiille sekä ennen muuta atooppiselle iholle. Minulle ei Suomessa voi koskaan olla liian aurinkoista, liian kuumaa (paitsi ilmastoimattomissa kulkuvälineissä) tai liian kesä millään tavalla. Jokainen sisätiloissa käytetty minuutti on tuhlausta. Tästä syystä huushollinhoito on viime päivinä ollut korkeintaan suurpiirteistä, ruoka yksinkertaista, kenties jopa yksitoikkoista, siivous tapahtuu vasta kun on ihan pakko ja minä olen luultavasti todella pitkästyttävää seuraa. En haluaisi muuta kuin lojua joko badenbadenissa tai hiirten nakertamalla viltillä ruohikossa ja lukea.

Mitä luksusta kun voi päiväsaikaan käyttää pitkiä toveja virkeää aikaa lukemiseen! Nyt on meneillään amerikkalaisen Richard Russon Empire Falls. Aivan huikea kirja! Muistan tämän saman nautinnon jo lapsuudesta, kun makailin pitkät kesät enimmäkseen yksin Munkan rannalla lukemassa. Silloin upposivat niin Don Quijote, Tolstoin kuin Hemingwayn klassikot. Olen vilpittömän kiitollinen siitä, että Hesari on kesäisin laiha eikä sisällä juuri mitään asiaa. Voin paneutua kirjojen paljon rikkaampaan maailmaan sillä ajalla, mikä minulla on käytettävissä lukemiseen.

Tämmöistä on introvertin ihmisen intohimo, kovin vähäeleistä. Muuan älykäs, pintapuolisesti suorastaan yksitotinen mutta sisäisesti sitäkin omaperäisempi ystäväni selitti kerran, että introverttien ihmisten vähäeleisyys ei johdu siitä, että he olisivat tylsimyksiä, vaan siitä, että heillä on niin rikas sisäinen elämä, etteivät he juurikaan tarvitse eivätkä kaipaa ulkopuolisia ärsykkeitä. Minusta asia on juuri näin.

Lapsille loikoilu auringossa ei tunnu riittävän. Heillä on tylsää. Sitten täällä mummin kesähuvilalla on viekotus, jota ei kotona ole: televisio. He haluaisivat käyttää ison osan ihanista, harvinaisista kesäpäivistä telkkarin tuijoittamiseen, mitä minä en ymmärrä ollenkaan. Vielä kun televisiosta tulee tavanomaisen hölynpölyn lisäksi kauheaa saastaa. Tässä yhtenä iltana huomasin heidän katselevan ohjelmaa, jossa äidit ja heidän jonkinlaiseen tähteyteen ja misseyteen valmentamansa tytöt kilpailivat nöyryytyskilpailuformaatissa. Siis kilpailivat siitä, kuka tyttönaisista oli kaunein, seksikkäin ja ties mitä. Jouduin valistamaan lapsia, että tällainen televisio-ohjelma perustuu kaksinkertaiseen mielisairauteen, joista ensimmäinen on se, että lapsista tehdään aikuisia ja toinen on tämä pudotuspelikilpailu. Huh huh! Eikö televisio-ohjelmille ole mitään sensuuria? Eikö lapsiasiainvaltuutettu voisi jotenkin puuttua tällaiseen?

Onneksi on lämmin järvi. Se sentään kiinnostaa päivästä toiseen lapsiakin.

Tunnelmia lomalta

2010-07-05T03:17:00.000-07:00

Saavuin lasten kanssa maalle viikko sitten. Matkustimme ensimmäistä kertaa junalla ja se onnistui yli odotusten. Lapset olivat isän luota lähtiessään pakanneet fiksusti, tapasimme hyvissä ajoin Lahden asemalla, meillä oli matalalattiajuna ja saimme hyvät paikat. Ruokakin junassa oli tyydyttävää.

Säät ovat hellineet muutamaa viime viikolla koettua epävakaisempaa päivää lukuun ottamatta. Nytkin on lähempänä +30 C. Ihanaa!

Ja mikä ihaninta: olen ihan oikealla lomalla. Ei töitä. Levottomuuden ja työtahdin hellittämiseen meni muutama vähän kireä päivä, mutta nyt olen niin lomautunut, että tämän blogin kirjoittaminenkin tuntuu melkein työltä. Sallin itselleni avata sähköpostin vain kahdesti viikossa. En ole niin nuuka siitä, kulkeeko puhelin mukana.

Paras lomailo on ollut lukea kaunokirjallisuutta. Tavallisessa arjessa minulla on siihen hyvin vähän aikaa. Nyt olen pannut ahmimisvaihteen päälle. Makailen vain Baden-Badenissa uimapuvussa ja LUEN. Mikä ylellisyys, makailla vain ja antaa oman mielikuvituksensa seikkailla kuvitteellisten hahmojen draamoissa ilman mitään vastuuta mistään. Oikeastaan ei tekisi mieli tehdä mitään muuta.

Ensin luin loppuun jo kaupungissa aloittamani Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Se oli vaikuttava ja kiehtova, mutta ei kuitenkaan koskettanut kauhean syvältä. Nyt on menossa kirjakaupan pokkarialesta nappaanami amerikkalaisen Nancy Thayerin Kuumien aaltojen kerhon paluu. Tämä on keski-ikäisille tarkoitettua chick lit'iä. Ostin sen siksi, että se ilmiselvästi kertoo naisten välisestä ystävyydestä, asia joka kiehtoo minua sekä elämässä että kirjallisuudessa.

Kirjassa harmittaa muutama amerikkalaisuus ja käännöskin vähän tökkii. Luen suomen kielestä läpi ihan suoraan, miten repliikit on amerikanenglanniksi kirjoitettu ja muutama kulttuurinen kömmähdyskin sieltä on löytynyt. Toiseksi en tajua, kun kirjan naiset ovat niin kiinnostuneita olemaan seksikkäitä. En tajua, mikä suure, määre tai arvo se voi naisille olla? Ja mitä ihmettä se tarkoittaa? Jotain ulkopuolelta määriteltyä, tavoiteltavaa ominaisuutta, jolla houkutellaan miehiä? Eikö ole paljon kauaskantoisempaa ja kestävämpää pyrkiä olemaan oma persoonallinen itsensä. Kaikki ulkoiset ominaisuudet rapistuvat, persoonallisuus voi säilyä ja kukoistaakin vanhemmiten. Jos joku viehätys tai rakkaus perustuu ulkoisiin ominaisuuksiin, on jo alkusoitossa selvää, että sekin kuihtuu. Ihmettelen, kun nämä romaanin naiset eivät tätä pysähdy pohtimaan. Ihmettelen sitäkin, miten yli viisikymppiset edelleen viitsivät niin suuresti kaihota elämäänsä miehiä. Eikö heille ole valjennut, että se todennäköisesti tarkoittaa jonkinasteista omaishoitajan pestiä ja palloa jalkaan. Myös naisten suuri kiinnostus ulkonäköön, vaatteisiin ja shoppailuun on aika pitkästyttävää.

Muuten kirja on oivaa luettavaa. Se on kertomus mutkikkaista ihmissuhteista ja herkullisimmillaan siitä, miten ihmiset osaavat käyttää valtaa ja olla toisilleen pirullisen ilkeitä hyvän käytöksen ja hymyn takana. Ystävyys ulottuu syvemmälle ja kunnioittaa ihmisen persoonaa paremmin kuin sukulaissuhteet, siitä tämäkin kirja todistaa.

Ei kun ahmimaan!

Tämä juhannus

2010-06-26T11:51:00.000-07:00

Vietin juhannuksen kaupungissa. Oikeastaan tämä juhannus oli kuin pieni, ylellinen ja eksoottinen konvehtirasia, jollaisen juuri äsken nautimmekin I:n kanssa kahvin kera. Ostin konvehdit viime maanantaiselta Porvoon-reissulta pikkuruisesta suklaatehtaasta Tuomiokirkon kupeesta. Ei siis kilokaupalla tusinatavaraa,vaan vähän mutta hyvä.

Eilen juhannusaattona minun piti kerätä kaikki sisuni ja tahdonvoimani ja tehdä valmiiksi viimeiset työn rippeet. Siinä meni iltapäivään saakka. Lähdin sitten bussilla I:n luokse, hänen uuteen asuntoonsa. Taivas oli harmaa ja ilma jotenkin painostava ja sateentuhruinen, mutta lähdimme siitä huolimatta kävelylenkille. Nyt tulee rasian eksoottisin konvehti: kävelimme pitkän lenkin tulevan asuinalueemme Jätkäsaaren ympäri. Satamatoiminta ja ilmeisesti jokin muukin tilapäiskäyttö on sieltä poistunut, eikä rakennustoiminta ole vielä oikeastaan alkanut. Alue näyttää enimmäkseen no mans landilta, mieleen tulee jokin hylätty DDR:läinen teollisuusalue. Siellä pääsee kävelemään lähes joka paikkaan. Jos Helsinki on juhannuksena tyhjä, niin Jätkäsaari se vasta tyhjä olikin. Löysimme tyhjillään olevan, unohdetulta näyttävän parakkikontin ja bajamajan. Siellä täällä oli suuria koneita, jotka näyttivät lojuvan orpoina. Siinä missä normijuhannukseen kuuluvat herkät kesäkukat, meidän juhannuskävelymme maisemana oli karu, mutta oudosti kiehtova asfalttikenttä, jonka raoista puski sitkeitä koivuntaimia ja rikkaruohoja. Muutama horsma sentään rehotti siellä täällä. Keskeltä valtavaa kenttää löytyi yllättäen tekonurmella päällystetty jalkapallokenttä. Ketkä siellä pelaavat, miten se on tullut sinne perustetuksi? Kaikki tämä kiihotti ihmeesti mielikuvitustamme, uteliaisuuttamme ja huumorintajuamme. I otti minusta kuvan, jossa vieressäni oli jokin mahtava Liebherr -niminen kone. Juhannusheila, nähkääs.

Illemmalla seuraamme liittyivät I:n äiti ja täti. Me neljä vahvaa miehetöntä selviytyjänaista söimme hyvän aterian, joimme hiukan kuohuviiniä, lähettelimme perheenjäsenillemme hyvän juhannuksen tekstareita ja analysoimme asiat halki Matti Vanhasesta 1960-luvun virkattuihin maitopussimattoihin.

Kaupunkijuhannus ei anna mitään syytä valvoa koko yötä, varsinkin kun olimme kaikki viime aikojen ponnistuksista aika väsyksissä. Sanoimme hyvää yötä klo 23 tienoilla ja minä hyppäsin bussiin 14. Koko matkalla Kampista Pitäjänmäelle bussissa oli lisäkseni yhteensä viisi ihmistä, kaksi iäkästä pariskuntaa ja yksi nuori nainen, kaikki selvin päin. Se oli helpotus - inhoan viikonloppuiltojen myöhäisiä bussivuoroja, kun niin suuri osa ihmisistä on epähygieenisessä humalassa. Mietin, millaisista juhannusjuhlista itse kukin bussin matkustajista mahtoi olla kotiutumassa ja tunsin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan.

Tänä aamuna jatkoin lomanalusponnisteluja sulattamalla pakastimen. Aurinko paistoi ja oli lämmintä, minkä vuoksi valmistelin piknik-ruokia. Tarkoitus oli mennä I:n kanssa Munkkiniemen rantaan uimaan ja ottaa eväät mukaan. Väsymys vei hänet mennessään ja hän nukkui iltapäivään saakka, mikä oli tosi onnekasta. Maan vetovoima veti meitä kumpaakin vastustamattomasti puoleensa, niinpä jätimme rannan väliin ja makasimme koko iltapäivän ja illan nurmikolla Talissa. Pionit ovat juuri nyt anteliaimmillaan, kukaan ei pärisyttänyt ruohonleikkureita ja muutenkin oli rauhallista ja kaunista. Jatkoimme vahvasti terapeuttista, syvää ja laajaa oman elämämme, läheistemme ja maailman kiireetöntä analysointia - parasta mitä tiedän varsinkin, kun seura on näin tasokasta.

Mökkimaisema on mökkimaisema, mutta hoidetussa, kukkivassa urbaanissa puutarhassa on puolensa. Mistään suunnasta ei tuijota mikään vuohenputkipöheikkö tai hiirenkakkainen kaappi, jonka kimppuun juuri nyt olisi käytävä. Tämä maisema sopi meille kummallekin erinomaisesti, koska olemme ennen muuta levon tarpeessa. Kesämökki on suurelta osin työleiri.

Fiilistelyä Porvoossa ja telkkarin ääressä

2010-06-21T13:56:00.000-07:00

Tänään oli retkipäivä. Minun on jo pitempään pitänyt tehdä matkailujuttu Porvoosta, joka on suosikkiretkikohteeni. Keväällä suunnittelin reissua lasten kanssa, koska hekin rakastavat Porvoota, mutta aina tuli jotain muuta. Tänään sitten menin yksin ja ajoin bussilla. Olin heti tyytyväinen, että olin itsekseni. Jäi aikaa katsella ja fiilistellä, tehdä muistiinpanoja sekä kynällä että kameralla.

Porvoo todella on kuin korurasia. Suurenmoinen tiivistymä historiaa, kulttuuria ja kaunista katseltavaa alueella, jonka hahmottaa ja ottaa hetkessä haltuunsa. Jos haluaa lähteä Helsingistä vähällä vaivalla muihin maisemiin tuulettumaan, Porvoo on oikea osoita. Onnenkantamoisen johdattamana satuin vieläpä oikeaan paikkaan syömäänkin, uuteen ravintolaan nimeltä Johans. Söin pieniä tapaksia ulkosalla jokirannassa. Annos oli ehkä kalliinlainen, mutta oikein hyvä. Muistoksi ostin pienen (todella pienen) suklaapuodin konvehteja juhannuspiknikille.

Retkeillessäni hellin ajatusta, joka on viime aikoina muhinut mielessäni muulloinkin. Jos elän vanhaksi ja olen terve, haluan tulla vanhana reppuselkäkosmopoliitiksi. Siis semmoiseksi, joka lähtee kevyesti minne tahansa. Olisihan se hauskaa, jos ikäihmisenä olisi rahaa hankkia itselleen mukavuuksia, mutta tavallaan vielä parempi, jos ei olisi mukavuuksista riippuvainen. Sitten kun aikaa, olisi vielä silmät, joilla katsella, ymmärrys, jolla hahmottaa, uteliaisuutta, joka vie paikkoihin ja jalat joilla mennä. Vielä toivon, että tulisin paljon nykyistä paremmaksi ottamaan kontaktia ja kuuntelemaan kaikenlaisten ihmisten tarinoita ilman, että omat ennakkoluuloni, -odotukseni ja -tuomioni tulevat tielle. Sitä todella toivon!

Porvootakin vahvempi fiilistelyn aihe ovat viime päivinä olleet Ruotsin kuninkaalliset häät - omaksi yllätykseksenikin. Itse en alun perin ollenkaan suunnitellut katsovani niitä, suunnitelmissa lauantaina oli vain viettää iltaa yhdessä I:n ja V:n kanssa. Mutta V on sellainen romantikko, ettei olisi tullut kuuloonkaan jättää katsomatta häitä. Kun en seuraa iltapäivälehtiä enkä naistenlehtiä, en ole mitenkään erityisemmin perillä sen enempää kruununprinsessasta, Danielista kuin heidän suhteestaankaan. Mutta tästä nuoresta parista televisionkin kautta välittynyt lämmin tunnelma lumosi, ja niinpä tuijotimme televisiota kahteen saakka yöllä ja analysoimme kaiken läpi. Daniel hoiti homman kotiin puheella, joka nähdäkseni teki suuren palveluksen kaikille, jotka sitä kuuntelivat. Tällä tavalla, tällä tasolla voi ja pitää odottaa rakkautta aviomiehiltä. Nykyisten nuorten miesten parhaimmisto jo yltää naisten kunnioitukseen kumppanina ja osaa olla kommunikatiivinen. Hurraa! Jospa olisivat jo vähitellen jäämässä taakse ne ajat, joina nuoret naiset biologisen kellonsa pakottamina ja omasta tasostaan siinä tilanteessa tinkien joutuvat vetämään perässään vastentahtoisia, sulkeutuneita sulhasia, jotka mieluummin menisivät ryyppäämään kavereidensa kanssa. Toiseksi päättelimme, että Daniel on parasta, mitä Ruotsin monarkialle voi tapahtua ja samalla ruotsalaisen demokratian kukkanen. Ruotsin kaltaisessa yhteiskunnassa kuninkaalliset joutuvat loppujen lopuksi olemaan nöyristä nöyrimpiä kansan ja hallituksen palvelijoita, ja koko kuningashuone menettäisi legitimiteettiään vielä nopeammin kuin se nyt menettää, jos se eläisi muunlaisilla säännöillä kuin normaalit kuolevaiset. Vielä senkin tulin ajatelleeksi, ettei monen vuoden odotus pariskunnalle mitään pahaa tehnyt, päinvastoin. Kasvavien neitojen äitinä melkein toivoisin, että voisin aikanaan odotuttaa omia vävykandidaattejani vuosikausia, niin jäisivät onnenonkijat ojanvarteen ennen kuin ehtivät aiheuttaa suuria tragedioita!

Kaunista, kaunista ja toivoa herättävää.

Oman herkkyytensä valitsemisesta

2010-06-17T12:22:00.000-07:00

Ensimmäinen aivan rauhallinen ilta. Lapset lähtivät maanantai-iltana loman viettoon isänsä kanssa. Sen jälkeen on ollut töitä ja taloasioita. Viime viikko, lasten ensimmäinen lomaviikko, meni töideni kannaltani aika lailla pipariksi sen takia, että tietokoneeni ensin temppuili ja sitten hajosi kokonaan. Onneksi oli takuu voimassa, kuriiri tuli hakemaan ovelta huoltoon. Olen ollut ystävällisen ystäväni M:n lainaaman varakoneen varassa, mutta siinä on ollut kovin hidas nettiyhteys. Sähköpostin lukeminen on vienyt tuntitlokulla aikaa ja aineistojen hakeminen netistä juttuja varten on vienyt hermot. Tänään tuli oma kone kotiin, siitä riemusta nyt kirjoitan. Kun työt ovat seisseet, en ole oikein osannut rentoutua. Sää on ollut epävakaa, joten sen puolesta ei ole niin kauheasti harmittanut tapella tietokoneen kanssa sisätiloissa.

Toki mukaviakin kesähetkiä on eletty. Viime viikolla käytiin lapsilauman kanssa Suomenlinnassa retkellä ja uimastadionilla uimassa. Viikonloppuna sisareni ja tyttärensä olivat kylässä, seikkailimme muun muassa Hakaniemen hallissa ja Hämeenkadun etnokaupoissa.

Iso ohjelmanumero on ollut se, että olen auttanut ystävääni I:tä hänen muutossaan. Tiistai-iltana makailimme lopen uupuneina muutaman hetken hänen vanhan asuntonsa lattialla ennen kuin panimme oven viimeisen kerran kiinni. Hänellä on takanaan kauhea vuosi, johon sisältyy kymmenkunta korkeita stressipisteitä aiheuttavaa asiaa, jotka ovat vyöryneet toinen toisensa perään. Minun uupumukseni oli akuutimpaa, huonosti nukuttu yö ja yleinen loman tarve. Olen elänyt tiiviisti mukana I:n vaikeaa vuotta, tukenut ja auttanut missä olen voinut. Se on lähentänyt meitä. Elämä voi yllättää, mutta on hyvä syy toivoa, että tämä muutto olisi nyt raskaiden asioiden päätepiste ja uusia hyviä aikoja voisi olla edessäpäin.

Jostain syystä yhdellä öisellä pyörämatkalla I:n luota kotiin päin jäin pohtimaan herkkyyttä ja sitä, mitä tapahtuu, kun ihminen erilaisissa elämän valinnanpaikoissa valitsee oman herkkyytensä esimerkiksi rahan, aseman, menestyksen, päällisin puolin kannattavan avioliiton, sosiaalisen ihailun tms. sijasta. Tuntuu siltä, että herkkyys vastaan ulkoinen menestys on elämän perusdraama; valinta, johon joutuu tuon tuosta. Mennäkö kauppaopistoon vaiko lukemaan kirjallisuutta, ottaako rikas vai rakas, jatkaako virkauralla vai heittäytyäkö vapaaksi taiteilijaksi, pysyäkö pystyyn kuolleessa mutta sosiaalista asemaa ja hyväksyntää tuottavassa avioliitossa vai ollako rehellisesti yksin, jne.

Minusta tällaisissa valinnoissa on kyse syvimmillään juuri herkkyydestä, koska jos valitsee vastoin sisäistä ääntään, on pakko jotenkin kuolettaa se aisti, joka koko ajan muistuttaa ristiriidasta. Eihän sellaista sairastumatta kestä.

Kun herkkä ihminen valitsee herkkyytensä, valinta on niin rankka, että hän on aivan henkihieverissä. Luulenpa, että moni pelkää tällaista valintaa kuollakseen.

Viime töiksi ennen vanhan kodin oven sulkemista lauloimme I:lle "Paljon onnea vaan." Uupumuksen voi levätä pois. Tunteisiin ei kuole (toisin kuin Paavo Väyrynen arveli). Herkkyyden myötä jäävät henkiin mielikuvitus, luovuus, mielen vapaus, syvät tunteet ja aistillisuus. Ympärille jäävät ne ihmiset, jotka oikeasti näkevät, ymmärtävät ja välittävät. Paljosta voi luopua, näistä ei.

Armas aika

2010-06-05T12:59:00.000-07:00

Tänään sitten oli koulun päättäjäiset. Lapset olivat normaalin rytminsä mukaisesti menneet eilisiltana isälleen, joten minun tarvitsi aamulla huolehtia vain, että pääsin itse ajoissa kouluun. Kahdeksaksi Munkkiniemen Yhteiskouluun, ei armoa. Hytisin aurinkoisessa mutta tuulisessa säässä bussipysäkillä.

Jos jokin on elämässäni suuri ponnistus, niin aikaiset aamuherätykset lasten kouluaamuina. En ole vähääkään aamuihminen ja tässä vapaassa ammatissa minun ei omien töideni takia tarvitsisi kammeta itseäni aamulypsyn aikaan liikkeelle. Sen vuoksi kesäloman alku on todellinen helpotus minullekin. Tämä lukuvuoden viimeinen aamuherätys oli juuri niin tiukka kuin se pahimpina aamuina saattaa olla. Olin illalla kylässä ystäväni luona ja kummallekin oli kuluneella viikolla tapahtunut niin paljon mieltä myllertäviä asioita, että emme kerta kaikkiaan osanneet erota ajoissa ja yöuni jäi aivan liian lyhyeksi. Väsymyksestä turvonneet aivot jyskyttävät, mutta sitä suuremmin sitten muistan seuraavina kymmenenä viikkona nauttia unista, jotka saavat jatkua luonnolliseen päätökseensä saakka.

Koulusta tuli iloisia, tyytyväisiä lapsia, ja todistuksetkin olivat oikein hyvät. Lapset jatkoivat suoraan omista juhlistaan isänsä sukulaisen ylioppilasjuhliin, joten en saanut tilaisuutta jatkaa juhlimista heidän kanssaan ja olo oli vähän halju.

Minut pelasti rakas ystäväni I, joka kutsui käymään uudessa asunnossaan. Hän on juuri muuttamassa, vanhaa kotia pakataan ja uutta remontoidaan. Otin mukaani kahvivehkeet, pienen pullon kuohuviiniä, Frödingen hyvän prinsessakakun, vähän leipää, juustoa, tomaatteja ja mansikoita. Matkustimme I:n kanssa bussissa yhdessä ja hänellä oli mukanaan ensimmäinen muuttokuorma, joka käsitti lattiamopin, kaksi jättimäistä pehmoelefanttia, kuun muotoisen jalkarahin sekä punaviiniä - first things first!

Asunnolla oli remonttihommissa yhteinen ystävämme V. Levittelin lattialle keittiökaappien suojapahvit ja katoin herkut niiden päälle - tämä oli ensimmäinen ateria tässä kodissa. Huushollista löytyi sopivasti kolme muovilautasta ja muutama muki. Koska kyse sentään oli juhlatilaisuudesta, taittelin mukana tuomani servetit ranskanliljoiksi. Tyhjän asunnon korkeassa katossa oli kiinni vanha kristallikruunu, sen alla kilistimme kuohuviiniä koululaisten kesäloman, koululaisensa aamuisin kouluun lähettävien, omaa aamu-unisuuttaan uhmaavien vanhempien sekä I:n uuden elämänvaiheen kunniaksi. Onneksi tajusin ottaa kameran mukaan ja sain ikuistettua tämän muutenkin unohtumattoman hetken piknikillä uuden asunnon olohuoneessa.
Loppuillan kinastelimme kodikkaasti sohvan parhaasta paikasta.

Tästä päivästä tietää jo tänään, että se merkitsee läheisilleni elämän muutoskohtaa. Koululaiset siirtyvät luokalta toiselle ja palaavat aina kesän jälkeen kasvaneina, kypsyneinä, vähän muuttuneina luokkaan, joka on sekin muuttunut. I:n muutto liittyy elämänmuutokseen ja tavallaan me pienellä juhlallamme korkkasimme uuden elämän alkaneeksi. Minulle itsellenikin jokainen kesä on muutosta ja jokainen paluu syksyn rytmiin merkitsee jotain uutta - vaikka en tiedäkään, mitä.

Kesällä ei tarvii kysellä

2010-05-23T12:36:00.000-07:00

Sen jälkeen kun viimeksi päivitin blogia, tuli luontoon kesä. Se tuli toissa torstaina. Viileän, kolean kuun alun jälkeen yhtenä aamuna vain olikin kesä. Kaikeksi onneksi se oli vielä helatorstai ja lapsilla pitkä viikonloppu. Koko ihanuus oli kuin ylimääräinen lahja ja voi miten siitä nautittiin!

Kymmenen päivän kuuman jakson ansiosta lehdet räjähtivät puihin, seuraavaksi räjähtivät voikukat, sitten tuomet ja toissapäivänä hedelmäpuut. Talin siirtolapuutarhassa on japanilaistyylinen hanami. Ikävä kyllä viime päivät ja illat ovat olleet niin kiireisiä, etten ole ehtinyt viettää viime vuoden tapaan tuntikausia vain kukkivia puita tuijotellen, mutta toissailtana sentään kävimme ystäväni I:n kanssa nostamassa kuohuviinilasilliset omenapuiden alla. Teimme sillä tavoin merkin aikaan, emmekä unohda hetkeä.

Toki kuumasta ilmasta on kärsittykin vähän. Heinänuhainen lapsi oli niin heinänuhassa, että yhden päivän pökerrytti ja kuumaverinen lapsi nukkui muutaman yön huonosti.

Säätieteilijöiden ennustuksia noudattaen hellejakso päättyi eilen, mutta se mikä sitä on seurannut, on ollut sekin ihanaa. Tein juuri pitkän kävelylenkin ystäväni ja hänen koiransa kanssa vähän sateennuhjuisessa mutta jotenkin aivan huumaavassa metsä- ja puistomaisemassa. Niitä tuoksuja, niitä vihreän sävyjä... eivät arkiproosan kirjoittajan sanat riitä kuvaamaan. Dave Isokynä Lindholm sanoitti sen näin: sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään.

Kesän parhaita puolia on se, että sen suuri valo ja kaikkia aisteja ylenpalttisesti ruokkiva kauneus vie varjot mielen labyrintista - mielen, joka kyselee tarkoituksia ja merkityksiä tavalla, johon ei vastauksia omasta takaa löydy ja joka uhkaa johtaa ahdistukseen. Minulla on tapana muistutella tärkeimmistä asioista panemalla ne iskusanoiksi kännykkäni tervehdystekstien paikalle. Siinä on lukenut sellaisia sanoja kuin: "ilo", "ora et labora" ja "enjoy the ride". Kesäisin kännykässä lukee "kesällä ei tarvii kysellä".

Se tarkoittaa juuri sitä, että kesän kaiken ihanuuden keskellä kysymys elämän tarkoituksestä käy turhaksi. Elämän tarkoitus kesällä kun on vain avata aistit ja sielun luukut ammolleen ja ottaa vastaan kesän ylenpalttiset lahjat.

Joku muu

2010-05-01T12:20:00.000-07:00

Aloitan kesäblogin pitämisen tänä kesänä 2010 jo nyt, koska oikeastaan kesä Helsingissä alkaa ensimmäisen kerran juuri vappuna. Talvi oli superluminen, niinpä kotimaisemassanikin vielä on muutama valkoinen kasa, mutta toisaalta varhaisimmat puut ja pensaat jo pullistelevat silmujaan. Eilen heitin hyvästit sukkahousuille, tänään hain varastosta kesävaatteet parvekkeelle tuulettumaan. Istutin ruusun purkkiin ja nautin, kun iltapäivällä auringonpaisteessa parvekkeella oli hyvinkin 20 astetta lämmintä.

Ullanlinnanmäellä aamupäivällä oli melko koleaa. Katselimme I:n kanssa auton ikkunasta, kuinka valkolakkinen kansa taivalsi maiharit päällä, hanskat käsissään ja kaikenlaista lämmikettä repuissaan määrätietoisin askelin kohti puistoa. Tällaisena päivänä vapun vietto on outo yhdistelmä akateemisia perinteitä ja eräretkeilyä. Koska kolmas elementti on liiallinen viinanjuonti, en oikeastaan kauheasti vapunvietosta välitäkään. M:n piknin oli toki ylellinen, kuten aina.

Lapsuuden vapuista muistan, että usein silloin sai ensimmäistä kertaa laittaa jalkaan kevätkengät, sukkahousut ja hameen. Kun talven aikana oli yleensä kasvanut ulos edelliskesä kengistä, sai hyvin usein uudet. Voi, miten kevyiltä askeleet tuntuivatkaan!

Tämän vapun suurin huvi minulle oli se, että tulin hankkineeksi Tiimarista itselleni pikimustan peruukin ja pinkit pelleilylasit. Ne yhdistettynä ajat sitten pieneksi jääneeseen minihameeseen ja muihin asiattomiin vaatteisiin saivat aikaan jonkun tyypin, jota lapset eivät ensin tunnistaneet lainkaan, mutta pitivät sitten Anna Kuoppamäkenä (pop-tähti ja Länsi-Helsingin musiikkiopiston teoriaopettaja. On muuten nerokas veto opistolta laittaa teoriaa opettamaan aistikas ja ihana Anna). I arveli, että ilmestys oli joko Leea Klemolan joku sivupersoona tai poika nimeltä Päivi. Luultavasti muistutin lähinnä drag queenia, olin siis tyttö, joka näyttelee poikaa, joka näyttelee tyttöä. Piknikillä tänä aamuna muuan tuttava arveli, että olen joku kiinalainen maahanmuuttaja.

Miksi ihmeessä? Idea oli peräisin lasteni koulusta, missä on joka vuosi aivan hulppeat vappunaamiaiset. Opettajat näkevät mahdottomasti vaivaa laittautuakseen. Tänä vuonnakin siellä oli yksi geisha, yksi uskomattoman taitavasti tehty kahdeksankymppinen mummo, raju punkkari, merikapteeni, dagen efter ylioppilas, jne. Minun vain teki mieli. En ole aikapäiviin ollut naamiaisissa enkä muutenkaan liiku rooleissa. Harrastajateatteri olisi hauskaa, mutta en ehdi semmoiseen. Vappuna saa hullutella ja kokeilin siis, miltä tuntuu olla joku muu. Menin peruukissa eilen aamulla lasten koulun juhlaan ja illalla täydessä tällingissä ystävien luo pieniin vappuaaton juhliin. Tänä aamuna Ullanlinnanmäellä esiinnyin taas pelkässä peruukissa. Sisältä päin ei tietenkään tuntunut mitenkään erilaiselta, mutta ihmisten ilmeiden seuraaminen oli hauskaa. Epäuskon hetki ennen tunnistamista ja nauru sen jälkeen. Se kevensi. Roolileikki auttoi minua arjessani vakavaa puurtajaa heittämään kuorman hetkeksi tien poskeen.

Lähdön tunnelmasta ja syksystä, joka ei kuitenkaan tule ihan vielä

2009-08-12T22:40:00.000-07:00

Tänään sitten lähdetään Helsinkiin. Oikeastaan olemme olleet viime perjantaisesta saapumisesta asti lähdön tunnelmissa. Kaikkia kasseja ei ole purettu. Vaikka on vielä nautittu ihanasta kesäsäästä ja kesäelämästä, uitu ja otettu aurinkoa, on oikeastaan koko ajan puhuttu koulusta ja kaikesta siitä, mikä syksyllä taas alkaa. Lapsilla on ollut siinä mielessä vähän tylsää, että heidän serkuillaan alkoi koulu jo tämän viikon alussa.

Eilen sitten sää muuttui sateiseksi ja koleaksi. Tunnen itseni vanhanajan poppamieheksi, joka nousee jollekin harjanteelle haistelemaan ilmaa ja huomaa, että tuuli on kääntymässä ja jokin on peruuttamattomasti muuttumassa. Nyt on aika. On ihan hyvä hetki lähteä.

Lähteminen on kova homma, kun on kahden kuukauden ajan levitelty tavaroita pitkin tonttia. Tänne maalle ei jää nyt ketään eikä ole tietoa, koska joku tulee, joten huvila ja tilukset on kaiken varalta laitettava talvikuntoon. Itse tulen syyslomalla, mutta silloin voi tosiaan olla jo pakkastakin.

Päässä soi haikea kesän loppumisen musiikki, itse asiassa Stingin tulkinta vanhasta biisistä Windmills of my Mind; why did summer pass so quickly...

Alkusyksy on kuitenkin hyvää aikaa. Siihen liittyy vahvoja, lämpimiä tunnelmia. Keitetään mehuja, hilloja ja keittoja, paistetaan piirakoita. Juodaan punaviiniä ja teetä. Puetaan villasukat jalkaan (minä tosin käytän niitä ympäri vuoden, nytkin on jalassa). Ikkunoista kajastelee kynttilöiden valo. Äidit huutelevat hämärtyvässä illassa lapsiaan sisälle lämmittelemään ja aikaisin nukkumaan, kun huomenna on koulua taas. Tulee uusia kirjoja, opitaan uutta ja harrastetaan innolla. Mennään teatteriin ja elokuviin. Kesän keveiden kohtaamisten jälkeen yhteen jäävät ne, jotka todella rakastavat toisiaan. Palataan taivaan tuulista omaan pesään ja laitetaan sinne hyvä olo.

Siinä toivossa.

Kesäseikkailuja

2009-08-08T13:12:00.000-07:00

Onpa ollut vaiherikas viikko. Lähdin viime maanantaiaamuna aikaisin täältä Nilsiästä Helsinkiin. Ajoin Juvan kautta, kävin siellä haastattelemassa ammatinvaihtajakirjaani varten erästä Riikkaa, joka on vaihtanut viulistin ammatista opettajaksi. Olipa mielenkiintoinen ja syvällinenkin haastattelu. Hän analysoi kiireettä myös sitä, miten hänen oma suhteensa musiikkiin on muuttunut tässä prosessissa. Kun sellainen asia, jonka kanssa on ollut "naimisissa" muuttuukin taas "salarakkaaksi". Ymmärrän myös oikein hyvin, että laajasti ajattelevalle ja lahjakkaalle ihmiselle tulee sellainen vaihe, että äänien tuottaminen maailmaan ei riitä. Haluaa osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen muullakin tavoin. Tosi hieno haastattelu.

Illalla tapasin sitten Eetin, joka näytti ikäistään 20 vuotta nuoremmalta ja oli täysillä kiinni tässä elämässä, teki kaikenlaisia projekteja yms. Herra D tuntuu yhä olevan mukana kuviossa, mutta ei nyt ollut mukana matkalla. Oikein lämminhenkinen ilta, hain salaattia kaupasta, istuimme parvekkeellani.

Lämmin oli muutenkin kuin henkisessä mielessä. Kaupungin kuumuus iski minuun. Ensinnäkin isot vaaleat betonitalot, jotka ovat imeneet päiväkaupalla itseensä aurinkoa, hohkasivat hurjaa kuumuutta, johon ei läpivetokaan tepsinyt. Toiseksi, lämmennyt meri hikoilee. En ensimmäisenä yönä saanut juuri nukuttua, vaikka koetin viilentää sisuksiani Eetin tuomalla jääkylmällä lime-votkalla.

Seuraavana aamuna sain lapset isältään ja panin tytöt saman tien musiikkileirin bussiin ja Okon vähän ajan päästä vaarin seurassa Lentävään kalakukkoon. Olin itsekin varautunut menemään musiikkileirille tyttöjen kanssa, he kun olivat vähän epävarmoja, kuinka uskaltavat olla monta yötä ilman äitiä. Mutta jo bussiin noustessaan pienempi huikkasi, että "me ei sitten haluta nähdäkään sua". Samapa tuo, pääasia, että tytöillä oli hauskaa.

Sen sijaan tapasin tutun melkein 30 vuoden takaa, koulukaverini Jannen, jonka kanssa aikoinaan musisoin. Olimme uudistaneet tuttavuutemme facebookissa viime talven kuluessa ja nyt hän tuli kotikaupungistaan Berliinistä saksalaisen tyttöystävänsä kanssa käymään. Muusikkoja molemmat. Meillä oli ihan kauhean kivat ja mielenkiintoiset jutut. On melkein järkyttävää, kuinka läheistä tuollainen nuoruudentuttavuus voi olla pitkienkin aikojen takaa. Kaikenlaisten kerrosten ja aikuisten pidättyvyyden ohi pääsee noin vain. Ihan kuin emme olisi koskaan erossa olleetkaan. Ja samalla suoruudella tutustuin hänen tyttöystäväänsä, ihan loistoihminen. Istuttuun sillä mainiolla parvekkeellani ja syötiin kotiruokaa. Nyt ei päästetä kulumaan 30 vuotta ennen seuraavaa sitsiä.

Keskiviikkona kävin ulkoministeriössä pitämässä nuorille ulkomaalaisille toimittajille esitelmää siitä, millainen on Suomen talvi, miten siitä selvitään ja miten siitä voin myös nauttia. Vaikka itse sanonkin, esitys meni älyttömän hyvin. Syntyi välitön kontakti, varmaan siksi, että yleisö oli nuorta ja rentoa. Minäkin nuorruin ja rentouduin. Oli rekvisiittaa mukana: pipo, heijastimia, kaulahuivi. Talven kautta avautuu moni suomalaisen kulttuurin asia, kuten kahvinjuonti, saunominen, lasten kasvatus, ruokakulttuuri jne.

Iltapäivän makailin Minervan kanssa Talissa ottamassa aurinkoa. Illalla käväisin musiikkileirin iltamissa katsomassa tyttöjäni. Hyvin pärjäsivät.

Torstaina oli sitten Jätkäsaaren rakentajien risteily, jossa pidin esitelmän Koti kaupungissa -hankkeesta. Sekin meni hyvin, vaikkei ihan yhtä letkeästi kuin tuo UM:n juttu. Risteily oli muuten ihana, sää oli loistava, Helsingin rantavedet hurmaavia, hyvää seuraa ja kohtalaisen hyvää ruokaakin. Sen perään olisin päässyt Madonnan konserttiin, mutta pakenin paikalta. En nyt enempää jauha sitä, miksi en halua olla missään tekemisissä Madonnan kanssa, olen jo facebookissa asiaa julistanut. Se siitä, turha kiehua negatiivisissa energioissa.

Niin, ja kaiken tämän hulinan keskellä olen koettanut keskittyä töihini. Ei se mitenkään erinomaisesti onnistunut.

Perjantaina sitten hain neidot leiriltä ja ajoimme Nilsiään viettämään viimeistä lomapätkää. Eeva tosin marisi, että ajetaan saman tien Helsinkiin, loma on liian pitkä ja koulu saisi alkaa jo. Ainakin lapsi on siis saanut levätä.

Minusta täällä on ihanaa ja haikealta tuntuu, että kohta tämä suuri autuas kesänvietto jää taakse. Mutta toisaalta en koe lähestyvää Helsinki-elämää mitenkään raskaana. Siinä on puolensa. Oli aika, jolloin tämä Nilsiän huvila tuntui pelastusrenkaalta tai keitaalta, ainoalta rauhan ja levon mahdollisuudelta. Kotielämään Helsingissä liittyi niin uuvuttavia asioita. Silloin täältä lähti melkein itku kurkussa. Eikä edes melkein, vaan muistan kyllä ihan itkeneeni matkalla täältä kotiin. Enää ei ole sellaista. Tiedän, että kun lähden, hyvä tunne tulee mukana. Ja kotona odottaa monta kivaa asiaa ja paljon mahdollisuuksia.

Mutta nyt siis ei vielä mihinkään vaan täysillä ilo irti taivaallisesta kesäsäästä ja vehreydestä. Ainut pettymys on se, että kuivuus on kutistanut vattusadon.

Eeti-mummon rakkauselämästä ja vähän muidenkin

2009-08-01T11:52:00.000-07:00

Tapaan ensi viikolla vanhan amerikkalaisen ystäväni. Kutsun häntä nyt tässä Eetiksi. Hän ilmestyi perheeseeni viitisentoista vuotta sitten jonkun sattumatapaamisen kautta, ja tuli heti niin hyväksi ystäväksi, että asuikin vähän aikaa vanhempieni luona.

Eeti on loistava tyyppi, hauska, älykäs, terävä, laajasti sivistynyt, nuorekas, lämminsydäminen, nyt kahdeksankymppinen sosiologian professori Itärannikolta, leskirouva, joka on aina valmis keksimään jotain kivaa. Todella erinomainen ihminen, jonka kanssa meillä on läheiset välit. Hän kävi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten. Ennen reissua hänellä oli meille suuria uutisia. Hänellä oli uusi poikaystävä, "the love of my life", joka oli tulossa Eetin mukana Suomeen. Odotimme jännittyneinä.

Eeti raahasi mukanaan itseään kohtalaisesti vanhempaa ja paljon raihnaisempaa ukkoa, herra D:tä. Hyvin pian kävi ilmi, että jos Eetin henkinen kapasiteetti on valtameren luokkaa, D ylsi pienehkön lammen tasolle. Illan mittaan aloin epäillä, että hän kärsi varhaisdementiasta. Joka kerta kun hän putosi keskustelusta, hän katsoi Eetiä kauniisti silmiin ja sanoi: "I love you. You know that. I really love you." Se taisi olla hänen strategiansa dementian peittämiseksi. Suorastaan nerokas strategia. Mutta ei siinä vielä kaikki. Herra D. oli ihan ilmeinen, pitelemätön alkoholisti. Hän otti koko ajan viskihuikkaa, vähintään viiden minuutin välein. Eeti ei ollut moksiskaan. Kun he tulivat sisälle ja kun kesken isäntäväen tarjoaman tervetuliaisdrinkkitarjoilun D otti huikat omasta pullostaan, Eeti vain totesi, että "He likes whiskey a lot." Matkustin heidän kanssaan Mäkkylästä Helsinkiin junalla, se vie 14 minuuttia. Sinä aikana D otti huikkaa monet kerrat. Katsoin junavaunun seinässä olevaa viinapullot kieltävää kylttiä ja kauhistelin mielessäni, että koskaan en ole joutunut juopottelevan nuorison takia ongelmiin junavaunussa, mutta entäpä jos kohta tulee konnari huomauttelemaan kännäävästä amerikkalaisvanhuksesta. Eetillä oli tosi kaunis uusi käsilaukku, minä kehaisin sitä. Hän kertoi hymyillen, että oli ostanut sen, jotta siihen mahtuisi kätevästi D:n viskipullo.

Kun muistelimme tätä viime viikolla äitini kanssa, emme olleet varmoja, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ei mahtanut mitään, purskahdimme hillittömään nauruun, kun jompi kumpi letkautti, että meilläpäin tällaista love storya kutsuttaisiin lähinnä omaishoitajuudeksi.

Mutta eihän tämä tietenkään ole naurun asia. Kyse on varmaan siitä, että Eeti on koko ikänsä sydämessään toivonut, että joku rakastaisi häntä vuolaasti ja ilmaisisi sitä myös. Sen D osasi. Ihminen näkee, mitä tahtoo - tästähän on kyse melkein aina kun ihmiset rakastuvat - ja Eeti näki rakkautta, koska toivoi sitä niin kovasti. Toisaalta hän myös sulki määrätietoisesti silmänsä kaikelta muulta. Rakkaudennälässä ei ole mitään vikaa eikä mitään nauramista, mutta on surullista, jos rakkauden nimissä joutuu oikein paljon valehtelemaan itselleen ja kaventamaan elämäänsä.

Ihan oikea syvällinen sielunkumppanuus on loppujen lopuksi hyvin harvinaista. Sen takia on onni, että osaa olla yksin. Silloin ei tarvitse sortua toiveajatteluun, liian suuriin kompromisseihin, ei olla olevinaan jotain mitä ei ole eikä tyytyä keskinkertaiseen seuraan.

Minä olen viime vuosina oppinut tämän yksinolemisen taidon ja nautinnon. Kulunut viikko on ollut ihan super-luxusta, kun olen ollut täällä maalla yksin. Olen päivisin tehnyt työtä, hauskaa, kevyttä työtä auringossa ulkona. Olen laittanut sellaisia ruokia, joista itse pidän, mutta joita lapset eivät syö ja kuunnellut sitä musiikkia mitä itse haluan. Olen tehnyt iltaisin pitkiä marjaretkiä mäelle ja palannut sieltä niin myöhään, että suurten kuusikoiden katveessa on jo pilkkopimeää ja joku heikkohermoisempi voisi nähdä karhuja, mörköjä ja menninkäisiä. Minua ei pelota yhtään. Mustikoita on tullut valtavasti! Sitten olen pulahtanut lämpimään, levättömään, auringonlaskun punertamaan järveen, laittanut iltapalaa viinilasin kera ja katsonut jonkun hyvän elokuvan. Terveisiä vaan kaikille rakkaille ystäville, olette ihania ja rakastan seuraanne, mutta tällä viikolla en ole kaivannut ketään.

Toivon, että tämä taito säilyy minulla vanhaksi asti ja varsinkin vanhana. Ettei minulle tule seitsemänkymppisenä sellaista paniikkia, että nyt pitäisi kiireesti ja ihan väkisin löytää elämän suuri rakkaus, ja sen nimissä joko valehtelisin tai kutistaisin itseäni tai eläin toiveajattelun varassa vailla realismin häivääkään.

Ei, jos minun elämääni vielä joskus joku ihminen tulee, sen pitää olla suurta ja syvää sielunkumppanuutta. Mikään vähempi ei riitä eikä kiinnosta. Ja sellainen on harvinaista. Sellaisen sattuminen omalle kohdalle on yhtä todennäköistä kuin joku isompi raha-arvan voitto. Ei sitä kannata haikailla.

Niinpä malja onnelliselle yksinäisyydelle, jota onneksi on maailmassa paljon tarjolla!

Juhlista, mustikoista, yksinkertaisesta elämästä ja aamusaunasta

2009-07-26T13:19:00.000-07:00

Täyteläinen kesäpäivä ja perhejuhla. Sisareni vanhin poika ja minun kummipoikani Ville pääsi ripille Nilsiämn kirkossa. Nautin juhlasta ja nautin siitäkin kovasti, että sain olla mukana valmistelemassa sitä. Eilen pesin ämpärillisen perunoita ja pilkoin salaattiaineksia, tänään minulla oli kunnia huolehtia ensin pikku-Miljan frisyyristä ja sitten viedä juhlakalu kirkkoon.

En voinut kuin huokaista ilosta ja vähän helpotuksestakin, kun katsoin Villeä. Tasapainoinen nuori kaveri, joka seurusteli iloisesti kaikkien kanssa. Komeakin, mustassa puvussa. Suvun pisin henkilö nykyisin. Ilmeisesti puvut ovat tulleet nuorten sällien parissa muotiin, koska koko rippiryhmällä oli sellaiset. Ilahduttaa silmääni kovasti. Jospa olisivat jäämässä taakse ne ajat, jolloin poikien mielestä reisitaskuhousut ovat juhlavaate. Sen sijaan tytöille pitäisi jonkun kertoa, että on juhlia ja juhlia, esimerkiksi kirkkojuhla on eri asia kuin disko. Näin ollen ei riitä, että naisihmisellä on yksi juhlavaate kaikkiin tilaisuuksiin. Kirkossa nimittäin nähtiin erilaisia hyvinkin paljastavia, todella lähinnä diskoiltaan sopivia vaatteita. Mietin mielessäni, että jos olisin nuori neitonen jolla on pieni budjetti ja varaa vain yhteen juhlapukuun, jonka pitäisi käydä kaikkiin tilaisuuksiin mieluitein vielä kesät ja talvet, satsaisin iloisenväriseen kotelomekkoon. Se pukee norjaa nuoren vartaloa. Mitähän joku neitonen kommetoisi tähän?

Illalla sitten pääsin tuonne vaaralle hakemaan maailman parasta, terveellisintä, ilmaista, päästötöntä, ympäristöystävällistä, funktionaalista luomulähiruokaa eli mustikoita. Oi autuutta. Hiet huuhdoin järvessä, jonka lämpötila on +24 C ja jossa kuin ihmeen kaupalla ei ole levää. Voiko enempää pyytää?

Ei oikeastaan voi. Tai ei ainakaan kannata. Joka kesä siunaan ja iloitsen sitä, että osaan elää vaatimattomasti ja nauttia siitä. Asun täällä maalla hyvin pienesti, mutta minulta ei puutu mitään. Olen pohtinut paljon ajankäyttöä ja sitä, mitä kohdallani merkitsee loman käsite. En todellakaan ole lomalla siinä mielessä, että en tekisi töitä. Teen niitä erittäin paljon. Mutta olen lomalla monesta muusta asiasta. Olen lomalla aikatauluista, kiireestä, herätyskellosta ja levottomuudesta. Kun ajattelen asiaa, niin nämä minua uuvuttavat ja kuluttavat, ei työ. Työhän on mukavaa. Ne työt joita minulla on nyt tehtävänäni ovat kevyitä, sopivasti mielenkiintoisia mutta eivät mitenkään rasittavia. Suunnilleen samaa luokkaa kuin ristisanatehtävät, joita jotkut ratkovat paremman tekemisen puutteessa pikku aivopähkinöinä.

Levottomuudesta luopuminen on autuas asia. Joka kevät maalle lähtiessäni pakkaan levottomassa kaupunkimielentilassa mukaan suunnilleen niin paljon tavaraa kuin autoon mahtuu. Kaiken varalta, eihän sitä tiedä mitä tarpeita tulee ja mitä tekee mieli. Vaatteita on joka lähtöön, kirjoja, käsityötarvikkeita, kosmetiikkaa yms. Mutta kun sitten olen aikani metsittynyt täällä maalla, huomaan tarvitsevani ja käyttäväni hyvin vähän mitään. Ihan kuin joku päänsisäinen, moniääninen, riitasointujakin päästelevä, paljon vaativa kuoro vaikenisi ja tilalla alkaisi soida yksinkertainen, keskittynyt melodia.

Täällä on eletty toista viikkoa vesikriisissä, kun kaivon pumppu rikkoutui. Pesuvesiä on kannettu lähteestä ja järvestä, juomavettä naapurista. Kiireettömyyden tilassa sekään ei ole oikeastaan haitannut, joskin tunnustan, että tiskeistä on huolentinut lähinnä mummi. Sitä paitsi lapset ovat nyt poissa, joten paineita ja tarpeita on vähemmän.

Mutta yhden kivan uuden tavan olen vesipulan myötä oppinut. Lämmitän nimittäin tuon tuosta aamusaunan. Kun suihku ei toimi, täytyy peseytyminen hoitaa saunassa lämpiävällä vedellä. Perinteisestihän sauna on lämmitetty ilta-aikaan, työpäivän hikien huuhtelemiseksi. Mutta kun olen täällä ainut täystoiminen aikuinen, joka laittaa myös päivällisen joka päivä, en ole enää iltaisin revennyt lämmittämään saunaa. Koko saunominen on jäänyt. Mutta aamusauna on ihana ja sopii täydellisesti kesäaamujen leppoisaan tunnelmaan. Taidan säilyttää tavan senkin jälkeen kun pumppu on saatu taas toimimaan.

Koulutuksesta ja työstä ja vähän muustakin

2009-07-17T00:14:00.000-07:00

Luonto antaa parastaan. Toissayön vietin tyttöjen kanssa vaaran laelle rakennetussa karjamajassa. Olin aluksi vähän vastahakoinen lähtemään sinne, kun kokemukseni mukaan en saa siellä koskaan nukkua. Milloin häiritsevät hyttyset, milloin ampiaiset, jos yöllä tulee kylmä, joudun tuon tuosta heräämään lämmittämään kaminaa. Kun sinne päästiin, oli huikea auringonlasku vaaramaiseman yllä ja kaksi pienintä tyttöä riisuutui alasti ja kirmaili majan pihassa. He ilmoittivat nauttivansa vapaudesta. Tajusin, että karjamaja ja vaaramaisema ovat heillekin hengellinen kokemus (kuten minullekin), joten tietysti sinne piti mennä. Yö meni yllättävän hyvin, ei hyttysiä, ei ampiaisia eikä palelemista. En silti paljoakaan nukkunut, kun makuualustani oli minulle luiselle ihmiselle turhan kova. Eivät tainneet tytötkään juuri nukkua, niin paljon makuupussit kahisivat.

Samalla retkellä huomattiin, että mustikat alkavat kypsyä. Niinpä eilen illalla vielä kiipesin vaaralle omalle mustikkapaikalleni ja hain ensimmäiset piirasmarjat. Viimeisen vuorokauden aikana on koettu mahtavia, äkillisiä ukkosnäytelmiä, joista ensimmäinen rikkoi viime kesänä ostamani huvilateltan. Hyvä idea, liian köykäinen toteutus.

Olen ihastellen lukenut Barack Obaman The Audacity of Hopea, nyt olen yli puolen välin. En malta jo tässä vaiheessa olla kommentoimatta yhtä kohtaa. Olin nimittäin pudota penkiltä, kun luin hänen aatoksiaan koulutuksesta. Amerikassa tietysti on ihan omanlaisensa tilanne, kun koulutusmahdollisuudet ovat niin epätasa-arvoisia, ettei kansansivistyksestä voida puhua. Mutta hän kirjoittaa sellaisistakin asioista, jotka pätevät Suomeen ihan samalla tavoin. Yksi on opettajien palkkaus. Hän ilmoittaa mielipiteenään ihan suoraa, että opettajien palkkoja pitää nostaa ja roimasti. Ja ilmoittaapa hän ihan summankin: uransa huipulla olevien kansankynttilöiden pitäisi tienata hyvinkin 100 000 dollaria vuodessa, ja sosiaalisesti haasteellisilla alueilla työskentelevien vielä enemmän. Hui! Vau! Ajatella, että kirjaa kirjoittaessaan senaattorin asemassa ollut ihminen on uskaltanut hirttää itsensä tällaiseen väitteeseen! Kuka poliitikko Suomessa uskaltaisi?

Toinen, ihan yhtä paljon minua innostanut ajatus on kun hän sanoo suoraan, että vanhempien vastuulla on opettaa lapset tekemään lujasti töitä. Hän tunnustaa, että yksi ongelman ulottuvuus on se, että vanhempien vanhemmuus ja työnteon etiikka on joissain perheissä kateissa.

Suomessa on sama juttu. Meillä on nykyisin periytyvää syrjäytymistä, joka on pahenemaan päin. Paheneminen ilmenee varsinkin naisten rappiona. Siinä missä vielä minun lapsuudessani ns. syrjäytymisvaarassa olevien perheiden naiset olivat kyllä vihaisia ja pettyneitä, mutta he kuitenkin heräsivät aamulla panemaan lapsensa puhtaina, ruokittuina ja säänmukaisesti pukeutuneina kouluun ja keittivät joka päivä perunoita. Luultavasti myös vahtivat, että läksyt tulivat tehdyiksi, takoivat lastensa päähän koulun ja työn kunnioitusta ja panivat lapsensa ajoissa nukkumaan. Nykyisin on olemassa naisia, joilta arjen hallinta on kateissa. Muuan diakoniatyöntekijä kertoi minulle joitakin aikoja sitten, että on kaksi asiaa, jotka ovat sotkeneet monen naisen elämän: toinen on se, että osamaksulla saa melkein mitä tahansa ja toinen on, että televisiosta tulee ohjelmaa vuorokauden ympäri. Kolmas on tietysti se, että naisetkin saattavat viettää iltojaan lähiökapakoissa. Omassa lapsuudessani se olisi ollut tavatonta.

Mutta vaikka asiat eivät olisi edes näin huonosti, minusta tuntuu, että tässä työn, koulun ja opiskelun kunnioittamisen opettamisessa olisi tekemistä monessa perheessä. Se vaatii vanhemmilta paljon aikaa, vaivaa ja kärsivällisyyttä. Tiedän omista lapsistani, jotka pärjäävät koulussa ihan hyvin, etteivät he opi työn tekemistä itsestään. Asia tulee vastaan viimeistään koulun kolmannella luokalla, kun alkaa vieraan kielen opiskelu. Sanoja ja kielioppisääntöjä ei opi, ellei niitä opettele: istu alas, keskity, paina mieleen. Siinä lapset tarvitsevat usein vanhempien säännöllistä apua ja esimerkkiä. Se taas tarkoittaa, että vanhempien on oltava läsnä, huolehdittava ja käytettävä tähän omaa aikaansa. Sitä ei silloin arki-iltoina riitä television tuijottamiseen, ylitöihin, ruuhka-autoiluun kotiin, joka on kaukana esikaupungissa eikä juuri omiin harrastuksiin.

Lapsille on opetettava, että koulunkäynti ja opiskelu on tärkeää ja pyhää (mikä on eri asia kuin se, että se mitä opettaja sanoo on kyseenalaistamatonta). Työ on pyhää. Vaivannäkö ja keskittyminen on hyvästä. Tämä koskee kaikkia. Tämän voi oppia ja ymmärtää kaikista lähtökohdista käsin. Tulevaisuuden maailma on mutkikas ja ongelmat suuria. Siinä selviämistä varten on kaikki oppi ja ymmärrys tarpeen. Myös koulujen ilmapiirin kannalta tarvitaan asenneremonttia.

Jotenkin tuntuu, että tämän sanominen on meillä sopimatonta. Se on "syyllistämistä" ja oman hännän nostoa, syrjäytyneiden leimaamista ja ymmärtämättömyyttä huono-osaisia kohtaan. Se joka sanoo näin, ei ole kiva eikä mukava. Oireellista on, että kun viime kesänä tein kirjaa eräästä ministeristä, puhuimme tästä asiasta pitkät pätkät, mutta loppuvaiheessa ministeri veti koko tätä asiaa käsitelleen luvun pois.

Kansalaisoikeuksista puhuminen on helppoa, kansalaisvelvollisuuksista ei. Siksi minusta Obama on rohkea, kun puhuu asiasta. Toivon, että meilläkin joku poliitikko uskaltaisi.

Suurella sydämellä, avaralla mielellä

2009-07-12T21:09:00.000-07:00

Täällä on koettu viime päivinä kesäelämyksiä, sellaista, mille ei ole aikaa eikä mahdollisuutta keskellä kaupunkiarkea.

Viime viikon lopulla tulivat kylään ystäväni ja Ainon kummit Pohjanmaalta. Perheessä on viisi poikaa, iät 2-14. Sellainen perhe liikkuu kesälomamatkoillaan matkailuautossa, sen he parkkeerasivat pihaamme. Lapsia pyöri tässä siis parhaimmillaan 11, kun mukana olivat myös sisareni lapset.

Oli hauskaa ja intensiivistä! Suurperhe-elämä on mukavaa, kun ei ole ainut aikuinen. Lapsetkin lutviutuivat heti yksiin. Etäisyyksien takia emme kovin usein tapaa ja arkihulinan vuoksi emme ehdi juuri puhelimessakaan jutella, mutta nyt tuntui kuin olisi kurottu vuosia vanhaa ystävyyttä kiinni. Meillä oli jotenkin hyvin samantyylinen ote elämään lasten kanssa, rento ja konstailematon, otsarypytön asenne. Perheen äiti on nuoruudenystäväni noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Ei silloin kumpikaan arvannut, millaisia asioita on edessä, silloin oltiin nuoria opiskelijoita. Mutta siunailen sitä, miten hyvällä vaistolla on silloin jo osannut ystävänsä valita, vaikka nyt tuntuu, että oma pää ja sydän olivat melko sekaisin. Ja että monet tärkeät suhteet ovat pitkien aikojen ja kaikenlaisten vaiheiden jälkeenkin säilyneet.

Heidän seuransa teki minulle hyvää. Oli ihanaa nähdä niin tervejärkisiä ihmisiä, joilla on arvot paikallaan ja lämmin tunnelma. Ihastellen katsoin perheen isän lämmintä auktoriteettia poikiaan kohtaan, ilman mitään turhaa ärhentelyä. Sellaiseen kun kaikki miehet pystyisivät. Ja sellaiseen perheyhteyteen, läheisyyteen ja keskinäiseen kunnioitukseen kun pystyisivät kaikki. Siinä perheessä ei kenenkään tarvitse kerjätä rakkautta.

Eilen oli toinen kesäelämys. Tässä aivan lähellä Kinahmin rinteellä on Anttilan talo, jonka museoaittoja esiteltiin eilen illalla kyläläisille. Menin sinne tyttöjen kanssa. Olen Kinahmin Anttilan aarteista kuullut monet vuodet, mutta nyt vasta tulin menneeksi sinne itse ja olen todella otettu. Vanha hieno maalaistalo on peruskorjattu, vaalittu ja sisustettu mahdollisimman hyvin vanhaa 1800-luvun asua säilyttäen - peruskorjaus tehtiin sellaisena aikana, kun useat maalaistalot tärvättiin tiilisellä elintasosiivellä ja muovimatoilla yms. kauheuksilla. Tuvassa, salissa ja kamareissa on vanhoja esineitä, kalusteita ja tekstiilejä kauniisti laitettuna. Ainut tyylirikko oli leivinuunin (ei mikään turha värkki - siihen mahtuu 32 leipää) syvennykseen istutettu jättiläistaulutelevisio ja sen edessä amerikkalaismallinen recliner -löhötuolo. Miksi, oi, miksi!? Harvassa paikassa on television sisustustyrannia tuntunut yhtä pahalta. Voi kun pian tulisi yleiseen käyttöön se sumuverhotelkkari, jos ihmiset telkkaria välttämättä haluavat katsoa.

Vaan ei siinä kaikki - pihapiirin lukuisat aitat on säilytetty ja talon emäntä on vuosien varrella tehnyt niihin museonäyttelyt. On vanha vilja-aitta varusteineen, ruoka-aitta, jossa on maitotonkkia, separaattori, kirnuja, tiinuja, leipähäkki yms. tarvikkeita vuosikymmenten varrelta. Erityisen mielenkiintoisia ovat kaksi vaateaittaa, joissa on käsityönopettajan koulutuksen saaneen emännän huolella kunnostamia kaikenlaisia vaatteita. Ensimmäistä kertaa näin nyt muun muassa sota-aikaa edeltäneen, itse tehdyn kuukautissuojan vöineen ja kuulin siihen liittyvän tarinan.

Anttila on tämän kesän ajan maaseutumuseo Sarkan etänäyttelynä, mikä tarkoittaa, että se on kaikelle kansalle avoinna sunnuntaisin. Se on myös osa Nilsiässä elokuun alussa vietettävien kotiseutupäivien ohjelmaa Suosittelen! Minusta Anttilan talo on ihan täysverinen, ajatuksella rakennettu museo ja isäntäväen selostukset todella mielenkiintoisia.

Talon, pihapiirin ja esineistön vaaliminen tällä tavalla on todellinen kulttuuriteko. Siinäpä on näytettävää niille, joiden mielestä Itä-Suomessa ei välitetä ympäristöstä, vaan traktorin raadot ja muu törky jätetään ruostumaan talojen nurkille. Ylpeyttä sydämessä totean, että isäntäväki on minulle hiukan sukuakin.

Kirja kaverina

2009-07-03T01:28:00.000-07:00

Armahdan itseäni tänä miljoonan merkin kesänä ja kirjoitan vain tätä yhtä blogia. Tässä siis myös kirjallisuusasiaa.

Luin äskettäin erään kaverin blogista, kuinka hän oli aamukahvipöydässä keskustellut miehensä kanssa lestadiolaisesta kristologiasta - ja tunsin pienoista kateutta. Minulla kun ei ole ketään, jonka kanssa käydä älyllisiä keskusteluja aamukahvilla, iltaviinillä eikä muissakaan arjen tilanteissa. Juuri siksi tarvitsen hyviä kirjoja. Ihan erityisesti huomaan kaipaavani kirjoja, jotka suostuvat kaveriksi, siis joiden kirjoittaja asettuu kirjoittaessaan ikään kuin ihmisenä itse alttiiksi ja lukijan rinnalle, katsomaan maailmaa ihmisen silmien korkeudelta. Että joku pitäisi minulle seuraa, kun illalla olen peitellyt lapset nukkumaan ja istahdan vilttiin kietoutuneena terassin lepotuolille katsomaan auringonlaskua, hätistelemään hyttysiä ja lukemaan.

Muutama päivä sitten tartuin kolmeen kirjaan ja panin kaksi ensimmäistä pois, koska ne eivät suostuneet kavereiksi. Ensimmäinen oli Jera ja Jyri Hännisen Kallis köyhyys. Se on tanakkaa asiaa, raflaavasti ja provosoivasti kirjoitettu, mutta ampuu toisin paikoin niin railakkaasti yli, etten jaksa lukea. Ihan kuin kaverina terassilla olisi joku vähän aggressiivisessa, levottomassa nousuhumalassa, ei kiitos. Seuraava kirja oli kustantajan kesälukemisiksi lähettämä Heidi Liehun esseekokoelma Kultainen varis. Sen esipuhe alkaa näin: "Ihminen on tänään yhä pienempi ja suojattomampi - pieni suurten ongelmien äärellä, pieni suuren demokratian osana, valta kämmenellään, usein kyvyttömänä tuntemaan sen vaikutusta." Huh! Jouduinko yhtäkkiä luennolle, jossa joku viileän akateemisesti ja etäisesti analysoi aikaamme. Ei kiitos, haluan ihmisen lähelleni.

Kolmannesta kirjasta löytyi ihminen. Se on Barack Obaman The Audacity of Hope. Olen lukenut vasta parikymmentä sivua, mutta kirja on tehnyt minuun jo valtavan vaikutuksen. Obama on todella monipuolinen ajattelija ja taitava kirjailija, jo kielen puolesta taituri ja mestari. Kirjassa on ihan oikeaa vastusta ja haastetta, se avartaa ja rohkaisee. Ja mikä parasta, sen on kirjoittanut ihminen ihmiselle, itseään liioittelematta, lukijaa aliarvioimatta. Jos tämä mies pystyy hallitsemaan maataan samanlaisella älyllä ja sillä, mikä vaikuttaa rehellisyydeltä, ihmiskunnalla on toivoa.

Lähden tästä lapsilauman kanssa sukulaispojan häihin Elimäelle, ajetaan Retretin kautta.

Kulttuurien tulkkina (ja välillä myös niiden puristuksessa)

2009-06-27T03:38:00.001-07:00

Täällä meidän kesäpaikassa viettää kesää kolme sukupolvea. On mummi, jonka perintöpaikka tämä on, sitten on vaari täällä on-off (hänellä on oma asunto jonkun matkan päässä), minä ainoana välisukupolven edustajana sekä omat lapseni ja sisarani lapset vaihtelevana kokoonpanona. Tilaa on kohtalaisesti, joskin tilan jako ja käyttö ei ole parhaalla tavalla suunniteltu, joten välillä on ahdasta, ja nukkumajärjestelyt vaihtelevat yöstä toiseen. Onneksi sentään sain neljä vuotta sitten käyttööni saunamökin, josta heitin kaiken kaman ulos ja sisustin mieleni mukaan. Siellä ainakin kaikki kama on minun, ei mitään muinaisroinaa, ja siellä minä määrään järjestyksen. Tosin eihän sielläkään minulla ole mitään ikiomaa tilaa, kun lasten leikit valtaavat joka paikan.

Missään ja milloinkaan muulloin ei ole näin suurta ruokakuntaa ruokittavana,mutta keittiö on ahdas, epäkäytännöllinen ja melko romuttunut (siis täynnä romua). Silti kukaan ei haluaisi juuri nyt olla missään muualla. En minäkään.

En siis valita, mutta totean, että oma roolini ja tehtäväni täällä ainoana välisukupolven edustajana on melko haasteellinen. Ensinnäkin olen ainut täysissä voimissa oleva aikuinen, joten ruoanlaitto ja arkinen taloustoiminta on pääasiassa minun vastuullani. Mummi kyllä siivoaa ja lapsille on jaettu keittiövuorot. Taloustöitä en pidä raskaina, sen sijaan raskaaksi käy jonkinlainen yleistilanteen manageeraus. Miten sitä kuvailisi - eri ihmisten tarpeiden ja toimien junailua niin, että kaikilla on hyvä tai ainakin kohtalaista olla. Tämä on isovanhempien, ensi sijassa mummin paikka, hän kustantaa myös kaikki huvilan kulut. Täällä siis ollaan laajemmassa mittakaavassa hänen ehdoillaan. Tilat ovat hänen suunnittelemansa, astiat ja huonekalut hänen hankkimansa. Aitassa ja vajassa vallitsee hänen järjestyksensä. Hän yksin tietää, mikä kaapissa olevista sekalaisiasta rievuista on mikäkin pyyhe - taannoin olin viemässä kasvopyyhettä astiapyyhkeeksi keittiöön. Jos minä saisin päättää, moni asia olisi toisin. Mummilla ja molemmilla isovanhemmilla on tahto ja tarve levätä. He arvostavat hiljaisuutta. Mummi haluaa katsoa illalla puoli yhdeksän uutiset televisiosta.

Lapset puolestaan kirmaavat kesäiloaan kuin varsat laitumella. Heillä ei ole tarvetta levätä eikä elää hillitysti. He haluavat tehdä kaikenlaista, toteuttaa luovia projekteja. He haluavat katsoa televisiosta Simpsonit illalla puoli yhdeksältä.

Ja minä olen siinä välissä. Lapset ja isovanhemmat pitävät toisistaan ihan vilpittömästi, mutta he elävät eri itsestäänselvyyksien maailmassa eikä omien itsestäänselvyyksien sanoittaminen ja niistä neuvotteleminen käy aina ihan suit sait. Aina edes kielet eivät kohtaa. Niinpä joudun selittämään ja sovittelemaan. Olen välillä huolissani, rasittaako lasten kohellus, metelöinti ja sotkua aiheuttavat luovat projektit isovanhempia liikaa. Joskus taas isovanhemmat eivät pysy lasten kasvun perässä, ja he odottavat lapsilta sellaista varovaisuutta, mikä ei enää ole isomman lapsen kohdalla tarpeen. Toisinaan taas joudun luovimaan tilanteessa, jossa esimerkiksi joku lapsi on nirso ruoan suhteen, kun sodan kokeneille isovanhemmille sellainen on sietämätöntä. Kasvatuskäytännöt ja käsitys lapsista ovat myös muuttuneet sukupolvien välillä.

Asuu täällä vielä muitakin - omien isovanhempieni haamu. Tämähän oli heidän paikkansa. Heidän läsnäolonsa näkyy pienissä asioissa, esineissä, toimintatavoissa, suhteissa paikkakunnan ihmisiin, itsestäänselvyyksissä. Perhekunnassa elää sillä tavoin keskeneräisiksi jääneitä ihmissuhteita nyt jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtyneiden isovanhempien kanssa, että haamut vain jatkavat kummitteluaan.

Koetan tehdä kaiken tämän keskellä tilaa omalle olemiselleni. Elää hiukan omaa aikuista elämääni, edes itse yksin. Tilaisuus siihen tuli tänä aamuna, kun sama ampiainen herätti minut kahteen kertaan. Heräsin aamuyöllä siihen, että ampiainen surisi kovaäänisesti ikkunaa vasten. Paikallistin sen ja litistin sen ikkunan ja pimennysverhon väliin. Seuraavan kerran heräsin muutaman tunnin päästä tuon katalan hyönteisen kostoon: se ei ollutkaan kuollut, vaan kömpinyt vuoteeseeni, ja pisti minua selkään. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan hiivin kahvin kanssa kuistille huikeaan helleaamuun lukemaan loppuun Siri Hustvedtin The Sorrows of an American.

Annan sille korkeintaan kolme tähteä, tykkäsin What I Lovedista paljon enemmän. Tämä oli jotenkin brainy, paljon psykoanalyyttisiä kuvioita kirjoitettuna fiktiivisten hahmojen koettavaksi. En osannut oikein eläytyä hahmojen tuhruisiin ihmissuhteisiin ja vaikeuteen kestää yksinäisyyttä. Heidän ongelmansa tuntuivat enimmäkseen aika omatekoisilta. Oli tietysti hauska lukea, miten psykoanalyytikko elää omia lähisuhteitaan. Aika haparointia se kyllä oli ja minua ahdisti aivan valtavasti se, että tämä miespäähenkilö, olkoon kuinka fiksu tahansa, katsoi naisia seksin kautta, siis esineellistäen. Haluaisin edes kaunokirjallisuudesta lukea toisenlaisista miehen silmistä - silmistä, jotka näkevät naisen kokonaisuutena, ihmisenä, jota sielu ja henki ohjaavat. Tykkäsin kirjassa esiintyvästä pikkutytöstä, joka sitoi kaikki elämän asiat narulla yhteen. Ja oivalluksesta, että se juuri on myös tarinoiden tehtävä.

Juhannus, moderato

2009-06-19T11:40:00.000-07:00

Juhannusiltana. Ilma on kaunis mutta viileä. Koko viikon on myrskynnyt niin että auringon pilkahduskin ilahduttaa.

En oikeastaan vietä juhannusta. Minulla oli kutsu ystävien luo Saimaan saareen, mutta päätin olla lähtemättä, kun sääennuste oli niin huono. Ystävät ovat rakkaita ja hurmaavia, mutta paikka on sellainen, että kylmällä ja sateella vain rakkaus lämmittää. Toinen asia on se, että minulla kun on paljon töitä ja kohta tulevat lapset - joiden aikana en tietenkään pysty niin kovin hyvin mitään keskittymistä vaativaa tekemään - säästän itseäni tulevalta stressiltä tekemällä mahdollisimman paljon nyt kun voin. Olen ehkä lyönyt aiempia ennätyksiäni, lähemmäs 30 000 merkkiä päivässä käännöstä. Tänäänkin yli 20 000.

Juhannuksen väliin jättäminen ei oikeastaan kirpaise eikä aiheuta itsesääliä. Johtuu varmaan siitä, ettei meidän perheessä ole koskaan ollut erityisempiä juhannusperinteitä. Ajatus siitä, että kesän ihanuuden pitäisi jotenkin välttämättä huipentua juuri yhtenä iltana, vähän ahdistaa. Monissa seurueissa juhannuksenviettoon liittyvä tolkuton juominen ahdistaa myös.

Olisihan se kiva, jos nyt tässä olisi joku jonka kanssa fiilistellä jotenkin sopivasti, mutta sellaiseen tulee tilaisuus kyllä tänäkin kesänä monta kertaa.

Vanhusten kanssa kilistettiin kuohuviiniä ja nostettiin lippu salkoon. Lämmitettiin sauna, meidän mummi teki vihdankin. Syötiin iltapalaa, juteltiin mukavia.

Sen verran, kun olen töiltäni ehtinyt ajattelemaan mitään yleisempiä asioita, olen tällä viikolla hämmästellyt kepun ja pääministerin tilannetta. Mies jää kiinni muunnellun totuuden kertomisesta kerran toisensa jälkeen, eikä se näytä aiheuttavan kepun kenttäväessä minkäänlaista protestia. Minua ihmetyttää, mitä tämä kertoo kepulaisen - yleensä aika aktiivisen - puolueväen etiikasta. Onko heidän silmissään asia niin, että valehdella saa, kunhan valheilla hyödyttää kepua? Niinhän viime vuonnakin koko vaalirahaongelma lopulta kuitattiin etelän lehdiston synnyttämäksi. Johtuuko tämä jostakin hyvin syvällä istuvasta uhrimentaliteetista ja "herra"- tai "kaupunkilais"-vihasta, jonka oikeuttamana saa tehdä mitä tahansa omien hyväksi? Vaikea ymmärtää.

Työstä ja levosta

2009-06-15T14:03:00.000-07:00

Nilsiässä, surkeassa, suorastaan syksyisen tuntuisessa säässä. Olen istunut sisällä koko päivän ja tehnyt ihan ihmeen ahkerasti töitä. Olisi ollut mukavaa päästä lenkille vetreyttämään jäseniä, mutta on niin koleaa, sateista ja tuulista, ettei ulos viitsi mennä. Niinpä katsoin tällaisten iltojen varalle Nilsiän kirjastosta lainaamani elokuvan, tällä kertaa Klaus Härön Näkymättömän Elinan. Se oli hyvä.

Kesää on mennyt jo kaksi viikkoa, ensimmäinen Helsingissä töissä ja perheasioissa, ja nyt viime tiistaista lähtien maalla. Lapset ovat viikon olleet isällään ja ovat vielä viikon. Olen ollut kiireinen ja väsynyt, vähitellen olen täällä metsän keskellä elpynyt. Blogien kirjoittaminenkin on parina kuukautena jäänyt, kun kerta kaikkiaan ei ole ollut aikaa eikö voimaa.

Tämä kesä on, jos asiat menevät niin kuin kuvittelen, tasapainoilua työn ja levon välillä. Työtä on paljon, voi olla, että liikaakin. Pitäisi kirjoittaa kaksi kirjaa ja kääntää kaksi, tosin nämä käännökset ovat keveitä. Ja sitten on vähän muutakin, pienempää hommaa. Kun koko kansantalous ja viestintäala varsinkin kärvistelevät taloustaantumassa, ei voi valittaa. Täytyy olla tyytyväinen, että on työtä eikä ilmeisesti tarvitse aloittaa syksyä tyhjätaskuna.

Toinen asia on sitten se, että minullakin olisi levon tarvetta. En oikein edes muista, koska olisin ollut pidennettyä viikonloppua pidemmällä lomalla, siis ollut kokonaan tekemättä mitään työhön liittyvää. En ehkä tietäisi miten kokonaan lomalla ollaankaan. Voi olla, että keksisin jonkun projektin, joka sitten kuitenkin muuttuisi joksikin työn tapaiseksi.

En pidä tätä pahana. Itse asiassa olen yhä vain todella iloinen siitä, että onnistun punomaan elämäni asiat niin hyvin yhteen. Eikä työ ole vastenmielistä, joskus vähän tylsää, toisinaan hankalaa, ajoittain väsyttävää, joskus lepokitkasta flow-tilaan pääseminen vie aikaa. Kirjoitettavaa on tänä kesänä varmasti melkein miljoona merkkiä, todella paljon. Mutta huomaan, että melkein kaikki kirjoitettavani on jonkun muun ajatuksia, ei omiani. Siis käsityötä ja aivotyötä enemmän kuin sydäntyötä. Koskakohan tulisi se aika, että voisi taas hiljentyä kuulostelemaan omaa itseään ja kirjoittamaan omia ajatuksiaan?

Mutta levätä silti täytyy. Paras leponi ovat ruhtinaalliset yöunet ja hitaat aamut. Toinen lepo on tämä ihana luonto täällä. Kolmas lepo on liikunta ja kaikenlaiset käytännön työt täällä maaseudulla. Neljäs lepo ovat ihmiset, joiden kanssa on kiireetöntä aikaa. Viides lepo, joka tältä kesältä ei vielä ole alkanutkaan, ovat kulttuuritapahtumat: kesäteatterit, konsertit ja häppeningit. Ne, jotka seuraavat kulttuurielämää lähinnä Hesarista, eivät voi aavistaakaan, kuinka elävää ja syvältä käyvää kulttuurielämää näilläkin leveyksillä eletään!

Monta aikaa yhtä aikaa

2008-08-09T13:52:00.000-07:00

Meillä vietettiin tänään kesäkauden päättäjäisiä, lämmitettiin savusauna ja paistettiin lettuja. Pulahdin järveenkin, vaikka kylmää oli. Huomenna on suuri siivous- ja pakkauspäivä ja mustalaisleiri muuttaa sitten takaisin helvettiin.

No jaa, en minä kotiin paluuta oikeastaan niin helvetillisenä pidä. On siinä puolensakin. Yksi tärkeimmistä hyvistä puolista kannaltani on, että pääsen ihmisten ilmoille helpommin. Pitkien Nilsiän-kesien ainut huono ulottuvuus on se, että täällä ei juuri ole kaltaista seuraa. On kauheasti lapsia ja sitten on isovanhemmat, mutta ei ystävää. Helsinkiin paluu tietää hauskoja viikonloppuja Minervan ja muiden ystävien kanssa.

Huomaan kyllä ilokseni, että olen oppinut yhä paremmin nauttimaan yksinolosta. En ole tänä kesänä pudonnut minkäänlaiseen yksinäisyyden kuoppaan, joskus aiemmin niin on käynyt. Minulle arjessa riittää oma ja kuolleiden runoilijoiden seura ihan ihmeen hyvin. Niin ja Yle Radio 1, mikä ihana elämänkumppani! Puhuu (lähes) aina viisaita kauniilla äänellä. Ajatus jostakusta lähi-ihmissuhteesta tuntuu todella kaukaiselta, lähinnä kauhean työläältä. En jaksaisi minkäänlaisia pettymyksiä enkä harmeja, en hankalaa sopeutumista toisen elämäntapoihin, en mitään, mikä veisi yhtään energiaa. Ymmärrän kyllä, että tarvitsen läheisiä ihmisiä ja ajatusten harjoitusvastustajia. Toivon, että huomaan itse ajoissa, kun ajatukset alkavat pyöriä liian pientä ympyrää. Jos en huomaa, niin huomauttakaa!

Se, mikä Helsinki-elämässä eniten rassaa, on arjen aikataulu. Nyt kun on kolme koululaista harrastuksineen, aikataulu muistuttaa esterataa. Kun vielä koko ajan on jotain erikoista ja poikkeuksellista, kaverin synttärit, retki, säestystunti ja ties mikä, tällä esteradalla esteen paikka muuttuu koko ajan. Arjen aika pätkittyy pikku palasiksi ja kauheaksi määräksi muistettavaa ja huolehdittavaa. Silti minusta lasten kanssa arkielämän eläminen on todella ensiarvoisen tärkeää, en halua paeta vanhemmuutta paikkaan nimeltä työpaikka.

Täällä maalla on saanut elää metsä- ja vatsa-aikaa: nukutaan silloin kun nukuttaa, syödään kun on nälkä. Ajalla maalla on toki muitakin ulottuvuuksia: on aurinkoaika, sadeaika, marja-aika, uima-aika. Luonnossa olemisen kautta mieli on ollut koko ajan vuorovaikutuksessa ihmisen aikaa suurempien voimien ja aikojen kanssa.

Tämä tällainen aika on kauhean hedelmällistä ja ravitsevaa myös työni kannalta, jota ei oikein edes voi erottaa siitä, minkä katson kaikkein syvimmäksi elämäkseni. Se on ajattelemista, tuntemista ja ymmärtämistä. Täältä maalta minä kerään ne ainekset, joista vuoden mittaan jalostan erilaisia kirjoituksia ja ison osan niistä myös teen täällä.

Toki mielen omaehtoinen, hidas aika jatkuu myös Helsinki-elämässä, mutta ajoittain ja oikeastaan säännönmukaisesti se joutuu ristiriitaan arjen pätkittäisen ajan kanssa. Koen, että elämän kuuliaisuustehtävä on elää molemmissa ja selvitä ristiriidassa jotenkin...

Ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia juuri siksi, että kesäaika on niin erityistä ja erilaista kuin kaikki muu aika. Kun kesänvietto nyt päättyy, päättyy myös tämä blogi - tältä kesältä. Jatkan toki kulttuuri- ja kirjallisuusblogiani nimeltä Mielen ruokaa http://mielenruokaa.blogspot.com/ ja alan toden teolla kirjoittaa blogia Sormet savessa, pää pilvissä http://sallakorpela.blogspot.com/

Kiitokset mielenkiinnosta!

Kotimaan matkailua hyvässä seurassa

2008-08-08T03:19:00.000-07:00

Palasin toissa iltana onnistuneelta Itä-Suomen retkeltä. Ajoimme itärajaa kiemurrellen pohjoiseen, Miehikkälästä Kolille asti ja sieltä kotiin Nilsiään. Retkueeseen kuuluivat lasteni lisäksi lasten serkku Ville ja oma serkkuni Anne. Viime kesänä teimme Villeä lukuun ottamatta samalla porukalla varsin hauskan reissun Lappiin, Jäämerelle asti.

Tällaisella seurueella ja lyhyessä ajassa matkailuelämykset jäävät maistiaisiksi, mutta hyvä niinkin. Meillä oli hyvä ajoitus, kun kaikki paikat olivat vielä auki, mutta ei ollut enää ruuhkaa, pikemminkin aika väljää. Niinpä saimme mm. Salpa-museossa Miehikkälässä ja Parppeinvaaralla Ilomantsissa oikein hyvää palvelua, yksilöllisen kiertoesittelyn. Parppeinvaaran opas jopa soitti meille konserttikannelta ja lauloi.

Näiden lisäksi kävimme kävelemässä Lappeenrannan linnoituksella ja tutustumassa hienoon maakuntamuseoon. Siellä on upea Viipurin pienoismalli syksyltä 1939, otimme kuvan Naistensairaalasta, jossa meidän mummi on syntynyt. Ajoimme sieltä Imatralle, jonne ehdimme parahiksi, kun koski päästettiin vapaaksi. Yövyimme Imatran kylpylässä, jossa kuuli enemmän venäjää kuin suomea.

Seuraavana päivänä ajoimme Punkaharjulle Retrettiin, jossa riitti kaikille kiinnostavaa katseltavaa. Sieltä menimme Savonlinnaan, tuttavan vihjeestä osasimme mennä syömään Riihisaareen ravintola Hilpeään munkkiin. Elämys sekin, ja hyvät ruoat! Ajoimme Heinävedelle Valamoon yöksi.

Sattuipa sopivasti: seuraavana päivänä vietettiin pyhätön praasniekkaa ja siellä oli hienot kulkueet, kuorot ja kaikki. Jatkoimme edelleen itään, nautimme ihanat karjalanpiirakat Joensuun torilla - Marttojen kahvilasta löytyi Okolle gluteenittomia, kymmenen pistettä! Ajoimme Ilomantsiin, josta Annella ja minulla on hauskat muistot 11 vuoden takaa. Pelto-Hermannin hilpeiden poikien viinitila on pystyssä edelleen, samoin viinitorni. Viimeinen etappi oli Koli, kävimme kuvaamassa itsemme ja ennestään miljardi kertaa kuvatun maiseman. Joka käänteessä selostimme lapsille historiaa ja karjalaista kulttuuria, jospa jotain tarttui päähän.

Hieno reissu, samalla jo suunniteltiin, että ensi kesänä retkeiltäisiin samalla sakilla Helsingin ja Turun väli ja kaikki sen välin lukuisat kauniit ja kiinnostavat kulttuurikohteet. Onneksi Anne-serkulla riittää kärsivällisyyttä matkailla lapsilauman kanssa, on paljon helpompaa kun on toinen aikuinen mukana. Taas Ville-serkun mukanaolo tekee Okon matkasta paljon hauskemman.

Viimeisiä lomapäiviä viedään. Eilen viimein päästiin mansikkaan, saatiin noin 30 litraa, eikä enempää ole tiedossakaan. Jää marjasaalis tältä kesältä laihaksi.

Täällä viritellään telkkaria ja tuoleja kisakatsomoksi. Käytiin torilta ostamassa herneitä kisaherkuksi.

Auringon kilo

2008-08-02T06:37:00.000-07:00

On ollut aivan viime päiviin asti lämmintä. Olen sekä tehnyt keskittyneesti töitä että nauttinut kesästä, iltapäivästä lähtien olen viritellyt työvälineeni saunamökin terassille, josta on minulle niin rakas näkymä järvelle, lännen suuntaan. Merellä saatu rusketus on vain syventynyt.

Yhtenä päivänä jäin kesken kirjoittamisten tuijottamaan auringonkiloa vedessä. Voi miten rakastan sitä! Olen varmaan aika yksinkertainen otus, aurinkoisen maiseman tuijottaminen ja siinä oleminen ovat minulle kuin kytkisi akun laturin töpseliin.

Sain sitten siinä istuessani sellaisen idean, että kuvaan veden ja taivaan leppoisaa liikettä videolle. Tuumasta toimeen saman tien. Kuvasin toistakymmentä puolen minuutin tai minuutin videoleikettä laineiden loiskeesta, auringon kimmellyksestä vedessä, järviruo’on keinahtelusta, veden varjoista, pilvien hiljaisesta liikkeestä taivaalla. Ne onnistuivat upeasti! Koostan niistä syksyn synkillä vaikka itselleni rentoutusvideon ja taustalle panen jonkin impressionistisen kappaleen, Claude Debussyn tai jonkun muun sävellyksen. Jospa se toimisi sitten varavoimana kun aurinkoa ei näy.

Muistin vanhan idean yhdistää syksyn putoavien lehtien tanssi J.S. Bachin eräiden pianopartitojen sulokkaisiin kappaleisiin. Miksen tekisi sitä itse, kun tekniikka on nykyisin helppoa! Meillä on rannassa ihana iso haapa, jonka lehdet todella tanssivat. Kunpa pääsisin syksyllä käymään tänne niiden putoamisen aikaan!

Lähes joka ilta olen kiivennyt mäelle poimurin, ämpärin ja korin kanssa. Sienien ja marjojen osalta saalis on ollut laiha, virkistystä olen saanut senkin edestä. En lakkaa ihastelemasta tuota Kinahmin vaaraa, maisemat ovat huikaisevat ja maastot todella vaihtelevat. Siellä on pilkkopimeitä kuusikkoja, aakeaa laakeaa heinikkoa ja varmasti kymmeniä muita maasto- ja metsätyyppejä, joiden nimiä en kouluajoilta muista. Tunnelmat vaihtelevat dramaattisesti. Mustikoita olen löytänyt vasta yhdestä kohdasta ja vattuja on kyllä, mutta ihan raakoja vielä kaikki! Haperoita on, niitä en viitsi kerätä. Kantarelleja jonkin verran. Tatteja aika vähän vielä, yhden pienen tattikastikkeen olemme laittaneet. Viime vuonna niitä alkoi tulla heti juhannuksen jälkeen. Viime heinäkuussa tuli ystävätär Jaana käymään ja saatoin laittaa hänelle tattipastaa ihan oman pihan tateista. Jaana kehui sitä kesän parhaaksi ateriaksi ja sitä se taisi ollakin. Toivo elää, aamutoimiin kuuluu pihan huolellinen tattitarkastus.

Vaikka kesä on ollut työntäyteinen, tunnistan, että pitkä maalla olo ja varsinkin viime viikkojen hiljaisuus ovat tehneet tehtävänsä. Stressi ja sen fyysiset oireet ovat hiljalleen sulaneet. Levottomuus on kaikonnut. Aina käy niin, että alkukesästä maalle lähtiessä pakkaan kaupunkilaisjärjellä paljon kaikenlaisia vaatteita, koruja ja kenkiä mukaan, ihan kaiken ja kaikenlaisten tilanteiden varalta. Loppukesästä en voisi vähempää välittää. Olen lähes koko viikon pukeutunut ainakin viisi vuotta sitten UFF-kaupasta ostettuihin keltaisiin bikineihin, jotka ovat sinänsä oikean kokoiset, mutta sanoisiko tämänikäiselle rouvashenkilölle… öö, tuota…no, sellaiset, ettei niitä sovi käyttää kuin tilanteissa, joissa silminnäkijöinä ovat rantaruovikossa asuvat sorsat. Yllättävien vieraiden varalle minulla on sellainen kietaisuhellemekko, eräänlainen beach burqa, aikoinaan Sansibarilta ostettu. Istun ja kirjoitan aurinkotuolissa mekon narut auki, jotta kaivattu aurinko pääsee parantamaan atooppista ihoani, mutta sitaisen ne kiireesti kiinni, kun kuuluu askelia. Viileämpien tuulenpuuskien ja illalla itikoiden varalta on kätevä ja lämmin, mutta nukkavieruksi kulunut vaaleankeltainen Opera Cava –fleecepusakka. Asuun kuuluvat kirkkaissa väreissä hehkuvat kesävillasukat. Tukka on sitaistu aurinkolipan nauhan alle. Näin olin tälläytynyt, kun toissapäivänä yllättäen pihaan kurvasi komea virka-auto, josta ilmestyi hyvinkin arvokkaaseen uniformuun pukeutunut palopäällikkö assistentteineen suorittamaan palotarkastusta. Minun lisäkseni paikalla oli mummi, joka oli ottanut päivän iisisti ja oli edelleen yöpaidassa ja kylpytakissa – kello oli vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Erästä tavattoman hienoa entistä ulkoministeriön kollegaa lainatakseni: eleganssimme oli epätäydellinen. Mitähän herrat palovirkamiehet meistä ajattelivat?

Joka tapauksessa palotarkastus sujui leppoisasti ja asumuksemme selvisi pienillä huomautuksilla. On omanlaistaan tämä asiakaspalvelu Savossa. Kun mummi kyseli, onko palomestari joutanut kesähelteillä uimaan, tämä vastasi, ettei varsinaisesti uimaan, mutta kyllä hän on järvessä käynyt, viimeksi samana aamuna ja virka-asussa. Kun oli pitänyt kopeloida pohjamudista jonkun mummon järveen luiskahtanutta avainnippua.

Elämää kirjallisessa nunnaluostarissa

2008-07-28T03:09:00.000-07:00

Palasin viimeviikkoiselta purjehdus-Helsinki -reissultani torstaina. Se oli kesän riemukkaimpia päiviä, ainoita todellisia vapaapäiviä, kun en tehnyt työtä enkä hoitanut mitään enkä ketään, en laittanut ruokaakaan yhtään. Toki hommana oli ajaa Helsingistä Nilsiään, mutta en tehnyt sitä lyhintä reittiä. Lähdin aamulla, kaikessa rauhassa ja stressaamatta. Ensin pysähdyin Heinlammilla rakkaan ystäväni Oissin ja hänen rakkaan perhekuntansa luona. Juotiin kahvia ja pulistiin asiat halki. Niin vielä - matkalla sinne puhuin melkein puolet ajasta ystäväni ja Ainon kummitäti Hannen kanssa, pitkästä aikaa. Meillä oli oikein mukavat jutut, ihan ilahdutti kauheasti kun huomasin, että vaikka on käytännön syistä harvakseltaan pidetty yhteyttä, yhteinen aaltopituus on tallella. Ei me sattumalta silloin 20 vuotta sitten ystävystytty eikä hän sattumalta ole Ainon kumpsu. Pantiin kunnianhimoinen tavoite tavatakin seuraavan puolen vuoden aikana. Siinä on haastetta jonkin verran, kun minulla on se elämäntilanne kuin on ja hän asuu Vaasassa ja on viiden pojan äiti...

Seuraava stoppi oli alastomien apinoiden saari - siis Härönsaari. No ei siellä kukaan ollut alasti eikä huutanut, siellä oli mitä ihanimpia ja rakkaimpia ihmisiä, Minerva ja Katja perheineen. Tarjosivat minulle oman pihan kantarelleja. Sieltä raaskin lähteä vasta puoli kymmenen aikaan illalla. Ajelin hämärtyvässä yössä, kuuntelin hyvää musiikkia ja olo oli jotenkin kohotettu. Yölliset ajelut kuuluvat minun kesäiloihini.

Sivumennen sanottuna: ennen Härönsaarta sain kuunnelluksi loppuun todella upean äänikirjan, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Katso arvostelu kulttuuriblogistani http://mielenruokaa.blogspot.com/ .

Sen jälkeen olenkin elellyt hiljaiseloa Nilsiässä ihan yksin. Olen nyt käyttänyt kolme päivää Tuijan haastattelunauhojen purkamiseen ja nyt jatkan tekstin kirjoittamista. Materiaalia on yllin kyllin, nyt on enää kyse pakaralihasten kestävyydestä ja työrauhasta. Jälkimmäisestä on minun elämässäni suurempi puute.

Päiväjärjestys on suunnilleen sellainen, että herään aamulla rauhassa ja teen aamutoimet hitaasti. Tämä osuus päivästä edustaa lomaa ja lepoa. Sitten joskus puolen päivän aikaan ryhdyn työhön. Teen niin kauan kunnes tulee nälkä, ja sitten laitan hyvää mutta yksinkertaista ruokaa. En ole käynyt kaupassa saapumiseni jälkeen, vaan olen ilolla syönyt kaikkea mitä täällä on kaapeissa. Ihmeen hyviä herkkuja olen saanut aikaan. Jääkaapissa oli jogurttia ja kurkku, siitä tein tsatsikia. Joka päivä pistelen oman kasvimaan loistavan vihreää salaattia. Pakastimessa oli yksi valmiiksi paistettu lampaan paisti. Juustoa on tänne kesän aikana kertynyt liikaakin, eilinen illallinen oli pari sveitsiläistyylistä juustoleipää. Minuun on iskenyt yllättävä letun himo, niinpä olen paistanut lettuja. Täällä on itse asiassa niin paljon ruokaa, jopa vuosikertaruokaa, että jos oikein tarkkaan eläisi, ei tarvitsisi juuri kahvimaitojen ja joidenkin tuoreiden vihannesten lisäksi muuta ostellakaan.

Rauhallisen aterian jälkeen taas töihin kiinni. Kun mieli tai selkä puutuu, toimittelen pikku askareita, ripustelen pyykkiä, kastelen kukkia, ja taas töihin.

Illalla kahdeksan jälkeen vaihdan ylleni tiiviit puuvillahousut ja itikkahupparin ja lähden metsään, tarkoituksena löytää mustikoita. Niitä kyllä on, mutta vain aika rajatulla alueella. Olen nyt tehnyt tutkimusretkiä kahteen paikkaan. Viimekesäinen ihana mustikkamaa vaaran laella on nyt aika tyhjä, mutta alarinteessä oli marjaa. Ilmeisesti keväällä oli hallaa, joka tuhosi tiettyjen alueiden marjat mutta säästi toiset. Nyt on haasteena löytää ne oikeat paikat. Eilisiltainen retki ei tuottanut oikeastaan marjan marjaa, tänä iltana ajattelin tutkia etelänpuoleisia rinteitä. Vattujakin tulee kyllä, mutta ovat vielä ihan raakoja.

Kun marjaretki on ohi, käyn suihkussa, laitan iltapalaa ja katson elokuvan. Ekana iltana katsoin Colorado Avenuen - se oli kyllä ihan hyvä, mutta ei puoleksikaan yhtä rikas ja värikäs kuin Lars Sundin romaanit. Lukekaa ne ja alkukielellä, siinäpä ihana elämys! Toisena iltana katsoin sellaisen amerikkalaisen leffan kuin Radio. Oli kyllä vaikuttava tarina ystävyydestä, vammaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Eilen iltana katsoin huvikseni Kivenpyörittäjän kylän, kun muistelen, että se sijoittuu ihan juuri näihin heinäkuun päiviin. Osaan sen melkein ulkoa. Varmaan olen joskus kauan sitten lukenut kirjankin, kun muistin siitä sellaisia asioita, joita ei itse elokuvassa olekaan. Ajattelin, että se, mikä 1970-luvulla näytti vääjäämättömältä, että ihmisten oli ihan pakko muuttaa maalta työn perässä kaupunkiin, on nyt jo aika lailla valoisampaa. Elokuvan Pekka, fiksu mies, olisi varmaan nykyisin paremmin koulutettu ja tietotyössä, hän voisi korjata kotitalonsa ja tehdä sieltä käsin etätöitä.

Ja sitten nukkumaan syvää pitkää metsäunta. Onneksi minua ei pelota eikä hirvitä täällä yhtään, vaan osaan olla tyynesti yksin.

Meri, kalliot ja aurinko - ei hullumpi työhuone

2008-07-22T22:45:00.000-07:00

Terveiset mereltä! Olen ollut kaksi päivää purjehtimassa, eka kertaa elämässäni! Kuskasin suunnitelman mukaisesti lapset isälleen sunnuntaina, ja sen jälkeen ajoin itse Inkoon venelaituriin, missä Tuija, Antti ja Aarni odottivat minua veneessään nimeltä Ajatella. Nukuimme yhden yön keinuvassa lullassa ja sitten lähdimme purjehtimaan itään päin. Toisen yön vietimme heidän veneseuransa laiturissa Ormholmenin saarella ja eilen illalla rantauduimme Lauttasaareen. Olen nyt siis Helsingissä, vaikkein oikeasti ole. Olen kotikaupungissani turistina, elän kassista. En siis osallistu varsinaisesti kaupunkielämään.

Hyvin meni purjehdus ja oli kivaa! Etukäteen vähän jännitin, täytyy myöntää, kun en ole koskaan aikaisemmin pienveneillyt merellä. Ajattelin, että jos tulee huono olo ja se pilaa koko reissun saati, että pystyisin keskittymään työhön. Mutta ei mitään hätää, vaikka välillä oli ns. kova tuuli. Opin purjeiden käytön ja kääntelyn logiikkaa, sain toisena päivänä vedellä narujakin. Ainut huonon olon hetki tuli oikeastaan vasta maissa, kun keinuminen ei ottanut loppuakseen. Naama on ruskea - okei, myönnetään, aika punainen. Mutta ei palanut!

Rakastan Nilsiää kuin hullu puuroa, mutta kyllä sitä näinkin voisi kesänsä viettää.

Olin tosi tyytyväinen, kun olin käynyt kesäalesta ostamassa uusia ulkoilutamineita, hienot ulkoiluhousut, takin ja maastokengät, kaikki veden- ja tuulenpitäviä. Olivat mainoslauseidensa veroisia. Siellä istuttiin tyrskyssä ja ukkoskuuroissa sittloorassa ja pysyttiin kuivina ja lämpöisinä, ihme juttu! Koulun liikunnanopetus onnistui vakuuttamaan minulle yli neljännesvuosisata sitten, etten ole mitenkään liikunnallinen ihminen. Tässä uskossa olen koko ikäni myös nuukaillut varusteiden kanssa. Mitäpä minun kannattaa kunnon lenkkikenkiä tai ulkoilupukuja hankkia, kun olen niin kehno. Mutta ihan viime vuosien kokemukset, Nilsiän Kinahmin vaellusreitit, marjastus ja sienestys ja vaikka tämä purjehduskin ovat kirkastaneet minulle, että omimman liikuntalajini nimi on luontoliikunta. Olen siinä vieläpä sillä tavalla hyväkin, että minulla on sitkeyttä ja kestävyyttä. Minussa ei ole lainkaan räjähtävää voimaa, nopeutta, pallosilmää, pelisilmää enkä kaipaa adrenaliinihumalaa, ei siis mitään koulussa tai muuallakaan arvostettavia ominaisuuksia. Mutta eipä hätää, luontoliikunnan terveysvaikutukset ovat vähintään yhtä hyvät kuin reteempien lajien, ja voi olla, että urheiluvaivojen riskit pienemmät. Oli Antin kanssa puhetta, ett jos hän joskus huolii tyttöjä vaellukselle Lappiin, niin haluaisin mielelläni mukaan. Olen ihan varma, että se sopii minulle.

Me siis olimme Tuijan kanssa tekemässä haastatteluja kirjaa varten. istuttiin rantakallioilla, Tuijalla oli diginauhuri kaulassa, ja me puhuttiin perustuslaista, vaalirahoituksesta, tasa-arvosta, perhelainsäädännöstä ja sen semmoisista asioista. Tänään on tarkoitus vielä jatkaa, lähdemme kohta Suomenlinnaan. Aikaa on todella vähän, mutta hyvin tämäkin menee, koska pysymme asiassa ja ymmärrämme toistemme tarkoituksia. Nyt on pakko luottaa siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kyllä olen taas kiitellyt ja siunaillut sitä, miten ihanaa on, että on tällainen omaehtoinen luova työ, jossa työpaikaksi käy vaikka rantakallio!

Aurinko, tule jo!

2008-07-15T02:57:00.000-07:00

Heinäkuun puoliväli. Satelee, taas, lämpöä on sellaiset viisitoista. Mansikat eivät kypsy, eivätkä auringonkukat avaudu. Salaatti vain rehottaa yrttipenkissä.
Kyllä se nyt jo saisi tulla, se suuri kesä. Saisi tulla seisova helle, armotta taivaalta räkittävä aurinko. Sellainen sää, että hiki valuu, jääteetä kuluu ja järveen on pakko päästä monta kertaa päivässä. Että yöllä pyöritään hikisissä lakanoissa.
Vanhoissa kirjoitta puhutaan taudista nimeltä luuvalo. En tiedä onko olemassa sellaista, mutta minulla ainakin on luuvilu. Palelen kesät talvet, ja yhden käden sormilla saa laskea ne yöt, joina olen nukkunut ilman villasukkia. Sitä ei paranna muu kuin tarpeeksi pitkä jakso kunnon kuumaa säätä, sellainen, että se sulattaa ja lämmittää ihmisen ytimiä myöten. Viime kesänä ei sellaista hellejaksoa oikein ollut, ja palelin sitten kauheasti koko talven.
Muistan kuumia kesiä. Esimerkiksi 1997 ja 1999, kun minulla oli vauvat. Pötkötimme tuossa terassilla viltin päällä, aurinkovarjon alla. Nyt muutamana kesänä on ollut vilpoisempaa ja ennen muuta minua ihmetyttää tuulisuus. Kun aurinko paistaa, niin melkein aina tuulee myös, eikä silloin luuvilu parane. Onko se tätä samaa ilmastonmuutosta ja maailmanloppua?
Ensi viikolla onkin minulla tiedossa seikkailua. Lapset lähtevät sunnuntai-iltana isälleen ja minä lähden sitten muutamaksi päiväksi haastattelemaan Tuijaa kirjaa varten. Alun perin meidän piti mennä Braxin kesähuvilalle Hämeeseen, mutta se ei nyt onnistukaan, Sen sijaan menemme säistä ja itikoista riippuen joko Suomenlahdelle purjehtimaan tai Lappiin vaeltelemaan. Vau, siitä tulee upeaa!

Heja Lordi!

2008-07-12T11:45:00.000-07:00

Täällä on vietetty muutama hidas rokulipäivä sen jälkeen kun ruotsalaiset lähtivät. Täällä kävi nimittäin Ruotsin "sotaserkkuni" (siis äitini sotalapsiaikaisen perheen oman sukupolveni edustaja) neljän lapsensa kanssa, hänkin eronnut yksinhuoltaja. Etukäteen kovasti mietin, miten he viihtyisivät ja miten menisi lapsilauman kanssa, kun vain vanhimmat osaavat vähän englantia, ja vain yksi vähän ruotsia. Etukäteen oli tiedossa, että ruotsalaislapset Oscar 12, Stina 11, Frida 8 ja Gustav 7 ovat kovia urheiljoita, uimavalmennettavia kaikki ja moni muussakin urheilujutussa. Niinpä suunniteltiin maaottelu, jossa lajeina olisivat pihalajit. Täällä on kuulantyöntö- ja pituushyppypaikka, jalkapalloa ja sulkista voi pelata ja järveen on merkitty uintimatkat isoilla kepeillä. Maaottelua varten tehtiin T-paidat (ruotsalaisille keltaset ja suomalaisille valkoiset), joihin kiinnitettiin maiden liput ja nimikyltit Lapset olivat täpinöissään, pojat tekivät ruotsalaisten varalta ulos kylttejä. Kauppisentien alussa oli "Varning, lortar på vägen", tontin laidassa luki "Signal varnar för sprängning i omradet", laiturilla oli paras: "Varning, rysska u-båtar i sjön", ja savusaunan ovessa "Strålsäkerhetscentralen rekommenderar inte". Googlasivat sanoja ja ilmaisuja netistä, mitä nyt muutama kirjoitusvirhe pujahti mukaan. Edellisenä päivänä ostimme Ainon kanssa niin paljon ruokaa, ettei kärryyn mahtunut. Kun Aino sitä taivasteli, selitin hänelle, että aikoinaan yli 60 vuotta sitten lähti Suomesta nälkäisiä lapsia Ruotsiin, niin nyt käy sama toisinpäin ja potut maksetaan pottuina.

Vaan ei mitään huolta. Pihassa oli säpinä päällä heti kun vieraat olivat saapuneet. Jalkapallo- ja sulkispeli käynnistyi heti. On annettava omalle nuorisolle pisteitä: he ryhtyivät tosiaan isännöimään ja solkkasivat kieliä minkä osasivat ja vähän enemmänkin. Kuulin Okon suusta ruotsinkielisiä sanoja, vaikka opintoihin on vielä kaksi vuotta. Pienet tytötkin löysivät tavan kommunikoida vieraiden kanssa. Ylikansallisesta viihteestä on hyötyä: tuota pikaa keksivät ottaa esiin Staraoken ja karjuivat sitten vuoron perään mikrofoniin Hard Rock Hallelujaa! Myös Simsiä osasivat pelata yhdessä. Huviksi keksittiin sellainenkin, että kirjoitettiin tietokoneen näytölle pitkiä kummallisia sanoja ja ilmaisuja vuoroin ruotsiksi ja suomeksi ja kokeiltiin, miten ummikko osaa ne lukea ja lausua. Myöhään illalla pojat katsoivat yhdessä Conan O'Brien Talk Showta ja käkättivät yhdessä. Kaiken tämän onnistumiseen vaikutti tietysti sekin, että vieraiden asenne oli avoin ja innostunut. Myös ruoka maistui (vaikka oli vähän haasteellinen ja ronkeliksi tiedetty porukka), ulkohuussisuositus ei järkyttänyt eivätkä ahtaat olot, ei liioin vaihteleva ja viileähkö sää.

Kova hommahan tämä vierailu oli - kun pihassa ja pöydässä oli parhaimmillaan 10 lasta, Marie, vaari ja minä, mutta hauskaa ja mukavaa oli. Kaikki Mujusen lapsetkin halusivat jäädä tänne yöksi, eivätkä pojat suostuneet majoittumaan aittaan, kun sieltä löytyi hiirenkakkaa. Nukkumassakin oli siis 10 lasta. Pojat nukkuivat tai ainakin yrittivät nukkua ison mökin sohvalla tai lattialla. Aamuyöstä Okko tuli silmät tirrissä kyselemään, eikö mistään löydy yhtään sänkyä, kun hänelle ei riittänyt tilaa lattialla ja aitassa oli helvetin kylmä. Armahdin poikaa, päästin omaan sänkyyni ja kömmin Eevan viereen.

Oli hauskaa kuunnella, kuinka Marie puhui lapsille, kyllä siinä joku pehmeämpi ja pyöreämpi sävy oli kuin meillä suomalaisilla, tai ainakin minulla. Takkutukkaiselle tytölleen hän sanoi: "Det är helt OK om Du vill låna min hårborste, den ligger i min väska." Minä kun olisin varmaankin sanonut suunnilleen: "Nyt heti harjaamaan tukka, sehän on ihan takussa."

Kaikille jäi hyvä mieli. Ties vaikka joku päivä lähtisimme kauhealla lössillä Ruotsiin!

Lähtivät eilen aamulla aikaisin ennen kuin me alkuasukkaat heräsimme. On sitten hiljakseen siivottu ja tiskattu, käyty Kunnon paikassa uimassa, katsottu Jäniksen vuosi videolta ja löysäilty. Keli on edelleen kehno, mutta eipä se laiskottelua haittaa.

Lapsellista menoa

2008-07-05T22:58:00.000-07:00

Nyt olen taas kääntänyt päälle äitivaihteen. Hain lapset keskiviikkona Lahdesta, ajoin siis yhteensä noin 680 km. Jälleennäkeminen oli riemukas - ja muitakin tunteita sekä rajan hakemisia koettiin. Todellisuudesta toiseen vaihtamisen tilanteet ovat haasteellisia kaikille.

Kun lapset - siis omat lapset sekä heidän serkkunsa - ovat täällä, saan olla todella monena ja usein aika lujilla. Olen talouden ainut täystoiminen aikuinen. Olen kokkina tietysti aamusta iltaan, ruokakuntaan kuuluu useimmiten noin viisi lasta sekä vaari. Siivoojana ja pyykkärinä, johon sadekuuro panee vauhtia, ylipuutarhurina (Äiti, tuu laskemaan mun ohdakkeet! Meillä maksetaan lapsille 5 c/juuri ohdakkeiden poistamisesta pihalta) rauhanturvaajana (Pojat! Irti Ainosta!), askartelunohjaajana (Ihana piirustus, kulta! Mutta kun piirrät tai liimaat, laita AINA sanomalehti alle), Suurena Näkijänä (Tuu kattoon! Asiat tulevat Tosiolevaisiksi vasta kun ne on Nähty), ATK-tukihenkilönä ratkomassa ongelmia , joista en ole koskaan kuullutkaan (Hei äiti, me ei saada firewire-porttia toimimaan!), pätevyyteni moninkertaisesti ylittävänä musiikinopettajana (Miten nää sorminumerot menee? Pannaanko tähän kakkonen vai kolmonen? Öh tuota... montakos ylennys- tai alennusmerkkiä, mihin säveleen päättyy?... olikos sulla sitä G-duuriasteikkoa mukana, katso siitä.), AV-tarkastamona (Tämä ei sovi Milkulle, ja kun Milkku ei saa katsoa, niin eivät muutkaan), kadonneen tavaran etsijänä (Missä on teippi, sukka, lippis, uikkarit? Kuka tahansa osaa etsiä, mutta tarvitaan äiti löytämään), kulttuuri- ja kirjastosihteerinä, auton korjaajana (tämän kesän ihmeellinen ongelma on piippaava ovi, joka vaimennetaan spray-pullolla). Mitä tahansa teenkin, saan harvoin tehdä työni loppuun loogisesti ja keskeytyksettä. Tyypillinen tilanne on vaikka se, että olen laittamassa ruokaa ja saan pienen apurin. Apuri ryhtyy kuorimaan porkkanoita, mitä varten pitää etsiä uusi kuorimaveitsi ja raivata tilaa tiskipöydältä. Hetken kuluttua tulee haava sormeen ja sitten lähdetäänkin etsimään laastaria. Tässä vaiheessa uhkaavat lihapullat palaa pannulla tai jotain vastaavaa. Hetken kuluttua menee jollain lapsella tietokone jumiin ja joku tulee näyttämään vasta aloittamaansa virkkausta, josta on määrä tulla patalappu. Ketjusilmukat ovat aivan liian tiukkoja, jotta siihen voisi tehdä toisen rivin, ja kun sanon tämän, virkkaaja suuttuu ja pettyy ja sitten on lohdutettava. Hetken päästä hän tuo minulle koukun ja langan ja pyytää tekemään malliksi. Pesen kädet lihapullataikinasta ja sanon, että teen yhden rivin, mutta ehdottomasti en mitään enempää ennen kuin on syöty, en mitenkään ehdi. Näin tapahtuu, lapsi jää henkisen tuen toivossa virkkaamaan keskelle keittiön lattiaa ja on ihan koko ajan tiellä kun harpon lieden, työpöydän ja jääkaapin väliä. Hetken päästä on silmukka päässyt karkaamaan ja itku taas silmään, noukin märillä sormilla silmukan ja totean, että on todella parempi jatkaa virkkausta vasta ruoan jälkeen - mutta eihän pieni virkkaaja mitenkään malta. Pinna on palaa, kun joku tulee, panee päänsä kallelleen ja marisee: "mulla on tyyyylsääää". Neuvon menemään makaamaan ja odottamaan, että se menee ohi. Hiljaa mielessäni toivon, että minulla joskus olisi sellainen tilanne.

Ja kaiken tämän keskellä yritän vielä tehdä omia töitäni. Tämä omaehtoinen etätyö kun on niin kätevää! Huh huh. Tokihan suvantohetkiä kohellukseen tulee, mutta nekin ovat ennustamattomia, enkä kykene mitenkään erinomaisesti keskittymään. Kuten viiden lapsen äiti Hilkka Olkinuora on sanonut, nainen päivystää koko ajan. Minä hetkenä tahansa tulee joku arvaamaton ongelma, jota joudun heti selvittämään. Jos sanon, että nyt en ehdi, minulla on homma kesken, pieni avun tarvitsija odottaa sitten kärsimättömänä vieressä. Ei siitä tule mitään.

Väsyn tietenkin. Omaa rauhallista aikaa on silloin, kun lapset nukkuvat. Niin vanhaksi olen tullut, etten kuvittelekaan omaksi laatuajakseni iltayötä. Menen suosiolla nukkumaan yhdessä lasten kanssa ja toivon aamulla herääväni edes vähän ennen heitä. Kuten nyt. Jos hyvin käy, ehdin editoida nettijuttujen otsikoita ennen kuin sirkus alkaa.

Jotta en joutuisi koko aikaa papattamaan samoja asioita, olen tehnyt huoneentauluksi "Kesäsäännöt":

KESÄSÄÄNNÖT

1. Ovi kiinni!

2. Kengät pois jalasta ja kauniiseen riviin, pois oven edestä.

3. Muista käyttää huussia. Pihapissi on kesäelämys.

4. Uikkarit ja pyyhkeet sekä muut märät vaatteet narulle kuivumaan. Ei myttyyn lattialle!

5. Ilmoita aikuiselle, kun menet uimaan.

Hauskaa kesäelämää koko porukalle!

Ojanpientareen kukista, maasta ja elämänhalusta

2008-06-30T11:09:00.000-07:00

Nyt kun olen ilman lapsia, niin aina kun sää sallii eikä ole muuta menoa, lähden illalla lenkille, joko pyörällä tai jalan, juosten tai kävellen. Näiden lenkkien paras ilo ovat ojanpientareiden kukat. Tänä kesänä ne tuntuvat kukkivan erityisen runsaasti ja varmaankin viileästä säästä johtuen kukassa ovat samanaikaisesti sekä alkukesän että keskikesän kukat. Kissankelloja on isoina ryppäinä, samoin metsäkurjenpolvia kaikissa violetin sävyissä. Puna-ailakeista saisi kimppuja sellaisenaan ja leinikit täplittävät ruohon keltaisella. Aurinkoisilla paikoilla kukkivat ensimmäiset päivänkakkarat ja jopa komeat purppuraiset ohdakkeet. Minä rakastan näitä kukkia, niiden vaatimatonta mutta anteliasta kauneutta. Ne ovat villejä, vapaita ja rohkeita, olemassa ihan silkasta ilosta ja iloksi.

Ylipäätään rakastan tätä maisemaa. Rakastan jokaista hetkeä siinä. Rakastan kesää ja tiedän, miten tulen sitä taas talvella kaipaamaan. Elän kesästä kesään. Viime marraskuussa oikein surkealla säällä ja mieli kaikenlaisista arkisista huolista matalana joimme Minervan kanssa campari-tuoremehut sen kunniaksi, että kesään on enää puoli vuotta. Tätä ajattelin erityisesti eilen illalla, kun lenkin jälkeen pulahdin järveen, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Sää on ollut niin kylmä ja minä sen verran viluinen, että talviturkin heitto on jäänyt näin nolon myöhäiseksi.

Eilen mittari näytti +19, menetteli, kun itseään psyykkasi. Vaikka kylmä vesi kivisti nilkkoja, tuntui hyvältä käydä järven sylissä, sulaa maisemaan. Muistin kuinka viime kesän lopulla könysin kaiket illat Kinahmissa marjassa, palasin kotiin vasta kun oli niin pimeää, etten erottanut mustikoita. Nautin siitä aivan suunnattomasti, enkä pelännyt yksin metsässä lainkaan. Välillä satoi, pidin sadetta kuusen oksien suojassa. Päässäni soi monta kertaa Claude Debussyn Faunin iltapäivä (joka soi meillä täällä maalla iltaisin, kun hieron lapsia hyväntuoksuisilla voiteilla) ja minusta tuntui, että jos metsässä on henkiä, ne ovat hyviä ja ihania ja minä olen niille sukua. Aika menetti merkityksensä, levottomuudesta ei ollut tietoakaan. Kaikki ympärilläni oli kaunista. Tulin ajatelleeksi, että hautaan siunaamisessa sanotaan: "maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun taas tulla". Ei ole ollenkaan huono tulevaisuudennäkymä päästä joskus lopullisesti osaksi tätä maata ja maisemaa!

Olen voinut todella hyvin ja nauttinut elämästäni. Huomaan tuntevani suurta elämänhalua. Haluan laulaa ja soittaa, lukea, kirjoittaa, lenkkeillä, tehdä ruokaa, olla ystävien kanssa, käydä teatterissa, konserteissa ja kaikenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Haluan niin paljon kaikkea, ettei se mahdu päiviini, kesään eikä luultavasti koko elämään, mutta ainakaan näissä oloissa tämä haluaminen ei aiheuta stressiä (joskus nimittäin tämä vilkkaasti kuhiseva pää on aiheuttanut liiallisilla ideoillaan ja haluamisillaan sekä stressiä että väsymystä). Johtuuko maaseudusta, kesästä vai mistä, että nyt vain nautin siitä, että tunnen ja tunnistan niin voimakkaan elämänhalun. Tällaista en muista kokeneeni vuosiin, en ehkä koskaan. Vai onko tämä kenties sitä, että takana on monta rankkaa vuotta, joiden rankat asiat näyttäisivät nyt olevan takanapäin? Nyt viimein voin toivottavasti suunnata eteenpäin ilman, että voimia menee hankaliin asioihin.

Yhtä iloinen olen siitä, että minulle riittävät elämänhalun kohteiksi ja ilon lähteiksi hyvin yksinkertaiset asiat: ystävät, työ, kirjat, musiikki, ruoka, luonto. Ihan totta! Olen tosi onnellinen, että levottomuus on jäämässä taakse. En esimerkiksi kaipaa ollenkaan matkustelemista. Minulle riittävät huviksi, iloksi ja levoksi vuosi toisensa jälkeen nämä samat maisemat. Tylsää ei ole, kun pään sisällä kuhisee ja kun aistit saavat ympäröivästä luonnosta niin täyteläisesti sitä mitä kaipaavat.

Kun hyvin käy, nautinto lisääntyy siten, että nauttijan kyky nauttia kohenee - eikä siten, että lisääntyvään nautintoon tarvitaan vahvempia nautinnon lähteitä. Tavallinen aamukahvi ja viipale ruisleipää voivat olla taivaaseen asti ulottuvia iloja.

Hengittämisestä ja läheisyydestä

2008-06-25T12:08:00.000-07:00

Olen juuri palannut elämäni ensimmäiseltä voice massage -tunnilta ja olo on kaikin puolin syvästi hyvä. Tämä on osa Nilsiän musiikkileirin aikuisten laulukurssia. Joka aamu on ensin puolentoista tunnin jumppa, method Putkistoa ja pilatesta, ja sitten ääniharjoituksia. Tekee hyvää, tämä on ihan kuntoutusta paljon muussakin mielessä ja tarkoituksessa kuin äänenmuodostuksen kohentamiseksi.

Menin tälle kauan kaivatulle kurssille suurin odotuksin maanantaina. Ensimmäisen päivän jälkeen oli todella sekavat tunteet. Kurssilla nimittäin ovat teemana ns. hauskat laulut, minun mielestäni siis kauheat renkutukset, pikkutuhmat ja tyhmät iskelmät. Minä kun olin kuvitellut pääseväni laulamaan sielukasta jazzia, olin käyttänyt hyvän tovin kaivellakseni kaikki ihanimmat nuotit mukaan. Näiden biisien kuunteleminen saati laulaminen oli silkkaa kärsimystä ja aika kalliskin kurssi oli. Harmitti todella. Neuvottelin opettajan kanssa ja löytyi ratkaisu: olen mukana vain aamupäivän jumpassa ja harjoituksissa, ja maksan pienemmän maksun. Tämä on hyvä ja tuntuu todella mielekkäältä. Jää myös enemmän aikaa töiden tekoon, niitäkin kun nimittäin on.

Mitä kurssilla siis tehdään? Opetellaan hengittämistä, hengittämistä ja hengittämistä. Siitä kun laulamisessa on kyse. Ja aika paljon muussakin hyvinvoinnissa. Kylmä, stressi vai mikä tahtoo kangistaa pohjoisen asukkaan koko kropan kireäksi ja sen myötä äänen känisemään, kun tässä perusasiassa on niin paljon opettelemista? Ja onpa ylellistä laulaa kunnon jumpan ja hengitysharjoituksen jälkeen. Minustakin irtosi suorastaan wagneriaaninen sopraano, jonka volyymi melkein säikäytti.

Kurssilla on 12 naista, vain naisia. Kaikki kirkkain silmin ja innostuneena, tosissaan opettelemassa uutta. Vaikka biisit ovatkin renkutuksia enkä minä ole ainut, jonka sisintä ne eivät mitenkään erityisemmin ilmaise, minusta kurssilla on käsinkosketeltavan rehellinen ja avoin henki. Kun tehdään töitä äänen kanssa, on kuin sielu olisi leikkauspöydällä. Latinan sana persona tarkoittaa suunnilleen että äänen kautta. Ei syyttä eikä sattumalta. Paljon isompia asioita ovat hakemassa ihmset, jotka hakevat omaa ääntään. Ja voi miten se välillä jännittää!

Juolahti mieleen ihmetellä, miksi tällaisella ja monella muullakin aikuisten kurssilla kaikki tai ainakin ylivoimainen enemmistö on naisia. Niin se on, että naisten perusasenne elämään on, että pitää opiskella, kehittää itseään, kokeilla uutta ja kasvaa - epäonnistumisia ja harha-askeleita pelkäämättä. Tämä koskee kaikkea, myös ihmissuhteita, kotia, työtä yms.

Miten on miesten laita? Onko heillä tai monilla heistä tällaista perusasennetta?

Minusta vähän tuntuu, ettei ole. Ja tästähän sitten seuraa ongelmia parisuhteessa. Itseään kehittävällä naisella ja paikallaan pysyvällä miehellä ei ennen pitkää ole paljoakaan jaettavaa keskenään. Ihmekös sitten, että yksi jos toinen nainen jättää kuuromykän olmin sohvalleen ja "karkaa shamanisminopettajansa kanssa", kuten Seela Sella seisaallaan -esityksessä todettiin. Toinen huomio on, että se, mitä on kautta aikain kutsuttu "naisten nalkuttamiseksi" on itse asiassa kehityskeskustelua, tai yritystä sellaiseen. Yleensä se jää yksipuoliseksi. Miehillä kun ei usein ole lainkaan sellaista ajatusta, että parisuhde olisi kasvun paikka ja jatkuvaa kilvoitusta, pikemminkin monet tuntuvat menevän naimisiin ajatuksella, että avioliitto on mukava, kätevä ja edullinen all-in-one -käyttöliittymä.

Todistakaa, että olen väärässä...

Vietin juhannuksen mitä parhaassa seurassa, Minervan, hänen perhekuntansa ja ystävien kanssa heidän kesäsaarellaan. Sää ei suosinut, mutta väliäkö tuolla, kun rakkauden aurinko lämmitti.

Rakkauden ja läheisyyden. Tulin siellä ajatelleeksi, että rakkaudella ja läheisyydellä on itse asiassa käsitteinä ero, ja se on hyvä ymmärtää. Rakkaus on asenne, hyvän haluaminen toiselle, mutta on täysin mahdollista rakastaa etäisesti ja viileästi. Sellaista näkee paljonkin, jopa perheiden sisällä. Se, mitä ihminen syvimmin janoaa, on läheisyys. Se on sitä, että ihmiset päästävät toisensa lähelleen, iholleen. Tietysti on olemassa myös vastentahtoista ja pakotettua, pahaa läheisyyttä, joka repii ja haavoittaa.

Minerva ja hänen lähi-ihmisensä kykenevät todelliseen läheisyyteen ja siihen on ihana päästä mukaan. Ollaan mitä ollaan, puhutaan suoraan, tehdään ruokaa ja syödään yhdessä, halataan paljon, käytetään samoja villapaitoja ja kumisaappaita, ahtaudutaan samoihin pieniin tiloihin, lauletaan kukin äänellään, nauretaan lopuksi aivan lapsellisille tai painokelvottomille jutuille. Juuri niin, ollaan kuin lapset. Sitähän ihminen, tai ainakin minä eniten kaipaan.

Haituvia

2008-06-17T14:14:00.000-07:00

Puolenyön jälkeen 18.6.

Kesän ensimmäinen pätkä on loppumassa. Huomenna vien lapset isälleen jonnekin Etelä-Suomeen, nukun yhden yön kotona Helsingissä ja lähden sitten saareen Minervan ja koko lauman kanssa juhannuksenviettoon. Sieltä palaan sunnuntaina maalle ja menen maanantaina musiikkileirille.

Olen siis puolisentoista viikkoa elänyt intensiivisesti täällä maalla lasten kanssa, omien sekä sisareni ja kohta alkaa ihan toisenlainen elämä, itsellisen, vapaan aikuisen elämä. Siirtyminen tekee aina kipeää, tiedän jo kokemuksesta miten kirpaisee vilkuttaa autosta toiseen siirtyville lapsille. Mutta kuitenkin, tällainen elämä sopii minulle oikein hyvin. Olen oppinut hyväksymään sen, että minussa on keskenään aivan ristiriitaisia pyrkimyksiä. Yhtäältä olen todella perheenäiti, rakastan tätä tilannetta, että on talo täynnä väkeä ja perunoita keitetään isolla kattilalla. Rakastan lapsia, varsinkin näitä omia. Mutta rakastan ihan yhtä paljon hiljaisuutta, yksinoloa, mahdollisuutta omaan luomiseen sekä vuorovaikutusta ihan vain aikuisten kesken. Onneksi on tilaisuus elää molempia, vaikkei yhtä aikaa, vaan kalenteriin ennalta merkityissä jaksoissa.

Olen pohtinut lasten kanssa ollessani sellaista ajatusta, joka lienee yksi parhaita kolme vuotta kestäneen ja juuri päättyneen ryhmäterapiasession oivalluksia. Että rakkaus ei ole tunne, vaan asenne. Tämä oivallus tuli ryhmässä jotenkin nurinperoisesti, siellä kun näki niin paljon sellaisia "rakkauksia", jotka sisälsivät suurta tunnetta, mutta joiden takana oli läpimätä asenne. Minä tiedän rakastavani näitä lapsia ja haluavani heille hyvää, vaikka tunteet vaihtelevat, toden totta. Välillä turhaudun, väsyn, kyllästyn ja suutun heidän touhuihinsa. Ja näytän sen heille myös, entistä avoimemmin ja rennommin. Senkin olen tajunnut, että kun sallin itselleni tällaiset tunteet heidän läsnä ollessaan, sallin ne samalla heillekin. Mikään tunne ei horjuta rakkauden asennetta, sitäkin koitan heille tietysti viestittää. Suostun olemaan ihminen, joskus ennen olen yrittänyt olla jotain vähän parempaa. Toivottavasti lapsistakin kasvaa seurassani ihmisiä.

On tässä ihmisyydessä silti vielä tekemistä. Esimerkiksi: missä kulkee rennon asenteen ja laiskuuden, välinpitämättömyyden raja? En tiedä. Ja se kaikkein suurin kysymys: miten voi ja uskaltaa luottaa elämään, jossa on niin paljon julmaa, mielivaltaista pahaa, jolle ei mahda mitään. Mitä uskaltaa toivoa ja uneksia? En tosiaan tiedä.

Tämäkin kysymys tuli tänään lähelle. Tätini E. jo voitetuksi luultu syöpä on tullut takaisin, tällä kertaa selkärangan seutuville. Löytyi iso kasvain, joka selittää pitkään jatkuneet kivut. Olen järkyttynyt, viime kesänä juhlimme hänen selviämistään. Mitä nyt on edessä?

Yritin tänään, kun aurinko taas paistoi, mennä kuvaamaan huikeasti kukkivaa voikukkapeltoa. Liian myöhään, ne olivat jo muuttuneet haituviksi.

Maanviljelyksen alkeita savolaisessa maaperässä

2008-06-15T10:58:00.001-07:00

15.6.2008

Täällä vain sataa ja sataa ja on viileää. Eilen oli tauko sateessa, ihan teepaitakeli. Raahattiin grillikin pihalle ja grillattiin hyvät pihvit.

Intouduin myös viimein kunnostamaan pienen ryytimaani rantapenkereellä. Perustin sen joku vuosi sitten ihan pedagogisiin tarkoituksiin, kun halusin antaa lapsille kosketuksen maahan. Se on todella pieni, muutaman neliömetrin, ja sitä on hoidettu hellästi, kärrätty uutta multaa, lannoitetta ja kalkkia. Kaikki on itänytkin hienosti, mutta siihen se kasvu on sitten lopahtanut. Satoa ei juuri ole tullut. Vain oregano ja ruohosipuli ovat sellaisia rikkaruohoja, että ne ovat kasvaneet ja kestäneet talvenkin yli.

Nyt taisi löytyä selitys huonoon kasvuun. Kaivelin vähän syvemmältä ja iskin lapion ranteenpaksuiseen männynjuureen sekä kerran jos toisenkin kiveen. Sieltä löytyi muutama todella iso, varmaan parinkymmenen kilon järkäle ja koko joukko pienempiä. Sahasin juurakon ja nostelin kivet pois. Onhan selvää, ettei mikään edes mahdu kasvamaan, kun on vastassa kiviä ja juuria - puhumattakaan siitä, että juuri on imenyt maasta kaiken kasvuvoiman. Päättelin, että joudun tekemään saman kaivauksen joka vuosi, mänty tietenkin tekee uuden juuren muhevaan maahan ja tunnetusti routa työntää loputtomasti uutta kiveä savolaisen maan uumenista. Tulee mieleen kuva naapurin perheestä keväisellä pellolla, isäntä ja emäntä sekä viisi tytärtä. Nuorin tyttäristä traktorin ratissa ja muu perhe perässä heittelemässä kiviä lavalle.

Mutta siis nyt on maahan viimein saatu retiisi, tilli, porkkana, salaatti sekä kehäkukat. Mielessä soi Rajaton-lauluyhtyeen Aurinkolaulu, siis Mika Waltarin väkevä runo, muistaakseni Anna-Mari Kähärän upeasti säveliksi tulkitsema: "...Painan käteni uupuneet kevään heräävään multaan... näin on parempi olla, kaikki on oikein ja hyvin, anteeksianto on syvin maalla ja auringolla..." suunnilleen näin.

Minulla on kesätöinä maalla mukana kirjaprojekti, olen tekemässä kirjaa Tuija Braxista. Ennen maalle lähtöä teimme pari pitkää kävelylenkkiä, puhuimme ja puhuimme ja hänellä oli nauhuri kaulassa. Olen nyt purkanut kolme ja puoli tuntia haastattelunauhoja. On se kätevää diginauhurin kanssa, toista oli aikoinaan kun tein graduna Marjatta Väänäsen poliittista elämäkertaa, kun piti kasettia kelata edestakaisin. Äänen laatukin on ihan ihmeen hyvä, linnunlaulut kuuluvat taustalta. Tuija on tehokas ihminen, materiaalia on jo paljon, hyvinkin 40 000 merkkiä. Ei tule valkoisen paperin kammoa, luulisin.

Nautin katsella, kuinka serkukset, siis omat ja siskoni lapset, nauttivat toistensa seurasta. Pidän täällä kesäleiriä koko porukalle, nytkin ovat kaikki kuusi paikalla ja aikovat kaikki yöpyäkin täällä. Toisinaan tietysti ryhmädynamiikka tihenee, mutta enimmäkseen hyvin menee.

Minulla ei ole aikuista seuraa, mutta onneksi omaa aikuisen elämää sentään: työ, kasvimaa, hyviä kirjoja ja vaikka tämä blogikin. Illalla, kun lapsilauma nukkuu, katson hetken hiljaa järvelle, ihan vain omana itsenäni, maisemaan jota en väsy tuijottamasta.

Hiljaiseloa toisessa todellisuudessa

2008-06-11T06:25:00.000-07:00

11.6.2008

Kolea sadepäivä Nilsiässä, jo kolmas tällainen peräkkäin.

Matkustimme maalle lauantaina viikko koulun päättymisen jälkeen. Viimeinen Helsingin-viikko oli yhtä hulinaa, lapsista purkautui monenlaisia koulun päättymisen paineita ja he kävivät vähän ylikierroksilla, Okko varsinkin. Tuli serkkupoika Ville maalta. Jatkettiin uuden asunnon täydennysrakentamista. Päättäjäispäivän ilta huipentui siihen, että vein keinulaudasta leukaansa saaneen Eevan Dextraan paikattavaksi, tuli kuusi tikkiä. Sunnuntai-iltana meillä pidettiin ilotaloyhdistyksen vuosikokous. Tiistaina vietettiin mummin synttäreitä hienossa ravintolassa, hyvä idea, mutta Okko järjesti melkoisen shown, josta jäi paha mieli. Minulla oli joka päivä ja välillä illallakin työmenoja. Perjantaina sitten oli Johnin ja Leenan häät, hienot juhlat, hyvät ruoat ja hieno sääkin. Lauantaina siis päästiin matkaan.

Sunnuntai meni tavaroita järjestellessä ja kauppaostoksilla, illalla paistoin maalaiselämän alkamisen kunniaksi viisi pellillistä pizzaa.

Maanantaina sitten iski väsymys, oikein toden teolla. Vaikka menin ajoissa nukkumaan, heräsin vasta 9.40. Toimin koko päivän kuin hidastetussa elokuvassa, en olisi pystynyt nopeuttamaan tahtia, vaikka olisin yrittänyt. Mutta hyvä niin. Ymmärsin potevani paitsi viimeisen kouluviikon ja sen jälkeisen hulinaviikon, myös koko kevään ponnistusten jälkeistä väsymystä, joka oli vähintään luonnollista. Tätähän olin odottanut, pääsyä maalle, toiseen todellisuuteen, missä voi antaa väsymyksen tulla.

Töitä tosin on mukana ja niitä olen myös tehnyt jonkin verran. Viisi vuotta vanha modeemi tosin lakkasi toimimasta, joten eilen kävimme Kuopiossa hakemassa uuden. Niin koleaa oli, että reissulle pukeutuessa piti antaa periksi ja pukea sukkahousut. Tytöt pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään Kuopion kuuluisaan kauppahalliin. Heti pääovesta vasemmalla on sellainen leipomoliike, josta saa niin hyviä karjalanpiirakoita kuin ylipäätään kaupasta voi saada. Ostettiin myös makeat herkut, minä ostin perinteikkään Truben omenatortun palasen, joka oli aivan suussasulava ja niin suuri, ettei loppupäivänä tarvinnut juuri muuta syödäkään.

Täällä on siis vietetty hiljaiseloa, polteltu tulta takassa, katseltu elokuvia, tehty palapelejä, pelattu monopolia, leivottu ja tehty hissun kissun kaikenlaisia pikkuhommeleita. Ihan hyvä. Jos olisi lämmintä ja ihanaa, saattaisi iskeä paratiisistressi. Nyt ei kaipaa mitään stressiä.

Nuorisoa pitää kehua. Heti sunnuntaina pojat Okko, 11, ja Ville, 14, ottivat ja panivat laiturin paikoilleen, tietysti vaarin neuvojen mukaan, mutta vaarin kastelematta varpaitaan veteen. Samoin nämä jannut ovat huoltaneet kaikki talon polkupyörät, lämmittäneet saunan oikeaoppisesti sekä pesseet auton. Minun hommani aivan konkreettisesti helpottuvat, kun pojat, ja tytötkin alkavat niitä tehdä.

Serkusparvi viihtyy täällä, mutta viihtyy tosiaan keskenään. Toisinaan pitää selvitellä jonkun pahaa mieltä tai keskinäistä kärhämää, etsiä kateissa olevia työkaluja tms., mutta tuntuu jo vähemmän työläältä kuin viime vuonna. Pääsen jo välillä hetkeksi yksin lenkillekin. Tunnelma on leppoisa.

Elämä on juuri niin hyvää ja mallillaan kuin voi. Minulle on ihan ehdottoman tärkeää ja hienoa, että pääsen kesäksi maalle olemaan hiljaa ja poissa levottomuuden houkutuksista. Hiljaisuudessa kaikki kasvaa, kypsyy ja paranee.